YLE Radio 1

Jarmo Jääskeläinen taisi perustaa Dokumenttiprojektin TV2:n puolelle. Ohjelmisto on ollut antoisa ja monia maailman ilmiöitä ja tapahtumia kattava.

Eilen oli ohjelmistossa Eugene Jareckin dokumentti Miksi me sodimme vuodelta 2005. Ohjelma on palkittu kuuluilla Sundancen filmifestivaaleilla. Haastateltavina oli tavallisia yhdysvaltalaisia senaattoreihin ja alan tutkijoihin saakka. Myös hallinto tai sen taustahahmot olivat esillä.

Miksi me sodimme -kysymykseen tulleet vastaukset vaihtelivat vapaudesta toivomukseen että niin todella olisi asia. Toivottiin myös että Yhdysvallat jättäisi maailmanpoliisin asemansa tai pyrkimyksensä imperialistisempaan maailman hallintaan, kuten myös todettiin.

Alussa lähdettiin liikkeelle presidenttien kannanotoista. Sota tuntui kovin oleelliselta asialta jokaisen suussa sitten Eisenhowerin. George Washingtonin varoitus: pysyvä armeija ei ole maalle hyväksi tuli esiin. Eisenhower nousi ajatuksissani parempaan asemaan kuin missä oli aiemmin ollut. Hän puhui vääristä käsistä, joissa maa olisi vaarassa, jos taustaryhmät (käsitin) kuten aseteollisuus pääsisivät määräävään asemaan. Hän varoitti kansaansa jäähyväispuheessa tästä seikasta. Olin pahoillani, että Kennedyn yhteydessä ei tullut edes vihjettä siitä, että hän ehkä olisi halunnut lopettaa Vietnamin sodan heti alkuunsa. Tämän päätöksen (McNamaran haastatteluelokuvaan tässä vihjaan) jälkeen hänet ammuttiin.

Tietenkin keskityttiin Irakin sotaan. Miksi siellä ollaan. Demokratian tähden. Niinpä tuntuivatkin kovin oudoilta Pentagonissa 11.9. iskun aikaan työssä olleen virkailijan kertomukset aivoriihistä, joissa uhkakuvia luotiin ja joiden työn tuloksia tuputettiin tosiasioina ylöspäin portaikossa (pakolla!), vaikka tiedustelutiedot antoivat olettaa jotain aivan muuta. Aivoriihistä puhui moni. Tämä nainen sai tarpeekseen valheista ja lähti maatilalle töihin eikä aikonut päästää lapsiaan sotaan. Moni totesi valehtelun ja sumuttamisen toimivan, jotta kansa uskoisi toista kuin mitä todellisuudessa tapahtuu. Epäluottamus päättäjiin leijui ilmassa.

Miksi me sodimme eli Why We Fight -nimi tulee Frank Capran sodanaikaisista (II maailmansota) propaganda-elokuvista. Hän oli ryhmineen armeijan palveluksessa ja materiaalia kertyi mm. siten että vastapuolen propagandaa käytettiin sitä itseään vastaan. Hyvä sarja on pyörinyt tänä syksynä Suomen elokuva-arkiston ohjelmistossa Helsingissä (Why We Fight: Prelude to War, 1942; Capra /Anatole Litvak: Why We Fight: The Nazis Stirike, 1943; Why We Fight: Divide and Conquer, 1943; Why We Fight: The Battle of Britain, 1943; Why We Fight: The Battle of Russia, 1943; Why We Fight: The Battle of China, 1944; Why We Fight: War Comes to America, 1945).

Näistä filmeistä Capran ja Litvakin Why We Fight: The Battle of Russia on Orionin ohjelmistossa vielä tänään klo 17.00; The Battle of China klo 18.30 muiden sotareportaasein ohella ja perjantaina Why We Fight: War Comes to America klo 17.00. Kannattaa katsoa arkiston sivuja: http://www.sea.fi/esitykset/

Jareckin 'Miksi me sodimme' oli havahduttava. En tiennyt Eisenhowerin jäähyväispuheen varoituksesta ja syykin selvisi; sitä ei liiemmin ole esitetty kokonaisena live-esityksen (v. 1961) jälkeen. Asia oli niin polttava, että kompleksi - josta kohta enemmän - kykyjensä mukaan ja omaksi edukseen häivytti Eisenhowerin varoituksen yleisestä tietoisuudesta. Minulle kolahti Eisenhowerin maininta, että mitäpä ongelmalle voivat tulevat presidentit, jos hän - kokenut kenraali ja liittovaltion presidentti - ei kyennyt sotilaallis-teollisen kompleksin kehitystä pysäyttämään.

Mikä on tämä 'sotilaallis-teollinen kompleksi'?

Sen alku on toisen maailmansodan aikaisessa kehityksessä, kun USA päätyi sotaan mukaan ja tarvitsi aseita. Vasta tällöin lähti kehitykseen se suurteollisuus, joka toimii lähes jokaisessa USA:n osavaltiossa ja jonka tuotteet ovat käytössä ympäri maailman. Sodan jälkeen USA:n oli päätettävä, palaako se takaisin 'eristäytyvään' ulkopolitiikkaan vai aikooko se olla aktiivisesti läsnä maailman eri kulmilla. Ns. kylmän sodan nimikkeellä markkinoitiin toimintalinja, jossa USA jatkoi 2. MS:ssa käynnistynyttä aktiivista läsnäoloa merten takana. Torjuttiin kommunismin uhkaa: sen eteneminen oli pysäytettävä jokaisessa maassa, mihin sen NL (tai Kiina) onnistui jotenkin salakuljettamaan. Tämä "sotaisa" ulkopolitiikka piti kehittyneen aseteollisuuden elossa.

