YLE Radio 1

Kiitos luottamuksesta k-meleon. Mutta en tiedä, näenkö harhoja, sillä kuvaruudussa on nyt muutamia päiviä ollut naurava suu jolla on silmät. Se on siellä missä netissä kirjoitan. Muutama päivä sitten kävi eräs ystäväni katsomassa, mitä kaikkea olenkaan poistanut koneesta, kun kirjautuminen ei käy, ts. salasana ei jää jäljelle. Hänen käyntinsä jälkeen tuo otus on ollut kuvioissa mukana. En ole ennen sellaista täällä nähnyt. Sellaista.

Tuohon en osaa sanoa mitään.

Kysyn: siis iki-hymiö näytöllä, vai YLE Ykösen Voorumilla?


E. Richard Johnsonin (1937-97) moderni klassikko Tappaja palaa kaupunkiin (Mongo's Back in Town 1969, suom. Panu Pekkanen 1971) tapahtuu jossain loskaisessa USA:n Keskilännen kaupungissa, Milwaukeessa, Minneapolisilla, St. Paulissa tai vastaavassa mestassa. Kaupunki saattaa olla jopa Kansas City, Inpianapolis tai Cincinnati, koska tarinan FBI-mies haikaili jouluksi kotiin, kauas pois, pohjoiseen, Pennsylvaniaan. Mutta paikannus ei ole olennaista. Samoin kirjassa on lapsellisia virheitä, jotka laskevat sen esteettistäkin arvoa: "Piikki" Rocca -nimisen kelmin piikittämä myrkky oli LSD...

Olennaista on, että Johnson rakentaa kirjaansa sellaisen fiiliksen, että kovaksikeitetyt alkavat tuntua puolilöysiltä, ja englantilais-ruåtsalaiset polis & pervo -tarinat vain typeriltä: Johnsonilla on sysimustaa huumoria valaisemassa maailmaansa, jossa ei ole luottamusta, solidaarisuutta eikä rakkautta, vaan pelkkää hyväksikäyttöä, kusetusta ja sattumanvaraista väkivaltaa (joka tarkemmin katsottuna osoittautuu useimmiten vallankäytöksi, välineeksi omalle tarpeen/halun tyydytykselle). Romskun alussa Mongo "Järjestelijä" Nash hyppää bussista kaupungin takapihan bussipysäkille ja kastelee loskassa kenkänsä, jotka on tarkoitettu lähinnä jonnekin Floridaan. Eikä hänellä ole palttootakaan. Mutta tarkoitus on tulla nähdyksi, sanan pitää lähteä kiertämään, että Mongo on taas maisemissa. Sana on kiirinyt jo edeltä: Mongosta on tullut kova luu, hänen jäljiltään on soma sarja kuolleita. Järjestelyä, nääs. Nyt hän on tullut jouluksi kotiin...

Tapahtumat lähtevät kehittymään ja vievät vääjäämättömään lopputulokseen (Johnson on oikeastaan aika kamala "deterministi": yksilön tausta sanelee hänen elämänsä). Moni kuolee, joku tulee systemaatillisesti hakatuksi (hyviä niksejä hei!) ja erinäköisiä aineita juodaan, syödään, nuuskitaan, poltellaan ja tykitetään ja niistä tullaan erilaisiin puoli-/psykoottisiin tiloihin... Halvat pikku hotellit ja muut loukot ovat täynnä luteita, kirppuja, täitä, huorilta saa yleensä muutakin kuin panon ja viina on kaikkialla jollain myrkyllä jatkettua. Ja rähmäinen räntä, talojen kattoja raapivien harmaiden pilvien hilse, kalseat pohjoisen tuulet ja kosteus sanelevat yleistunnelman viileyden ja kylmyyden.

Johnsonin maailmankuvaa voi tehdä ymmärrettäväksi se, että mies eli vain 60-vuotiaaksi ja siitäkin yli puolet vankilassa: Wisconsinissa syntynyt high school dropout vietti ensin 5 vuotta armeijassa - 1950-luvulla -, sitten muutaman vuoden "vapaalla", kunnes jäi kiinni ties mistä (murha, ryöstömurha tms.) ja istui kirjan takakannen mukaan Minnesotan valtionvankilassa loppuikänsä. Hauska heppuli!

