YLE Radio 1

Lauantaileikit on kiistatta mukava elokuva. Juuri ajankuvan ruumiillistumana se on pieni klassikko. Vaan huomasitko, VeHy, miten paljon Kurkvaaran kuvaus ja ohjaus ovat mukana rakentamassa kokonaisuuden tuoretta otetta: kevyehköllä käsikameralla saadaan mukaan liikettä - ja vietyä kamera helposti vaikka talon katolle.

Götz Spielmannin Revanche (2008) oli melko vavahduttava yllätys. Itävaltaa en ole osannut varsinaisena elokuvamaana ajatella, vaikka sikäläisiä ohjaajia on päätynyt Hollywoodiinkin. Näyttelijät (kuten Johannes Krisch, Andreas Lust ja Irina Potapenko) tekivät varmaa jälkeä. Tarina lähti liikkeelle siitä, että sutenööri-rikollisen apumiehenä toimiva pikkurikollinen Alex ja prostituoitu Tamara rakastuvat ja päättävät ns. aloittaa uuden, yhteisen elämän. Tietenkin asia menee pieleen, koska Alex päättää rahoittaa uuden elämän pankkiryöstöllä. Tamara kuolee poliisin ampumaan luotiin. Tästä alkaa "varsinainen" draama, joka tapahtuu Alexin lapsuusympäristössä, jossa asuu ja työskentelee em. poliisi kuin myös Alexin vanha isä, jota auttamaan Alex menee. Henkilöiden elämänpolut risteävät traagisesti.

En osaa arvioida, miten laadukas Revanche puhtaasti esteettisin kriteerein on. Paljon siinä on väistämättä tehty oikein, koska lopputulos on iskevä, koskettava ja muutenkin vaikuttava.

Arvo Konseratiivi kirjoitti:Koetin katsoa Hitchcockin elokuvaa Kaksi pisaraa viiniä (The Paradine Case/USA 1948), mutta ei oikein innostanut. Menee toki talteen, joten koetan katsoa loppuosan joskus toiste.

Tämän katsoin vaikka minua on vaivannut myös jonkinlainen apatia ja olen antanut monen elokuvan mennä menojaan.

Olen nähnyt tämän joskus muinoin, Elokuva-Arkistossa varmaan. Paras näyttelijä oli Alida Valli, jonka jokainen vuorosana oli jollain tavoin kohtalokas. Hesarissa kuulemma joku arvostelija vertasi Ann Toddin ja Gregory Peckin muodostaman avioparin liittoa Hitchcockin ja Alma Revillen liittoon. En nyt oikein tiedä! Reville oli sikäli itsellinen, että hän oli Hitchin puoliso ja toimi tämän elokuvissa melkein kauttaaltaan. Hän oli sosiaalinen side, joka sai esim. Marnien valmiiksi miehensä kun tulehdutettua työsuhteen Tippi Hedrenin kanssa tyystin. Pikemmin ottaisin vertailukohdaksi Charles Laughtonin tuomarin ja hänen puolisoaan esittävän Ethel Barrymoren avioparin. Jotenkin tuntui siltä, ettei vaimo paljoa tarvitsisi pannaksee4n myrkkyä miehensä viinilasiin. Vaikutti siltä että liitto rakoilili pahasti ja piti jo aikamoista ääntä.

Mietin mielessäni, mikä oli syyttäjän (Peck) kovin kokemus. Kallistuin. en niinkään asiakkaan suoraviivaisen säröiseen olemukseen tämän kohdattua ainoan miehen, jota tosiaan rakasti. vaan juuri tuon rakastetun miehen poikkeuksellisen vaikean tilanteen osoittautumisen kestämättömäksi ja uskollisuuden sille henkilölle, jolle oli uskollisuutta luvannut. Sen sijaan syyttäjän vaimon pyynnön miehensä luopumisesta tapauksen hoidosta, ts. hetken työstään, koin pelkkänä haihatteluna. Ei mikään uskollisuus siinä ollut koetuksella tai tullut todistettua vaan pikemminkin eron alku.

Mielenkiintoista kuitenkin oli muunkin kuin amerikkalaisen oikeussalin esittely elokuvassa.