Liittohallituksen resurssien ohjaaminen armeijalle palveli sekä aseteollisuuden että armeijan etuja, joten niiden yhteistyö yhteisen edun nimissä kehittyi, syveni ja voimistui nopeasti. 1950-luvulla sotilaallis-teollinen kompleksi oli todellisuutta. Sillä oli liittovaltion asioiden hoidossa sellaista vaikutusvaltaa, jota mikään laki ei sille antanut - se oli ulkoparlamentaarinen voima, jolla oli parlamentaarista valtaa.

Tämä huolestutti Eisenhoweria ja hän oli peloissaan sen myöhemmästä vallasta tilanteessa, jossa presidentteinä toimisivat siviilit, joilla ei ole riittävää ymmärrystä sen suhteen, miten puolustusbudjettia manipuloidaan, miten sinne kehitetään suunnattomia menoeriä teollisuuden rikastuttamiseksi.

Sotilaallis-teollisen kompleksin seuraava vaihe oli tämä: kongressi integroitiin siihen. Tämä tapahtui siten, että osavaltioista valittavat kongressiedustajat ja senaattorit saatiin kompleksille kuuliaisiksi tuomalla aseteollisuuden toimintoja jokaiseen osavaltioon. Taloudellinen tuki näille aseteollisuuden työpaikoille voitiin laskea edustajien/senaattoreiden piikkiin. Hehän 'viime kädessä' budjetista päättivät. Aseteollisuus sai heidät koukkuun jossa he pysyivät sitä varmemmin, mitä suurempi osa osavaltion työpaikoista oli aseteollisuudessa. (Erinäiset vaalitukiaiset ovat asia erikseen.)

Sotilaallis-teollisen kompleksin tuorein vaihe on nykytodellisuutta: tällöin joukkoviestintä (media) on integroitu osaksi kompleksia. Miten? USA:ssa kansallinen media on sekin suurteollisuutta. Sen mainostulot riippuvat ohjelmiston kiinnostavuudesta. Se pysyy ainakin kiinnostavan tuntuisena, kun yhteiskunnan vallanpitäjät saadaan haastateltaviksi. Nämä suostuvat show'hun sikäli kuin saavat oman messagensa läpi. 'Olen mukana, kun kysyt oikeat kysymykset...' Uutistoiminnan kriittisyys taittuu tähän. Kansallisten kanavien (ABC, NBC etc.) uutiset ovat tänään lähinnä sotilaallis-teollisen kompleksin propagandaa. Sanomalehdistöllä lienee tänään hieman enemmän independenceä.

USA:sta on tehty vajaassa puolessa vuosisadassa militaristinen koneisto, jonka sotilaallis-teollinen varjohallitus sanelee politiikan päälinjat. Median tehtävä on piilotella ja kiistää todellisuus ja tarjota tilalle kollektiivista unta; 'demokratiaa', 'vapautta' yms. kuvitteellisia hyveitä kierrättävää hölynpölyä.

USA:n tärkeimpään uutisankkuriryhmään kuuluva Dan Rather sanoi asian suoraan. Hänen mielestään - kuten historioitsijoidenkin mielestä - USA:han on kehittynyt eräänlainen pehmeä totalitarismi, koska valtaa käyttää kompleksi, jolle perustuslaki ei suo minkäänlaista mandaattia. Kyse on demokratian tuhosta, ei sen vähemmästä. Poliitikot presidenttejä myöten ovat sille alisteisia, eivätkä voi - enää tässä historiallisessa vaiheessa - pysäyttää kompleksin toimintaa.

Ns. globalisaation varjopuoli, puhdasverinen 'kolmannen maailman' riisto joka on jo levinnyt 'toiseen maailmaan' ja koputtelee tänään mm. EU:n ovia, on viime kädessä eräs tämän kompleksin etua palvelevista kehityskuluista.

Kiintoisaa oli myös oppia, että uudet täsmäaseet ovat kaikkea muuta kuin täsmällisiä: sodan aloittaneet neljä Stealth-koneista ammuttua ohjusta Saddamin päänmenoksi osuivat uutisliturgian mukaan kohteeseensa. Todellisuudessa vain yksi ohjus osui edes Saddamin huvilan alueelle; kaivoi menestyksekkäästi kuopan pihamaalle ja kaatoi yhden palmun... Muut kolme ohjusta osuivat naapuristoon tappaen joukon siviilejä.

On ikävää, että dokumentin "Miksi me sodimme" kaltaiset hyvät asiaohjelmat piilotetaan myöhäisillan tunteihin, jolloin aikaisin työhön heräävien on aika käydä nukkumaan. Nuoremmista puhumattakaan.