Kirjallisuuskeskustelut kiinnostavat minua aina. Jokin aika sitten toivottiin suosituksia klassikoista. Jos et ole lukenut Solshenitsynin (sorry oikeinkirjoitukseni, en ole slavisti, valitettavasti) teoksia, käy kiireenvilkkaa niiden kimppuun. On tietysti paljon muutakin, jota voisin suositella, mutta kun keskustelussa ovat vilahtaneet niin Isä Aurinkoinen kuin Hitlerkin, tuli tämä Solshenitsyn mieleeni ihan hakematta.

Päätalokin tässä on mainittu. Olen lukenut Päätalon jotain kirjaa 11 sivua, siihen lopahti. Ei hänestä ole klassikoksi. Tosiaan, pikkutarkkaa kirjaamista, uuvuttavaa jahnaamista. Ei käy stadin friidun psyykeen!

saloranta kirjoitti:Jokin aika sitten toivottiin suosituksia klassikoista.

Niin, tämä ketju odottaa jatkuvasti ehdotuksia klassikoiksi.

k-meleon kirjoitti:Hauska heppuli!

Epäilen.

Samoin epäilen tekijöiden kuten E. Richard Johnson, Outsider (tuossa toisessa ketjussa) tai Simo Penttilä (jota itse lapsena luin) "klassisuutta". Itsekin toit esiin Johnsonin Mongo-kirjan heikkouksia. Miten tuollainen keskiverto kioskikirja voisi saada klassikkostatuksen, jos se ei ole esteettisesti ensiluokkainen?

Arvo Konservatiivi kirjoitti:Epäilen.

Mutta eihän "klassikon" liene pakko olla täydellinen? Jokin sekopäinen, mutta riittävän innovatiivinen tekelekin muodostuu klassikoksi, kun muut tajuavat, että sen tekijän oivalluksia hiomalla ja terästämällä voi tuoda esim. kirjallisuuteen uudenlaista särmää. Ei Johnsonin Juudaskaan (1971: suom. Bagge 2003) virheetön ole, mutta siinä nyt vaan on oma nyrjähtänyt viehätyksensä.

Hyväksykäämme selite.

Suosittakaamme Rudolf Ditzenin (21/7 1893 – 5/2 1947) eli Hans Falladan romaania Kukin kuolee itsekseen (1947, suom. 1949). Muistan sen hieman pitkästyttävänä, mutta vaikuttavana sota-ajan kuvauksena. Romaanista on tehty tv-sarja, joka esitettiin Suomessakin (sen innoittamana kaivoin romaanin käsiini).

Ditzen-Falladalta on julkaistu suomeksi myös romaanit Mikä nyt eteen, Pinneberg? (1932, suom. 1933), Joka kerran keksitään (1932) ja Oli meilläkin ennen lapsi... (1934: mol. suom. 1934), Ajatella - me perimme linnan. Eli rahan murheet (1942), Lapsuudenkodissa (1944) ja Elinkautinen (1953). "Pinneberg" oli aikoinaan kansainvälinen menestysromaani.

Vuosi 2009 oli USA:ssa Fallada-vuosi: Melville House julkaisi lähes uskomattomat kolme Fallada-englanninnosta, "Pinnebergin", Elinkautisen ja Kukin kuolee... -romaanin. Onkohan odotettavissa laajempikin ja kansainvälinen "Fallada-buumi"? Onko uusasiallisuus (neue Sachlichkeit, Falladan esteettinen ihanne) tulossa takaisin, ankeiden aikojen skepsistä tukevana estetiikkana?

Hyvä Fallada-tietoisku:

http://www.kirjasto.sci.fi/hfallada.htm

saloranta kirjoitti:Jos et ole lukenut Solshenitsynin (sorry oikeinkirjoitukseni, en ole slavisti, valitettavasti) teoksia, käy kiireenvilkkaa niiden kimppuun.

