En tiedä, oliko tuo
Peter Baten dokumentti
Valkoinen kuningas, musta kuolema, 2003, jo aiemmin tullut, koska uusinnasta ei ollut mitään merkintää lehdessä. Muistiini aiemmin nähdystä olivat jääneet mustavalkoiset kuvat. Näytellyn osuuden olisi hyvin voida minimoida melkein olemattomiin. Ihmisen mielikuvitus laukkaa kyllä. Se mikä tässä oli erityisen mielenkiintoista, oli ote nykyaikaan. Tilanne Kongossa nykyään. Ei hurraamista. Mutta kuningas Leopold II näyttelijän personoimana kuin kuulevana ja tilillä istuvana oli turhaa. Pelkät syytteet olisivat riittäneet.
Se, mitä kerran näin, saattoi huonosta muististani huolimatta olla tämä sama ohjelma. Sekoitin
tarinalla, koska olin tapauksesta kauhuissani, asiattomasti toisen keskustelun. Pääpiirteet ovat tietenkin samat ja ne tulevat esiin
Adam Hochschildin kirjasta
Kuningas Leopoldin haamu. Kertomus ahneudesta, terrorista ja sankaruudesta siirtomaa-ajan Afrikassa. (1998). Suom. Heikki Salojärvi. Tammi 2004.
Toiveikasta kirjassa ja dokumentissa on vastaanpaneminen,
Morelin ja kumppaneiden toiminta ja esim.
Joseph Conradin kirjan
Pimeyden sydän todeksi käsittäminen. Todisteeksi, joka on olemassa. Systeemiinhän kuuluu tehdä tarkkoja tilastoja ja sitten, kun aika on kypsä, tuhota niitä niin paljon kuin mahdollista, ja julistaa loput vuosikymmeniksi salaisiksi papereiksi. Ettei totuus tulisi esiin. On sentään ollut kyse suuresta kansanmurhasta.
Karttoja tarkastellessa on hyvä miettiä, mitä niiden hankkimisen taustalla ehkä piilee.
Henry Stanley tuli tunnetuksi hänen suuhunsa pannusta lausahduksesta: "
Doctor Livingstone, I presume?" Hochschildin kirjan mukaan hän oli julma kantajilleen ja kohtaamilleen heimoille. Aseilla oli paljon käyttöä. Vastaan panivat kuitenkin myös kongolaiset. Jopa valkoiset riistäjät ylistivät joitakin heimoja, jotka taistelivat "miehen lailla".
Ja miten kaksinaamaista tuo sivistyksen vieminen onkaan aina ollut. Hochschildin kirjan mukaan muistaakseni katoliset (?) olivat kuninkaan takana mutta muut saarnaajat sen sijaan raportoivat kidutuksista ja surmista. Entä Kongon eteläosat. Siellä kulttuuri oli niin rikas, että kun veistoksia alueelta tuotiin Eurooppaan, juuri ne saivat
Picasson innostumaan ja koettamaan löytää töihinsä jotain samanlaista muotokieltä. Mutta kuka määrittelee sivistyksen? Kuka sen määritelmää pitää hallussaan. Ei kongolainen tuolloin eikä vieläkään.
Entisen omistajan ja määrääjän kuoltua, toinen astuu tilalle vaikkakin puhtaimmin keinoin. Belgian valtio. Päämäärä oli kuitenkin sama: kaikki mikä irtoaa, pois Kongosta ja emämaahan. Oli aika erikoista että eräs haastateltu taisi dokumentissa väittää, ajan yleisessä kolonialismissa muuttuneen Belgian kuninkaan ottaessa Kongon haltuunsa. En löydä tuolle sanomalle tukea. En Ison-Britannian taholta enkä Ranskan kohdalta. Algerian kyykytyshän oli vasta aluillaan.
Kun kuningas
Baudouin julisti Kongossa maan itsenäiseksi vuonna 1960, maan nuori pääministeri
Lumumba piti kuuluisan puheen, jossa hän ei nöyristellyt entistä emämaata ja sen vallanpitäjiä vaan puhui riistosta ja sorrosta ja sai samalla joukon vihamiehiä. Hänen lähin miehensä
Mobutu sai nousta valtaan kun Lumumba ensin CIA:n toimesta (nykyään avoin asia) surmattiin. Mobutu oli valmis toimimaan kuin valkoinen kolonialisti ts. hankkimaan omia etuja ja pitämään ystävän käden lämpimänä.
Franz Fanon, joka itse oli musta ja joka tuli Ranskan siirtomaa-alueelta Karibialta, opiskelleena, lahjakkaan ihmisenä kirjasi lyhyen elämänsä aikana tuntojaan mustan miehen osasta ja toisekseen kolonialismin luonteesta. Se, että Kongossa menee nykyään niin kuin siellä menee, on valkoisten kolonialistien perimää. Vasta itsenäistyneeseen maahan ei ollut tarjolla omia koulutettuja insinöörejä (esim.) maan mineraalivaroja hoitamaan. Pysyttiin käsitöiden parissa. Kannattaa lukea Fanonin vanha kirja
Sorron yöstä (1961), WSOY 1970. Miten ajankohtaisena se valitettavasti säilyykään.