Toinen kummajaisuus on siinä, että maltilliset yhdysvaltalaiset (lähinnä jossain demokraattien ja republikaanien välillä & maltilliset republikaanit + oikeistodemokraatit) tajuavat tilanteen, eivätkä siitä pidä, olematta kuitenkaan millään tavalla epäisänmaallisia, Amerikan vastaisia tai terroristien myötäilijöitä saati "vasemmistolaisia" (sosialisteja). Kuten Dan Rather. Suomen kaltaisessa maassa sen sijaan leimautuu helposti "antiamerikkalaiseksi" tai "kommunistiksi" (2000-luvulla!) tai "terroristien sympatisoijaksi", jos suhtautuu kompleksiin kriittisesti. Minusta se kertoo kollektiivisesta unesta, jota vaalii kourallinen ideologeja; kilpailuttajat, natottajat ja vastaavat "reaalipoliitikot". Todellisuudessa he ovat ideologisen sodankäynnin uhreja ja sellaisina heitä pitää kohdella, mentaalipotilaina.

Jesper kirjoitti:On ikävää, että dokumentin "Miksi me sodimme" kaltaiset hyvät asiaohjelmat piilotetaan myöhäisillan tunteihin, jolloin aikaisin työhön heräävien on aika käydä nukkumaan. Nuoremmista puhumattakaan.

Toinen kummajaisuus on siinä, että maltilliset yhdysvaltalaiset (lähinnä jossain demokraattien ja republikaanien välillä & maltilliset republikaanit + oikeistodemokraatit) tajuavat tilanteen, eivätkä siitä pidä, olematta kuitenkaan millään tavalla epäisänmaallisia, Amerikan vastaisia tai terroristien myötäilijöitä saati "vasemmistolaisia" (sosialisteja). Kuten Dan Rather. Suomen kaltaisessa maassa sen sijaan leimautuu helposti "antiamerikkalaiseksi" tai "kommunistiksi" (2000-luvulla!) tai "terroristien sympatisoijaksi", jos suhtautuu kompleksiin kriittisesti. Minusta se kertoo kollektiivisesta unesta, jota vaalii kourallinen ideologeja; kilpailuttajat, natottajat ja vastaavat "reaalipoliitikot". Todellisuudessa he ovat ideologisen sodankäynnin uhreja ja sellaisina heitä pitää kohdella, mentaalipotilaina.

Näihin kaikkiin mielipiteisiin yhdyn. Sinulla onkin koko kirjo esillä. Myöhäinen aika on siitäkin ikävä, että mitään herpautumista tällaisen tykityksen edessä ei saisi päästä tapahtumaan. On koko ajan seurattava mitä tapahtuu. Itse yritän miettiä alitajuisesti, kuka oikein olisi uskottava haastateltava. En muista niinkään nimiä, mutta heti jos on taloudellinen eturistiriita kyseessä laitan kyseisen henkilön epäilyttävien listalle. Kovin erikoinen mies on tämä Perle. Hänestä olen nähnyt paljonkin jossain dokumentissa, jonka nimeä en nyt muista. Ihmeellisesti hän puolusti varapresidenttiä. Ei järjen häivää vain vakuuttavuus apuna oli tässä puolustelussa. Varapresidentti ei voi mitään sille, että edustaa suurfirmaa ja sen etuja tekee hän sen tahtomattaan tai tahtoen.

Mielenkiintoista että Sinuakin näytti kohahduttavan Eisenhowerin jäähyväispuhe. Hänestä on saanut kyllä hieman toisenlaisen kuvan. Mutta onneksi joku nauha näytetään kokonaisuutena tai siitä se osa, joka tavallisesti jää pimentoon.

Tuolla Iikan listalla (Kajaanin elokuvakerho) on hyvä dokumentti Sodan oppitunnit. Se on niin hienovireinen että sitä katsoo kuin thrilleriä, mitä se todellisuudessa onkin. Aivan loppumetreillä on kuin McNamaran turvallisuuden vuoksi luettava rivien välistä. Hän ojentaa tällaisen tehtävän katsojalle. Siitä olisin toivonut pienen poiminnon tähän dokumenttiin, mutta luultavasti se olisi särkenyt kokonaisuutta. Asia koski Kennedyä, aseteollisuutta, Vietnamia ja surmanlaukauksia. Olisi vain hieman värittänyt näitä presidentillisiä sodankäyntejä.

Tänään tulee Teemalta ohjelma, huomasin Hesarista, meidät hylänneen VastaMyrkyn pääideologista Oman onnensa seppä - Ayn Randin maailma. Muistin sentään nimen. Voisi Vastis antaa jotain arvoa sille. Lehden mukaan ei mikään pöljä henkilö lainkaan. Mutta sitähän en nyt näe.

Tänä iltana... Dokumenttiprojekti: Kierrätyksen kuninkaat (TV2 23.40):

"Dokumenttielokuva kuubalaisten lähes rajattomasta kekseliäisyydestä ja kierrätyskulttuurista. Kärsiessään kauppasaarrosta ihmiset ideoivat uskomattomia käyttötapoja vanhoille esineille ja tekevät uusia, jopa maailmalla aikaisemmin tuntemattomia keksintöjä."

Yleensä keksinnöt ovat aiemmin tuntemattomia. Oikeastaan, aiempi tuntemattomuus lienee 'keksinnön' tärkeä määre.