Luulen, että saan tämän halutessani nauhalle. Luulen, että haluan.

Marja Salonen kirjoitti:

Arvo Konseratiivi kirjoitti:Koetin katsoa Hitchcockin elokuvaa Kaksi pisaraa viiniä (The Paradine Case/USA 1948), mutta ei oikein innostanut.

Olen nähnyt tämän joskus muinoin, Elokuva-Arkistossa varmaan. Paras näyttelijä oli Alida Valli, jonka jokainen vuorosana oli jollain tavoin kohtalokas.

Hitch on kuitenkin aina Hitch, kuten Lynch on Lynch [jne.]. Heiltä on hyvä nähdä jokainen vastaantuleva filkka. Inland Empire on vaan aika pitkä, ja halpis-devedessä on vikaa kun ei anna hyppiä jaksosta/luvusta/segmentistä toiseen. Tämä Paradine Case on kuitenkin sen verran antoisalta Hitch-kaudelta, että Arvo-sedänkin on ihan hyvä se katsastaa jaloista (levyltä) pois.

Tietenkin katson "Hitchin" pois.

Olen ollut tosi huono keskustelija jo pitkään, monestakin syystä. Viime ajat ovat menneet kotona kaatuiluihin ja kolhujen paikkuuseen.

Yhä enemmän huomaan että niiden elokuvien määrä kasvaa, joita ei jostain syystä vaan yksinkertaisesti voi katsoa, joko uudestaan koska aiemmat kokemukset ovat suistaneet henkisestä tasapainosta tai sitten siitä syystä että kauhu jo ajatuksena jäytää sielua. Tunteetkin ovat monesti niin voimakkaita. Pitäisikö minun muuttaa takaisin leikkimökkiin, kun en tunnu kykenevän kestämään elämän sisältöjä muodoista puhumattakaan.

Mutta tosi on että jotkut ohjaajat vaan ovat sellaisia että heidän huonommat työnsäkin kannattaa katsoa. Iloittelin tässä hilja musikaalilla, ei huono (Seitsemän veljeksen morsiamet). Ostin elokuvan sisarelle synttäriksi. Ehkä taustalla oli oma tasapaino.

Sellainen elokuva kuin Kissa kuumalla katolla, jossa Taylor päihittää Paul Newmanin reippaasti on ollut tarkasteluni kohteena. Eräänlainen kamarielokuva kiehtoo jollain tavoi vaikka aiemmin pidin sitä melko olemattomanan. Mutta kyllä on niin, että kuvakulmat ovat aika oivalliset kun Taylor vaihtaa nailoneita ja hänestä näkyy vain sääret. Jo sellainen materia kuin nailon! Miten onkaan saatu niin hyvin esiin ja tehoamaan filmissä.

Marja Salonen kirjoitti:Olen ollut tosi huono keskustelija jo pitkään, monestakin syystä. Viime ajat ovat menneet kotona kaatuiluihin ja kolhujen paikkuuseen.

Ehkä olet kirjoittanut tänne hieman vähemmän kuin aiemmin, mutta luen puheenvuorosi sitäkin mieluisammin.
Kuten nytkin tuo mainintasi Kissa kuumalla katolla elokuvasta ja ah' niin ihanasta Elisabet Taylorista. Ne nailonit, oi joi! Kävin tuon filmin katsomassa joskus, en muista enää tarkempaa vuotta enkä ole aivan varma teatteristakaan missä sen näin, mutta Taylorin muistan varmasti. Harvinainen nainen!

Marja Salonen kirjoitti:Sellainen elokuva kuin Kissa kuumalla katolla, jossa Taylor päihittää Paul Newmanin reippaasti on ollut tarkasteluni kohteena. Eräänlainen kamarielokuva kiehtoo jollain tavoi vaikka aiemmin pidin sitä melko olemattomanan. Mutta kyllä on niin, että kuvakulmat ovat aika oivalliset kun Taylor vaihtaa nailoneita ja hänestä näkyy vain sääret. Jo sellainen materia kuin nailon! Miten onkaan saatu niin hyvin esiin ja tehoamaan filmissä.