Hyppään edellisten viestien yli koska olen pikakäynnillä täällä. Tämä on kuitenkin asia, joka jurppii. Oblomov kirjoitti täällä kerran, että Vankileirien saaristo kuuluu yleissivistykseen. Olen lainaillut erilaisia versioita kirjasta, mutta kaikissa on jotain mikä estää lukemisen. Sidottu kirja on minulle paras, nidottu kirja on monesti huonosti nidottu ja hajoaa käsiin. On sellaisia ongelmia kuin liian kapeat rivienvälit, marginaalit kyllä mutta liian kapeat aukeaman keskellä, fontin koko. Miten kustantajat eivät ota huomioon vuosia toistettua asiaa, että väki ikääntyy. Eikö kustantamoissa ole yhtään ainoaa ihmistä, joka olisi jäämässä eläkkeelle. Olen luopunut ajatuksesta lukea Vankileirien saaristo sen ulkoasun vuoksi. En näe enää siten kuin muinoin nuorena ollessa.

Marja Salonen kirjoitti:----------------clip, clip-----------------------------------------------
Olen lainaillut erilaisia versioita kirjasta, mutta kaikissa on jotain mikä estää lukemisen. Sidottu kirja on minulle paras, nidottu kirja on monesti huonosti nidottu ja hajoaa käsiin. On sellaisia ongelmia kuin liian kapeat rivienvälit, marginaalit kyllä mutta liian kapeat aukeaman keskellä, fontin koko. Miten kustantajat eivät ota huomioon vuosia toistettua asiaa, että väki ikääntyy. Eikö kustantamoissa ole yhtään ainoaa ihmistä, joka olisi jäämässä eläkkeelle. Olen luopunut ajatuksesta lukea Vankileirien saaristo sen ulkoasun vuoksi. En näe enää siten kuin muinoin nuorena ollessa.

Eivät kustantajat välitä, eivät välitä niin kauan kuin rahaa tulee ovista ja ikkunoista kuten nyt tekee. Laajempi ostoboikotti saattaisi purra. Varsinkin kun siihen saataisiin madiat sopivasti mukaan (sahaamaan omaa jalkaansa).
Olen samankaltaisten ongelmien kanssa paininut aikani. Sain tarpeekseni, olen ilmoittanut kaikille sukulaisille ja tuttaville etteivät turhaan lähettele kirjoja lahjaksi. Itse ostan lähinnä tietokirjoja silloin kun tarvitsen tai on muuta halua.
Yksi mikä minua riepoo on kiilloitetun painopaperin käyttäminen sekä lehdissä että kirjoissa. Tuon keksineet pitäisi viedä saunan taakse ja silleen.
Katsoin äskön Ensimmäistä piiriä, painos jostain seitkytluvulta. No, kyllä minä sitä vieläkin luen, varsinkin kun paperi on mattaa, mutta häiritsevän pientä fontti on ja marginaalit lähes olemattomat

Sain synttärilahjaksi yllättäen Rothin Tuohtumuksen, koska olin pitänyt Jokamiehestä. En enää muistanut, mitä olit, k-meleon, kirjoittanut siitä tänne, mutta muistin kyllä että ylistelit kirjaa. Se vei tosiaan mukanaan ja pitäisi lukea se heti uudestaan. Dekaanin luona käyty outo keskustelu liikekuvioineen, joissa poika nousi seisomaan sitä itse huomaamatta lyöden pöytään nyrkillään (?) painottaakseen Bertrand Russellin sanoja, oli hauskaa, rytmikästä ja jollain tapaa myös sellaista, josta löysi nuoruuden. Sosiaalinen kuvio, jonka Marcus oli jättänyt taakseen, oli liittänyt hänet myös opiskelutovereihin. Häntä oli kiinnostanut erityisesti toinen kulttuuri, italialainen poika ja tämän perhe. Sitten yksinään, haluten olla yksin, opiskella vain ja olla kaiken muun ulkopuolella, sehän on ollut myös täällä Suomessa monen, ehkä satojen kilometrien päästä opiskelupaikkakunnalle tulleen opiskelijan ongelma. Uusi tulee tutuksi ajan kanssa mutta tuolla pojalla ei ollut aikaa.

Luin kirjan antaumuksella, nopeaan ja nauttien. Ihmeellinen veto kirjassa.

Hyvää syntymäpäivää!

Marja Salonen kirjoitti:Sain synttärilahjaksi yllättäen Rothin Tuohtumuksen, koska olin pitänyt Jokamiehestä (...) Ihmeellinen veto kirjassa.

Niin on. Rothilla on sekä sana että lause hallussa!