Mitä tulee 'sotilaallis-teolliseen kompleksiin', niin minulla heräsi epäilys, että se on nyky-yhteiskunnassa melkeinpä itsestäänselvää tiettyjen etupiirien selänrapsutusta - Englannissa, Ranskassa, Ruotsissa... Jenkkiystävämme vain eivät liene tietoisia Atlantin itäpuolen sotilaallis-teollisesta hämärävyöhykkeestä.

"Kierrätyksen kuninkaat", jonka katsoin tänään nauhalta, oli paljon eilen näkemääni "Comandantea", USA 2003, oivallisempi. Oliver Stone on kuuluisa filmimateriaalin tuhlauksesta. Jos 30 tunnista ei synny parempaa jälkeä kuin nyt nähty, niin täytyy todeta, että hänen tasonsa tosiaan vaihtelee kuten vuosien myötä on ollut havaittavissa.

Kauppasaarto Kuubassa on tosiasia ja se onkin jo jonkinlainen maailmanihme. Miksi tällainen kauppasaarto ja nyt vielä moninkertainen. Kuinka vaarallinen Kuuba onkaan. Ilmeisesti ihmiset siellä halutaan lannistaa ja viedä heiltä kaikki kunnioitus itseensä ja elämään yleensä.
Mutta dokumentin muuhun sisältöön hieman. Mikä on totuus maan ihmisoikeusrikoksista. Luottamukseni horjuu heti, jos vannotaan, että täällä ei kiduteta ketään, ei ole tehty niin koko aikana. Jos joku väittäisi tällaista Suomesta niin melkein jo alkaisin epäillä. Amnestyn listoilla Kuuba silti esiintyy kaikesta huolimatta.
Olin Hesarin Harri Römpötin kanssa samaa mieltä. Paljon tärkeämpi kuin Stonen juttu on tuolla Iikan mainitsemalla Kajaanin elokuvakerhon listalla oleva "Sodan oppitunnit". Siinä ovat kansiot kuin avoinna edessä. Voi päätellä itse ja myös haastateltava, Robert McNamara, kertoo paljon "kuin luottamuksella" mutta silti itsensä paljastaen sitä kavahtamatta.

Nämä keksijät sen sijaan elivät keskellä saavuttamattomia materiaaleja. He eivät tuhlanneet kuten Stone vaan tekivät jätteestä toimivia tuotteita. Stonen ryhmä sen sijaan kikkaili kuvakulmilla siihen pisteeseen asti että olin vähällä jättää ohjelman kesken. Kamerankin olisi Castroa kuvatessa voinut laittaa jalustaan kiinni, niin ohjelma olisi ollut asiallisempi ja katsottavampi.

Vanha ei jaksanut kierrätystä, mutta Stonen Comandante piti katsoa. Varsinaista selkääntaputtelua...

Fideli olisi voinut olla edes sen verran rehellinen, että olisi todennut joidenkin höyrypäisten sadistien toisinaan höykyyttävän toisinajattelijoita, vaikka kidutus kiellettyä onkin.

Olipa viehättävän asiallinen ja rauhallinen tämä keskiviikkoillan Sotalapset, 2003. Erja Dammertin dokumentti ei hosuillut eikä viipyillytkään, vaan kaikki saivat aikaa. Joidenkin henkilöiden kohdalla olisin toivonut vielä paremmin tietäväni, miten he kotiutuivat. Osa ilmeisesti siirtyi Ruotsiin sitten aikuisempana.

Tunnen kaksi sotalasta ja etäisemmin tiedän heitä useita. Kovin tuntuivat tarinat tutuilta. Yhteydet ovat säilyneet Ruotsin ja Suomen välillä, tämä on tullut selväksi.
Dokumenttipätkät esittivät suuren eron Ruotsiin lähtiessä ja sieltä tullessa. Palatessa ei käsi ollut enää kenenkään kädessä ainakaan Helsingin asemalla. Siltä näytti.

Kovin minua liikutti tuo mies, joka kertoi lapsena Ruotsissa jääneensä viimeisten valittujen joukkoon ja sitten matkaan lähdettyä tarttuneensa autoon kuin henkensä edestä. Hän oli jo fiksoitunut mieheen, joka hänet haki ja tämä seikka viimein ymmärrettiin. Ruotsiin junalla mentäessä lapsi ei voinut itkeä, koska hän koki pienemmän lapsen oikeutetummaksi murheen ilmaisemiseen. Eikä Ruotsista lähtiessä voinut silloinkaan itkeä, koska Ruotsin mamma itki laiturilla. Tällainen lapsi oli minulle tuttu lapsena. Vasta kotona, jossa ilmeisesti olivat samanlaiset tunneskaalat käytössä (toivon), hän saattoi esittää vierasta, vanhempiaan muka tuntematta. Asia käsitettiin mikä tuntui aivan ihmeeltä. Tämä lapsi/mies oli aivan kuin sodanjälkeisen pihani lapsikatraasta eräs poika, joka erottui muista. Minun elämäni leikkikaveri oli niin vastuuntuntoinen ja lämmin ihminen, että toista saa hakea. Elävästi muistan, kun he muuttivat lapsia täynnä olevasta kerrostalosta muuanne ja kuitenkin eräänä kesäpäivänä poika seisoi tietyssä paikassa pihaa. Hän oli tullut vanhoja kavereita katsomaan. Vieläkin kouraisee. Sellaista välittämistä!