Tuohon ei ole enää mitään lisäämistä. Kissa kuumalla katolla on esitelty yllä muutamalla rivillä.

Voi Marja, ei sinun tarvitse kertoa mahdollisista vahingoista. Mukava on kuitenkin tietää, että olet kunnossa!

Marja Salonen kirjoitti:Viime ajat ovat menneet kotona kaatuiluihin ja kolhujen paikkuuseen.
(...)
Pitäisikö minun muuttaa takaisin leikkimökkiin

Älä, talvisin ne ovat viileitä asumuksia... ;)

Olen muuten purkanut pari viallista tikipoksia (sellaisiahan ne yleensä ovat, ainakin meidän muorin ent. poksit) ja yhden tietsikan, kiltisti eritellyt jätteet metalliin, muoviin ja ongelmaan. Kiintolevyt, muistipalikat näyttökortit ym. mahdollisesti käytöllisen panin talteen. Ties vaikka taas joskus rakennan jämäosista linux-pöntön. Funtsinut, että kokeilen, miten tehokas puceen on oltava, jotta se voi toimia mediaserverinä. Ongelma on, että jos kone olisi verkossa, niin toimintoja hidastuttamaan pitää asentaa virusturvaa. Unixissa sen voi jättää pois - siksi linux. Pitää märehtiä. Joten...

Bladerunner on ainoa vast'ikään katsomani filkka. Vanha osto-vhs - näitä mulla oli yksi jokaista vhs-nauhuria kohti ja päätin tsekata tuon ainoan kotona olevan kunnon. Sen verran jo hämärtää, ettei siitä saa kiksejä. Vaan on Scott rakentanut pärkkeleellisen hienon vision!

Huomenna to 15.12.11 Radio Suomi lähettää Marlon Brando -illan klo 18.06-20.00;
jossa Peter von Bagh, J.P. Pulkkinen ja Jukka Kuosmanen vastailee yleisökysymyksiin:
http://yle.fi/radiosuomi/ohjelmat/2011/ ... 91501.html
Näkyi Teeman 17.12.11 ohjelmatiedote myös...

Linkissäkin voi kysyä, mutta en nyt itse osallistu. Kiinnostaisi kuitenkin tietää enempi
Brandon vetäytymisestä julkisuudesta loppuvuosikseen...
Sikäli kun muistan niin oli jossain saaressaan erakkona ja lapsiaan oli kuollut mm.
huumeisiin jne. - oli myös viimeksi jonkun naisintiaanin kanssa, joka liitto taisi
mennä sekin vaikeuksiin...
Oli lihonut, ja kenties kärsi jostain aineenvaihdunnan sairaudesta lihoten siksi...
Vetäytymisensä julkisuudesta lieneekin tästä seurausta, eikä huonovointisena
elokuvatähtenä halunnut - tai voinut enää julkiesiintyä...
Muistaakseni hänen kuoltuaan sitten oli polttohautaus jossain...

Niin, elokuva-aikanaan oli ns. tähti, ja tunnistettava persoona.
Sellainen tähtimaine kuitenkin yleensä syö vanhemmiten kun ei enää kykene entiseen.
Varakas oli kuitenkin ja siten pystyi elämään julkisuudelta erilläänkin kuten moni muukin
elokuvatähti.

Tänään oli Kultakuume -ohjelman puolivälissä keskustelu em. Marlon Brando -aiheesta.
Kerrottiin, että Barando kävi Suomessakin, ja joku olisi saanut hänen karvoitustakin...
Myös valokuviaan Suomen vierailustaan kerrottu olevan lauantaina Teema -ohjelmassa,
jota dokumenttia alettu suunnittelemaan noin vuosi sitten (mm. kirjailija Kari Hotakainen).
Parhaillaan suorana kuultavaa Radio Suomen studiokeskustelua en nyt saanut kuunteluuni.

On vielä katsomatta Brandon Armottomat Teemalta ja sitä edeltävä keskustelu. Armottomat on täynnään inhoja ihmisiä. Filmillisiä kikkoja Brando antoi elokuvan tappelukohtaukseen. Hänellä oli tietoa tekniikastakin.