Ragtimen innoittamana kaivoin tuossa eräänä iltana E.L. Doctorow -pinon esiin (kirjat on pidettävä hyllyillä pinoissa, eikä pystyssä selkä huoneeseen päin, jotta hyllylle mahduttaa kaksi normaalihyllyllistä opuksia - asumukseen ei enää kirjahyllyjä mahtu). Herran jee, että on ukko tehnyt hienon sarjan moternia romaania Danielin kirjasta (1971, suom. 1978) lähtien: Ragtime (1975, suom. 1976), Kuikkajärvi (1980, suom. 1982), Kynämies (1984, suom. 1989), Maailmannäyttely (1985, suom. 1987), Gangsterin oppipoika (1989, suom. 1990) ja Vesilaitos (1994, suom. 1995), Marssi (2005, suom. 2007)!

Noista ainakin Ragtime on klassikko, mikseivät Danielin kirja ja Maailmannäyttelykin. Jännää muuten, Danielin kirja on vanhanaikaisesti sidottu mutta pehmeäkantinen laitos; tuohon aikaan aina pettävä Tammi julkaisi pienen osan painoksesta pehmeissä kansissa, vaikka suurin osa tulikin kovakantisena ulos.

Kynämiestä en muista, joten se aloittaa Doctorow-uusintakierroksen.

W.G. Sebaldin kirja Vieraalla maalla (Die Ausgewanderten, 1993), joka ilmestyi Tammelta vuonna 2004, kannattaa lukea. KIrjan suojakannen takaosassa on tekstiä Susan Sontagilta ja hän kiittää kirjaa eurooppalaisen (ja taisi olla länsimaisenkin) kulttuurin tuhoutumisen kuvauksena. Olen lukenut Sebaldilta Austerlitzin, mutta en saa siitä nyt paljoakaan mieleeni. Tämä kirja aivan kuin imeytyi kiinni lukiessa. Aiheena ovat nytkin juutalaiset, joita kirjailija tai kirjan henkilö tapaa eri puolilla maailmaa. Heitä on neljä ja he kaikki ovat lähtöisin Euroopasta ja osa asuu siellä vieläkin. Erityinen koti-ikävä painaa jokaisen mieltä, ei paluuseen saakka mutta muistissa ainakin. Diaspora jatkuu. Ne alueet, joissa he tai heidän äitinsä ja isänsä elivät ja kokivat nuoruutensa ennen keskitysleiriä tai muuttoa Euroopan sisällä tai ulos Yhdysvaltoihin, ovat heidän jälkeläistensä äänistä vajaat. Tietty kulttuuri ja tietyt kulttuurikerrostumat, jotka liittyivät tiettyyn aikaan, ovat rapistuneet. Vuoden 1913-14 Jerusalem on paikka josta ei puhuta, siitä voi vain kirjoittaa. Se on paikka vailla elämää, eräänlainen uskontojen kauppapaikka. Jo Georg August Wallin kertoi kirjoissaan ns. pyhistä kaupungeista ja piti niitä (Jerusalem, Bagdad, Mekka) pahimpina kaikista. Sebaldin kirja on kuin dokumentti, sen ottaa sellaisenaan totuutena ja kohtalona.

k-meleon kirjoitti:Noista ainakin Ragtime on klassikko, mikseivät Danielin kirja ja Maailmannäyttelykin. Jännää muuten, Danielin kirja on vanhanaikaisesti sidottu mutta pehmeäkantinen laitos; tuohon aikaan aina pettävä Tammi julkaisi pienen osan painoksesta pehmeissä kansissa, vaikka suurin osa tulikin kovakantisena ulos.

Vastaan vaikkei kysytäkään. Otit esille olennaisen asian; sidottu/nidottu. Suurimmalle osalle nidottu on pehmeäkantinen ja sidottu kovakantinen. Musta tuntuu, että kovakantisia tarvitaan etupäässä kirjahyllyn eturivissä, kun taas käyttökirjat, hyvin sidottuna ja aikaa kestävänä voivat olla hyllyn takaosassa. Paitsi minulla. Minulla on hyllyn etureunalla muutamia mainioita sidottuja kannettomia ja sälkämyksettömiä kirjoja. Kävin hakemassa yhden malliksi Jack London: Elsinoren Kapina. Otava 1926, kannet on mutta selkä puuttu. Kirja on sidottu niin hyvin, että oikein teki mieli aloitta sen lukeminen uudestaan.
Kun kirja alkaa lauseella, Heti alusta alkaen matka sujui huonosti. niin eihän se voi kuin parantua. Oli minulla jotain asiaakin, mutta kerkesin unohtamaan jo.