Nämä muutokset sodan ja rauhan välillä tulivat hyvin esiin. Ruotsin hyvinvointia olen aina ihmetellyt. Erittäin hedelmiä, jotka eivät voineet Ruotsissa kasvaa. Miten niitä sinne saatiin. Vaikka Ruotsi oli puolueeton maa, niin se oli Saksan vallan ympäröimä ja olihan se Saksan sihdissä myös koko ajan. Ei siinä oikein puolueeton voinut olla vaikka olisi halunnutkin. Vaikka tietenkin maa myös hyötyi mutta omat paineet Ruotsin yllä jylläsivät. Ajattelen nyt niitä asioita, jotka käyvät ilmi Elina Sanan kirjasta Luovutetut. Mutta ilmeisesti laivat pääsivät sentään kulkemaan rauhassa.

Klaus Härön leffa on kyllä minulla listalla. Se olisi katsottava. Nämä menot ja paluut kun kuitenkin koko sotatilanteessa lapsien osalta ovat olleet melkoisia ja ovat jossain suhteessa myös saksalaisten leireille keräilemiin lapsiin, joita osaa pidettiin ensin kokoontumispaikoissa kovin kurjissa oloissa mutta ei mitään ihmeellistä selitystäkään annettu, miksi he eivät kelvanneet kuin kellekään. Jonkinlainen laajempi tausta on nähtävissä mielestäni, vaikka erot ovat tietenkin suuret. Traumaattisia kokemuksia kuitenkin runsaasti myös näillä "turvaan" viedyillä.

Tämä on vanha viestini eräästä elokuvasta. Michael Mooren dokumentti Bowling For Columbine, USA 2002, oli parempi kuin hänen presidentti-juttunsa. Jollain tapaa keskittynyt ja jäntevä. En nyt ole aivan Hesarin Römpötin kanssa samaa mieltä. Toisin sanoen katson Mooren työtä myötämielisemmin kuin hän. Muistaisin, että elokuvan ensi-illan aikoihin paheksuttiin sairaan Charlton Hestonin haastattelua filmissä. Se ei avannut ovia, kuten Römpötti toteaa, mutta siitä vaan käy niin täysin selväksi, missä seinä on vastassa. Ei hänessä yksin vaan hänen ajattelutavassaan, joka on maassa kovin laajalti levinnyt.

Olen lukenut muistaakseni jostakin, että Suomessa on nykyään runsaasti aseita. Ehkä se pitää paikkansa. Jollain tapaa turvattomampi mieliala on vallalla, mutta huolimatta eri kulttuurien rantautumisesta maahamme on meillä vielä paljon eroa Yhdysvaltain tilanteeseen, vaikka joskus muuta tulee mietityksikin. Rauhoittavia mielipiteitä tarvitaan ettei viholliskuva ole ainoa vastassa oleva mielle vastaantulijasta. Ihmettelin kuitenkin kanadalaisten tapaa olla lukitsematta oviaan. En voi uskoa siihen. Olen kuullut Torontossa asuvalta henkilöltä, että rikoksia tehdään siellä runsaasti. Pantiinko Moorea halvalla. Hänen ulkoinen olemuksensa ehkä on alueella tuttu tv-sarjastaan, jos se Kanadassa pyörii. Muinainen tapa, oven avoimuus, muuttui jo minun nuoruudessani monelta osin lukon käsittelyyn. Nykyään on muistettava ottaa avain mukaan jo siksikin että muuten ei ole kotiin pääseminen. Kaikki on lukossa, ei edes kotipihalle pääse.

Ohjelman tärkeitä kohtia olivat mielestäni kuin haaskan perässä kulkevat mediajoukot paikkakunnalla, josta ne eivät mitään tienneet. Toimittajat olivat tulleet sinne yksinomaan kuolemantapauksen tähden: 6-vuotias oli ampunut 6-vuotiaan. Samalta paikkakunnalta oli lopetettu suuri tehdas - oliko General Motors. Asetta käyttäneen lapsen äiti oli yksinhuoltaja, joka oli aamusta iltaan kahdessa työssä ja oli silti helisemässä rahojen riittämättömyyden kanssa. Toinen kiinnekohta oli uutisten, uutistenkaltaisten sarjojen ennakoima rikollinen: musta mies, pituus 180 cm jne.

Kun ihmiset alkavat lukita itsensä muurien taa ja muut jätetään muurin ulkopuolelle esim. kadulle tulemaan toimeen siellä, niin ilman muuta pimeän kadun yksinäisyys tuo esiin salattuja pelkoja varsinkin, jos niitä vielä tieten tahtoen ruokitaan. Menivät kovin nopeaan filmikatkelmat mutta oli eräs musta vaanija valkoisen tytön perässä Griffithin Kansakunnan synnystäkin. Ja samassa elokuvassa perustettiin Ku Klux Klan.

