Kirjoittaja moxu päivämäärä 3.1.08 - 13:11
Venäjän armeijassa kunnostautuneen ratsuväeneverstin ainoa tytär Forssell heittäytyi teatterialalle ja saavutti kiistattomia taiteellisia voittoja molemmilla kotimaisilla kielillä ja lukuisien kirjailijoiden tuotantoa tulkiten.
Kyllikki Forssell on Suomen mittapuussa yksi niistä harvoista näyttelijättäristä, joista voi käyttää nimitystä diiva. Ilmaus on vaarallinen, sillä se mielletään helposti kaikki mahdolliset esittäjän ikävät ominaisuudet käsittäväksi, vaikka tosiasiassahan kysymys on vain esittäjästä, jolla on varaa valita roolinsa. Forssell kuitenkin antaa paljon arvostusta juuri näyttelijää arvostaville ja heidän ilmaisuaan kehittäville esimiehille, kuten Edvin Laineelle ja Asko Sarkolallekin.
Raila Kinnunen on kirjoittanut opuksen nyt aika paljon yksityiskohtaisemmin, kuin muutaman vuoden takaisen Esko Salmis-kirjansa Elämä Eskona. Tällä kertaa kirjan nimeäkin pohditaan pitkin päähenkilön elämänkaarta -ja lopulta päädytään todellisen diivan opukselle erinomaisesti sopivaankin nimeen Suurella näyttämöllä.
Peruskysymys, mihin Suurella näyttämöllä ei vastaa, on tietenkin tämä: Mihin Forssellin "diivuus", ts.muiden yläpuolelle tähdeksi asettumisen oikeutus lopulta perustuu? Tähänhän meidän sukupolvemme, joka on nähnyt KF:n vain isoissa rooleissa tuikkivana tähtenä ei ainakaan kovin kattavasti voisikaan vastata, mutta riittävästi menneisyyteen kaivautuva kirja ehkä voisi.
Sarah Bernhardt, jota on monessa yhteydessä sanottu kaikkien aikojen suurimmaksi teatteridiivaksi, on varmasti Forssellille idoli. Kokonaan eri asia on, kestäisikö kukaan nyky-yleisön edustaja katsella hänen paatoksellista tulkintaansa viittä minuuttia kauempaa. Yhdistelmä "Forssell tulkitsemassa Bernhardtia" (viitaten HKT:n kevätkauden ensi-iltaesitykseen Aurinko ja minä) kuulostaa etukäteen uhkaavalta, vaikka todennäköisesti Iso Diiva saakin huomattavasti modernisoidun tulkinnan...
Suurella näyttämöllä ohittaa myös melkein pelkällä maininnalla ja ohjelmistovalintavirheeksi luokittelemalla yhden KF:n uran omituisimmista epäonnistumisista: Friedrich Dürrenmattin Vanhan naisen vierailun version Svenskiksessä kymmenisen vuotta sitten. Kaameasta tekstistähän saisi irti vaikka mitä, mutta jostain syystä koko esitys oli kuin lentoon nousematon kuumailmapallo. "Liian synkkä loppu ankkalammikkoyleisölle" oli yksi typerimmistä selityksistä, mitä taiteelliselle epäonnistumiselle olen milloinkaan missään kuullut. Todennäköisesti koko tiimiä, KF mukaanlukien, vaivasi jonkinlainen asennevamma. Tuon kummallisen esityksen analysoiminen olisi voinut tuoda kirjaankin huomattavasti lisäsärmää, kuin mitä suurten onnistumisten luettelointi toi.
Ne ovat kaikki
sitä puhetta
joka päivänkin jo
täytyy ymmärtää
(Hannu Mäkelä: Yö soittaa, säv.Säde Rissanen 2007)
___________________________________
Mikko-Oskari Koski