Minun piti tarkastaa/tarkistaa onko tämä mainittu: Andrei Bitov, Puškinin talo (ilm. 1978, suom. Esa Adrian 1983).

Bitov on mainittu pari kertaa, mutta vain osana nimiluetteloa. Joten suositan modernia klassikkoa, vuosina 1964-71 kirjoitettua moneen suuntaan aukeavaa, suorastaan räjähtelevää romaania. Adrian arvaa Jälkisanoissa, että Puškinin talosta tulee samanlainen tulkinnoinnin ja tutkimuksen kohde kuin romaaneista Saatana saapuu Moskovaan ja Tohtori Živago.

Ei näytä aivan tuolta. Bitovia kyllä luetaan, mutta häntä ei ole nostettu Bulgakovin eikä Pasternakin rinnalle. Neuvostoliitto-kokeilun hajoaminen ja paluu kapitalismiin ovat kuin karistaneet romanttisen hohteen neuvostoajan intellektuellien ja muiden toisinajattelijoiden tekemisiltä. Varhaisen neuvostoajan kirjallisuudelle kehittyi institutionaali sija, kun mm. kirjallisuuden, slavistiikan ja venäjän laitosten oppisisältöihin raivattiin osioita kuten Toisinajattelijat neuvostokirjallisuudessa tai Kriittinen neuvostokirjallisuus. Tehtiin elämäkertoja, kriittisiä laitoksia ja vino pino opinnäytteitä. Bitov ei ikään kuin kerennyt mukaan: väliinputoaja.

Minusta Puškinin talo kestää vertailun, on unohdettu tai ei, on oikea ("aito"?) klassikko tai vain moderni sellainen.

Marja Salonen kirjoitti:W.G. Sebaldin kirja Vieraalla maalla (Die Ausgewanderten, 1993), joka ilmestyi Tammelta vuonna 2004, kannattaa lukea.

En ole saanut Vieraalla maalla -kokoelmasta minkäänlaista otetta! Ehkä maanpakolaisuusteema ei vain puhutellut, kun kirjaa koetin. Ehkä Sebaldin tyyli ei ole minua varten. En tiedä. Ehkä minua vain tympi takakannen väite 'eurooppalaisen sivilisaation' (S. Sontag) lopusta? Tässä voisi käydä halkomaan terminologiaa (kulttuuri- ja sivistys-termien eri käsitesisällöt anglosaksisessa vs. germaanisessa kulttuurissa) tai vastaavaa, mutta lyhyesti: eurooppalaisen kulttuurin on kyllä syrjäyttänyt länsimaiseen sivilisaatioon sisältyvä eurokulttuuri, mutta eurooppalaisen sivilisaation nykymuoto on juuri länsimainen sivilisaatio, sen laajentuma. Lupaan ottaa Vieraalla maalla uuteen tarkasteluun.

Jahas, myöhästyin taas...

Korjaus: 'kulttuuri- ja sivistys-termien eri käsitesisällöt', po. 'kulttuuri- ja sivilisaatio-termien eri käsitesisällöt'.

Kysehän on kattavasta, laajasta henkisen elämän sosiaaliorganisaatiosta ja se (arvoproblematiikkaan liittyvästä) aksiologisesta statuksesta: saksalaiselle 'kulttuuri' oli (1800-luvulta alkaen) arvokasta hengen elämää, 'sivilisaatio' pelkkää tapaa ja ulkoisuutta, filosofian ja runouden ohjaama kulttuuri - syvämielisyydessään ja totuudellisuudessaan - ylitti kaikessa ulkoaohjautuvan tapasidonnaisuuden ja muka-jalon, hovielämästä leviävän hienostelun. Englantilaiselle puolestaan 'sivilisaatio' oli arvoa 'kulttuurin' ollessa arkista: afrikkalaisten ja aasialaisten kulttuurit toki olivat "erilaisia", mutta epäarvoa kaikki tyynni Brittiläisen Imperiumin kiväärillä ja tykillä levittämän sivilisaation rinnalla.

Ongelmani on, etten tiedä mistä Sontag kirjoitti eurooppalaisen sivilisaation lopun yhteydessä: en tiedä, mitä hän oli sanomassa.