Aivopesu on omituinen seikka. Ihmismieltä voi käsitellä melkoisesti. Eldridge Cleaver kirjoitti kirjassaan Sielu jäissä jotain sellaista, että hän häpesi kun tajusi ajatuksissaan pitävänsä valkoista naista mustaa parempana, tavoiteltavampana. Tämä tuli ilmi, kun hän istui nuorena vankilassa huumeiden käytöstä tai ainakin hallussapidosta. Hänellä tuli riitaa vartijan kanssa tämä kun halusi poistaa valkoisen naisen kuvan hänen sellinsä seinältä. Cleaver halusi taistella valkoisen miehen häneen istuttamaa arvojärjestelmää vastaan, teki sen myöhemmin rikoksen kautta ja vapaaksi päästyään antautui ajamaan omaa ja muiden kaltaistensa asiaa Mustissa Panttereissa mutta lopulta kulki republikaanien konservatiiveissa riveissä.

Mutta mikä olen tuomitsemaan tai arvostelemaan Cleaveria. Charlton Heston on ainoa filmitähti, jolta olen aikanaan pyytänyt kuvaa. Olin juuri koulussa aloittanut englannin opiskelun ja kirjoitin kirjeen. Ben Hur vaikutti todella paljon. En niin välitä siitä, että hän oli sairas haastateltaessa kun hän kuitenkin haastatteluun suostui ja julkisesti muutenkin esiintyi. Tärkeämpää on se, mitä hän puhui tilanteessa ja mitä hän vuosia oli puhunut niissä muissa, suuremmissa tilaisuuksissa aseita ja niiden käyttöä sekä hallussapitoa lakiin vedoten puolustamalla.

Kyllä presidentti Eisenhower tiesi kuten on todettu, mitä aseteollisuus tekee ja mikä mahti sillä on varsinkin väärissä käsissä.

En ole hirveän innostunut Mooren tavasta tehdä dokumenttia. Miehen hieman nuhjuinen olemus on tietenkin harkittu ele ja se saattaa toimia USA:ssa, mutta jokin siinä tökkii. Hän on liiaksi läsnä, niin sanoakseni.

Bowling on kaikesta huolimatta katsomisen arvoinen. Yhdysvaltalaisten pakkomielle aseisiin on outo ja kummallinen ilmiö. Vielä oudompaa on helppous, jolla he toisiaan posauttelevat. En ole vakuuttunut, että Mooren esitys olisi tyhjentävä asemanian selvittämiseksi. Joka tapauksessa: pelko epäilemättä on hyvä vallanpitäjien väline rahvaan hallitsemiseksi. Pelkäävä, jatkuvasti varuillaan oleva ihminen, jonka perusturvallisuuden tunne on puutteellinen, todennäköisesti sekä "puolustautuu" uhan edessä innokkaammin (kuin hän, joka ei pidä jokaista poikkinaista sanaa tai elettä uhkana eikä hyökkäyksenä) että hakee lohtua mm. tavaramaailmalta herkemmin - kerta toisensa jälkeen epäonnistuen, sillä eihän tavaraa ole tehty psyykkisten ongelmien ratkojaksi, pikemminkin päinvastoin.

Edes tajuntateollisuuden ylläpitämä pelko ei selitä tuhoavuutta. Kollektiivisella tasolla täytyy olla jotain outoa - yhdysvaltalaisilla on kaksinainen historiallinen syyllisyyden taakka: ns. intiaanien kohtelu, kokonaisten kansojen tuhoaminen, ja orjuus. Julkinen ideologia jankuttaa yksilön vapautta ja demokratiaa ja ties mitä, mutta alkuperäamerikkalaiset ahdattiin reservaatteihin kuten afrikkalaiset Etelä-Afrikassa, eikä mustien kohtalo ole orjuuden lakkauttamisen jälkeenkään ollut julkisideologian mukainen. Luulen että juuri populaarin (massaviihde yms.) tasolla yhdysvaltalaiset käyvät jatkuvaa painia omien ristiriitaisuuksiensa kanssa. Ristiriitaisuuksia on muitakin kuin mainitsemani ns. etniset. Psykoteorioiden mukaan eräs silmittömän väkivallan lähde voi käsittääkseni olla omissa ristiriidoissa, joiden paine nousee hallitsemattomaksi.

Saa jossittelu riittää.

Marja, entäpä jos Mooren torontolaisrouva, joka piti ovet auki, olikin kaupungin ulkopuolelta?

Epäilemättä Torontossakin tapahtuu rikoksia, mutta tilastojen mukaan Montreal ja Toronto ovat olleet selvästi väkivallattomampia kuin USA:n suurkaupungit; Kanadan puolella länsirannikon Vancouver on ollut kanadalaisen väkivallan tyyssija.

Tapaus Heston on hassu. Hänestähän tehtiin populareissa puheohjelmissa järjetön vanha ukko, asehullu joka vain odottaa, että saa posauttaa... Minä tulkitsin hänen poiskävelynsä niin, että Moore yksinkertaisesti näytti Hestonille peiliä: sanot tätä, mutta toimintasi merkitseekin tuota. Tapettua flintiläistä pikkutyttöä. Tietenkään Heston ei ole moista halunnut, mutta järjetön aseiden levittäminen kaikkien saataville merkitsee tragedioita. Hestonilla ei oikeastaan ollut muita vaihtoehtoja kuin joko myöntää (niin, olen osaltani tästä vastuussa) tai kävellä pois.

Piti jupista jotain Lennon-dokumentista "Imagine, Imagine", vaan jää toiseen kertaan. Palataan astialle joskus ensi kuussa.