Viimeisiä vuosia sävyttivät enenevässä määrin perheongelmat ja haluttomuus asettua kameran eteen. Näyttelijän työ oli työtä, johon Brando suhtautui ristiriitaisesti. Hyvä ohjaaja saattoi vetää hänestä ulos melkein mitä tahansa mutta moni oli hänen kanssaan helisemässä. Eipä silti, pikkurooleissakin viime vuosilta hän saattoi antaa katsojalle aikamoisia ärsykkeitä, joita vain hyvä näyttelijä kykenee saamaan irti itsestään.

Pari elokuvataiteeseen perin löyhästi liittyvää asiaa:

Iki-ihana Jessica Lange ja Sam the Man Shepard ovat eronneet. Liki 2 vuotta sitten. Lähes 30 vuoden jälkeen. Kun eivät ole linssiluteita, niin eivät ole asiaa mainostaneet. Joku sitten älysi kysäistä ja sai myös kiertelemättömän vastauksen. Kun olen molempia digannut, enkä perhe-elämästään mitään tiedä, niin tyydyn toteamaan että jos asuisin Ameriikassa niin hankkiutuisin Jessica L:n lähipiiriin ja pikimmiten... ;)

Pöhköstä tevesarjasta Sopranos tuttu Steven van Zandt, meille seitkytlukulaisille Little Steven eli Miami Steve (rakkailla lapsilla on monia nimiä), tuttu Bruce "Boss" Springsteenin E-Street Bandin kitaristin ja saundimestarin pallilta että myös oman Lil' Steven & Disciples of Soul -ryhmän vetäjän roolista, koki 1980-luvulla (monen muun "Bossin" lähipiiriläisen lailla) poliitillisen herätyksen ja perehtyi yhteiskunnan toimintaan. Hän toteaa sittemmin sen verran lauhtuneensa, että voi jo tarkastella asioita viileän analyytillisesti. Niinpä hän pitääkin omaa palstaa mainehikkaassa Huffington Postissa. Viimeisimmässä kirjoituksessaan hän toteaa kylmästi, ettei USA:ssa ole demokratiaa, ei ainakaan ns. perustajaisien tarkoittamassa arvomielessä. Vaalijärjestelmä on ahterista. Raha ratkaisee. Vallitsee "a corporate dictatorship" tai "corporate oligarchy", mitkä nyt eivät satu olemaan tasan sama juttu. But we got the point, kuten sanotaan. Olennaista on sekin, ettei ole yhtä tiettyä henkilöä, joka olisi (mistään) vastuullinen tai jonka kanssa voisi keskustella. Asiat muka vain tapahtuvat.

Toista se oli niissä Sopranosin jaksoissa, jotka olen joskus nähnyt. Niissä oli yksi henkilö, joka määräsi suurinpiirtein siitäkin pyyhitäänkö takapuoli z-, y- vai z-paperilla ja kummalla kädellä.

Kummaa juttua täällä, mutta jotain sellaista olen ihmetellyt kuin verotusta kyseisessä maassa. Oliko se nyt niin, että minkä Reagan pani alulle ja minkä Bush nuorempi vei ääripisteeseen (siis veroalen kaikkein rikkaimmilla) niin siihen ei ole paluuta. Kuitenkin oli kait laskettu, että jos Bush-puskan ajasta palattaisiin Reaganin alennuksiin, niin valtion velka voitaisiin maksaa nopeasti pois. Outo maa ja onko Suomi menossa samaa matkaa perässä aivan rikkaimpia kun ei voi verottaa niin kuin oikeudenmukaista olisi. Aina ollaan väittämässä että kaikki kaatuisi tai muuta sekavaa.

Olen katsellut elokuvaluetteloita ja pyrin kirjoittamaan elokuvasta jotain seuraavalla kerralla. Mielenkiintoista oli lukea Shepardin ja Langen erosta. Tosiaan, jotkut eivät vedä itseään olemattomuuden hirteen elämällä vain uutisotsikoissa ja kertomalla elämästään kaiken (mikä on valhetta aina kaikki tyynni).

Jacques Tati teki elokuvia harvakseltaan, mutta laadusta tinkimättä!