Vihjeenä Marjalle ja muille kuningas Leopoldista ja Kongosta kiinnostuneille 9.11. Dokumenttiprojektissa esitetään uusintana Valkoinen kuningas, musta kuolema (White King, Red Rubber, Black Death). Itse en ole tuota nähnyt, mutta Merkkituotteen asiaa käsitelleen ohjelman jälkeen se vaikuttaa kiinnostavalta.

Mika Pirhonen, kiitos ennakkotiedoista. Tuo mainittu dokumentti on ehkä tullut jo aiemmin. Joku vastaava ainakin tuli telkasta ennen radion Merkkituotetta ja vaikutti kovin. Sekoitin sen epäasiallisesti vastauksena toiseen aiheeseen ja aiheutin hämminkiä. Kannattaa katsoa vaikka katsoisi uudestaankin.

Viimeksi tullut Frederick Bakerin dokumentti Imagine, Imagine (tuotanto ORF, Itävalta, 2004) John Lennonin levystä oli aika mielenkiintoista sanojen ja musiikin ruodintaa. Oma lisänsä oli tietenkin tämä kaikenlainen sivutuotteisto olivat ne tavaroita, patsaita tai muistopaikkoja puistoissa, museoissa. Yllättävä seikka oli maininta koko levyn arkaluontoisuudesta 11.9. hyökkäyksen jälkeen. Imagine oli äkisti poliittisesti epäkorrekti (kuvittele että olisi rauha) jollei suorastaan pannassa.

Imagine-sanaa pohdittiin sanan merkityksen kautta siten että välillä merkitys lähenteli jotain Martin Luther Kingin I have a dream -ajatusta tai sitten fantasiaa, utopiaa, jopa kauheaa sokerikuorruketta (tms.), joka oli kuin häväistys työväestölle (luovutaan omistuksesta). Minua kyllä kiinnosti kovin tuo mies vanhassa punaisessa autossaan kurjilla (itäisillä tietenkin) teillä. Hän sanoi jaksaneensa elää jalat maassa juuri Lennonin laulun ansiosta. Joku oli jättänyt juopottelun, monet saivat yleensä vain lohtua. Kovin lähellä oltiin uskonnollista kokemusta. Siinähän todettiinkin, että luovutaan uskonnoista on uskonnollinen ilmaus (jotenkin näin).

Kovin ristiriitainen on ollut koko John Lennonin hahmo, kuten ohjelmassa todettiin. Olen aina käsittänyt, että hän olisi ollut ärhäköimpiä Beatles-yhtyeen jäsenistä mutta olen ehkä käsittänyt väärin. Tuo Kristus/Jeesus-look, jonka hän omaksui hippiaikojen tienoilla jäsensi sitä käsitystä, minkä hänestä helposti sai. Nämä kuvat, joissa Lennonin ja Yoko Onon vuode oli eräänlainen rauhan näyttämö ja esityspaikka, jo sinänsä asettivat pariskunnan tiettyihin kehyksiin.

Suoraan sanoen kauheana koin tuon lopussa näytetyn Lennon-patsaan. Mutta millainen John Lennon sitten todella oli. Oliko hän pehmeä radikaali, kovin kaukana ulkoisen olemuksensa edeltäjästä. Vai oliko niin että samoin kuin Jeesuksen ulkonäkö on kuvataiteeseen tullut erilaisena kuin esim. siinä vanhassa käärinliinassa (joka ehkä ei kuitenkaan ole mikään alkuperäinen) samoin Lennon omaksuttiin viime vuosien huume-ym. aineiden käytön kierteessä kukkaiskansan tarustoon kuuluvaksi eikä vakavsti otettavaksi tekstintekijäksi lainkaan.

Kovin kaukaiselta tuntuivat myös nuo kaikenlaiset palvontamenot ja varsinkin erilaiset tuotteistamiset, joissa huseerasi mukana taiteilija Yoko Ono. Olen nähnyt yhden näyttelyn hänen töistään, joita oli esillä muutama vuosi sitten täällä Helsingissä. Kovin oli valkoista ja puhdasta. Hän olisi varmaan mielenkiintoisempi töineen ja ajatuksineen, jos kytkös John Lennoniin olisi eristettävissä. Tiedä häntä.

Mää diggaan Yoko Onosta. Se oli parhaimmillaan 1960-luvun käsitetaiteen kärkeä. Lennon ei.

Marja Salonen kirjoitti:Kovin ristiriitainen on ollut koko John Lennonin hahmo, kuten ohjelmassa todettiin. (...)

Mutta millainen John Lennon sitten todella oli. Oliko hän pehmeä radikaali, kovin kaukana ulkoisen olemuksensa edeltäjätatstä. Vai oliko niin että samoin kuin Jeesuksen ulkonäkö...

Lenkku oli pahimmillaan sekopää ja nyrkkisankari, parhaimmillaan sillä lailla ristiriitainen, että oli ns. luova. Lennon-elämäkerrassa A. Goldman esittää Lenkun kaappihomona. Ehkä Lenkusta oli moneksi?

Jossain haastattelussa hän sanoi pasifismistaan, että kaikkein väkivaltaisimmat ihmiset tulevat pasifisteiksi säikähdettyään omaa väkivaltaisuuttaan. Aika hyvin sanottu.