Brando-dokumentin aikaan meikäläinen kirjoitti:Mielenkiintoisen jutun kertoi Arthur Penn Armottomista. Penn halusi tappelukohtauksessa, jossa paikkakunnan miehet käyvät sheriffin kimppuun, käyttää stuntteja. Brando oli sitä mieltä että ei. Hän sanoi tarvitsevansa iskun ja sitten kuvaajan pitäisi kuvata hieman hitaammalla kuin 24 kuvaa sekunnissa ja kuva näytettäisiin nopealla. Penn oli tosi tyytyväinen tulokseen ja käytti samaa tekniikkaa Bonnien ja Clyden loppukohtauksessa (neljä kameraa eri nopeuksilla).

Katsoin Armottomat ja kyllä se vieläkin kolahti vaikka joitain kohtia käsikirjoituksessa ihmettelinkin. Olisi voinut edes yhden leffateatterin keksiä kaupunkiin, jota hallitsi yksi mies öljyfirmoineen. Siinä olisi ollut pieni mahdollisuus löytää muutakin hupia kuin kotibileiden juominkia, tanssin hulinaa ja kaikesta tästä toimesta kehittyvää toimettomuuden kiimaa. Armottomien kaupunki on niitä irvokkaita joita esiintyy todessa ja kankaalla aina silloin tällöin.

Olen näemmä tyystin ohittanut Armottomat, kun minulla ei ole vähäisintäkään muistikuvaa moisesta. Harmi.

Suuret olivat odotukset, kun kävime eilisiltana katsomaan Erkko Kivikosken elokuvaa Yö meren rannalla (1981). Pettymys oli pienoinen. Ehkä minua tympii ajatus, että tehdään näytelmäelokuva sosiaaliraportin pohjalta, ehkä pieni budjetti pakotti hyväksymään näyttelijöiden virheitä, jotka pikkurahalla olisivat olleet korjattavissa (so. uusintaotoksilla).

Elokuva tapahtuu 1900-luvun alun venäläishuvilassa (venäläisupseerin rakennuttama "romanttinen" huvila). Virkamiehenä (kaupunginarkkitehti?) työskentelevä arkkitehti on kohdistanut kaiken tarmonsa ja kunnianhimonsa vanhaan taloon, jota hän on pieteetillä entisöinyt. Hyvin seitsenkymmenlukulainen mielikuva: jonkinlainen lukeneisto kokoontuu illanviettoon "romanttiseen" venäläistyyppiseen huvilaan, jolloin tietenkin muistellaan, juodaan ja riidellään, yhteiskunta-asioiden käsittelyn ohella.

Yö meren rannalla on katsottava ja kunnioitustakin ansaitseva elokuva. Sehän on ajalta (ennen Kaurismäkiä), jolloin suomalainen elokuva oli pitkälti Speden sohvakomedioiden varassa. (Tosin Loiri taisi välillä maata riippumatollakin?)

Oli rohkea veto tehdä pienbudjetila näin näytelmällinen, intiimi, kamarielokuva. Hieman kliseistä (klišeistä?) oli ihmisten asettaminen illaksi ja yöksi samaan tilaan viinaa juomaan: tiedetään jo etukäteen, että kulissit yön mittaan romahtavat, ystävyyttä nakertavat vanhat kaunat nousevat pintaan jne. Ystäviksi ko. henkilöitä (kaksi pariskuntaa ja kolmas yksineläjä-mies) ei oikein voi kutsua, koska edellisestä tapaamisesta oli jo neljä vuotta.

Ainoa huomattavampi käänne tapahtui, kun talonomistajien tytär miehensä/poikaystävänsä kanssa kiinnittää purjeveneensä auringon laskiessa talon laituriin. Sen ansiosta nähdään ja kuullaan myös isän ja tyttären välienselvittely.

Elokuvasta ei kuitenkaan jää päällimmäiseksi muistikuvaksi riitely ja henkilöiden tulehtuneet välit. Aamulla tytär purjehtii pois, mutta sitä ennen hän on isänsä kanssa päätynyt eräänlaiseen välirauhaan. Ja viimeisissä kuvissa isä tulee talosta ulos, katsoo poistuvan veneen perään. Toivoa kaikesta huolimatta on, tuntuu Kivikoski sanovan.