Vaan dokkarista on vaikea sanoa mitään. Minusta siinä oli jotenkin hakemalla haettu aihe. Ei Imaginesta ole todella kiinnostavan dokumentin aiheeksi. Lenkku teki parempiakin biisejä...

Jatkan Lennon-dokkarista, kuten aiemmin uhkasin...

Englantilaisen työväenluokkaisuuden tyypillinen paukapäätapaus oli lontoolainen tiskijukka. Hänen mukaansa kappale on kaikkien aikojen huonoin biisi! Tämän hän tietenkin esitti vastapainoksi sille, että Imaginen sanat oli vast'ikään valittu Englannissa kaikkien aikojen pop-sanoitukseksi (tms.).

Kaveri toi minun mieleeni lapsuuden ja nuoruuden ajat, jolloin jokainen lapsen asteelle jäänyt rock'n'roll-ääliö herjasi Yoko Onoa. Paul McCartneystä alkaen. Juuri ennen tämän DJ:n lausumia kuvissa oli Ono ja kuultiin myös pätkä hänen japanilaista lauluaan (en tarkoita "tuuleksi" kutsuttua ulinaa, vaan trad. japskilaulua). Pisimmälle meni Karttusen Pauli, joka harjoituskämpällä lauloi "Get back, Jojo, get back where you belong..." ja tuijotti Yokoa vihaisesti. Lennon kirosi - syystä - Karttusen lapsellista reaktiota. Se oli hävytöntä ja loukkaavaa, erityisesti kaverilta, joka oli tehnyt ihastuttavia, lempeä ja rakkautta henkiviä lauluja.

Rock-seurakunta säesti Karttusta: Yokon lapsellinen japanilainen laulu sai osakseen naurua ja Onoa pidettiin täysin laulutaidottomana. Hänet esitettiin pelleksi ja sekopääksi. Olihan hän käsitetaiteilija, ja rockmönjääjä nyt ei edes käsittänyt, mitä "käsite" tarkoitti. Sen sijaan jokainen nuotin vierestä hoilannut hemmo oli kunnon rockari. Englantilaisen perusprolen vieraanpelkoisuus ja oman navan/tuopin tuijottelu sekoittui imperialistiseen muiden kulttuurien väheksyntään.

Parhaan tulkinnan Imagine-laulusta esitti vanha musiikin proffa: se on kehtolaulu, siinä on sen rytmiikka, ja kehtolaulua kuunnellessa vaivutaan uneen, toiseen tajunnan tilaan, jossa on mahdollista se, mikä ei ole mahdollista valvetajunnan piirissä. Hän ei käynyt riitelemään kappaleen syvällisyydestä eikä pinnallisuudesta, vaan tuumasi mistä siinä hänen mielestään oli kyse. Less is more, as they say.

Itse dokumenttia voi pitää joko ärsyttävän hajanaisena tai rennosti yhden laulun ympärillä hortoilevana. Jo tämä nähdäkseni tarkoittaa, ettei dokumentti sinänsä ole hirveän hyvä. Esim. "9/11" voi pitää muun päälle liimattuna irrallisena tapauksena tai laulua ympäröivän nykyhistorian erääksi puoleksi, joka liittyy Lennonin sanomaan olennaisesti. Oli se kuitenkin sen verran kiinnostava, että sen viitsi katsoa ja siitä innostui kirjoittamaan edes tämän verran.

Dokkarin huippukohta oli se, kun Blairin Irak-politiikan vastainen toimintaryhmä "kritisoi" Blairia suorassa tv-lähetyksessä (Blair-haastattelu) ajamalla Blairin ikkunan takana edestakaisin bussilla, jossa luki "Stop the War" (tms.) ja kaiuttimista raikui Imagine. Juttua ei voinut leikata pois livestä eikä myöhemminkään, koska etualalla Blair esitteli käsityksiään samalla kun auto kruisaili hänen takanaan....

Onpa Yoko Ono kovassa kurssissa. Ajattelin jo, että en ehtinytkään samaan junaan, mutta onneksi viestini lopussa on Onosta sentään sanottuna seuraavaa:

...Hän olisi varmaan mielenkiintoisempi töineen ja ajatuksineen, jos kytkös John Lennoniin olisi eristettävissä. ...

Onon käsitetaide 60-luvulla jäi etäiseksi ts. en tiennyt siitä juuri mitään. Arvelen kuuluneeni juuri siihen joukkoon, jolle käsite ei kuvataiteen yhteydessä paljoa merkinnyt sekään silloin. Mutta en nyt sentään laskisi itseäni Karttusen Paulin sakkiin (vei Jesper muuten jonkin aikaa kunnes tajusin mitä kirjoitit). Heillähän oli tietenkin omat mustasukkaisuus- ym. karkelonsa.

Sitä ihmettelen, että ette sellaista seikkaa kuin näköispatsasta kommentoineet mitenkään. Niin suuri, uljas, näköinen. Paikalla rouva Blair ja Yoko Ono.

John Lennonin monimutkaista persoonaa ja taivalta muistaen Imagine-laulusta (sallitaan eli ei) pateettisesti viimeinen säkeistö:

John Lennon kirjoitti:You may say Im a dreamer,
but Im not the only one,
I hope some day you'll join us,
And the world will live as one.