Turun Kaupunginteatterissa on tänään Jouko Turkan uuden näytelmän Konkurssisirkus ensi-ilta. Tekstiä on jouduttu (kuulemani huhun mukaan ainakin Saku Koivun irtopeniksen verran) stilisoimaan, mutta lopputulos silti lienee sitä, mitä sen voi odottaakin olevan.
Turkkahan kuuluu niihin armoitettuihin teatterintekijöihin, joiden tuotantoon -eikä kyllä tyyppiin itseensäkään, jos ihan rehellisiä ollaan- voi suhtautua mitenkään neutraalisti. Ehkä hän kuuluu siihen pieneen joukkoon, joka sijoittuu nerouden ja hulluuden rajalle, mene tiedä. Ainakin ne vanhemman polven näyttelijät, jotka olivat -50-luvulla joutuneet konflikteihin oman aikansa "teatteriperinteenmurskaajan" Mauno Mannisen kanssa selittivät suhteensa Turkkaan olleen hyvin samankaltainen.
Turkka saavutti Suomen oloissa harvinaislaatuisen aseman -80-luvulla Teatterikorkeaa johtaessaan, kun hän auktoriteettinsä tai varmaan pikemminkin karismansa ansiosta onnistui kohoamaan yhden sukupolven silmissä todellisen gurun asemaan. Laitosteatterin kuolemaa ennakoinut teatteripedagogiikka ei ollut kaikkien mieleen, mitä ei todellakaan pidä ihmetellä ja fyysisen ilmaisun korostaminen jopa puhetekniikan kustannuksella oli monien teatterifanien mielestä vaarallinen kehityssuunta. Loppujen lopuksi Turkan linja kuitenkaan tuskin oli sen oikeampi tai väärempi, kuin mikään muukaan; ei -80-luvulla Teakia käyneistä näyttelijöistä, ohjaajista ja dramaturgeista ole tullut alalla yhtään sen huonompia, kuin muistakaan. Ja fyysinen ilmaisu Turkan kasvateilla on selkeästi paremmin hallussa, kuin punaisen -70-luvun Teatterikoulun käyneillä, jotka hekin ovat pääasiassa taitavia ja monipuolisia teatterintekijöitä.
Turkan omista näytelmistä olen nähnyt Kansallisen Valheita (loistava) ja Presidentin dementian (sekava, enemmän huonoa kuin hyvää), Viiruksen Att hyra en Kändiksen (paras näkemäni Turkan juttu, täysin ulkopuolisista paineista vapaa), Tampereen Työviksen Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa (Eila Roineen uskomattoman roolisuorituksen ansiosta unohtumaton) ja Porin Teatterin Täysin tyydytetyn naisen (idea puolitiessä). Muiden kirjailijoiden teksteistä Turkan tekemistä ohjauksista mieleen muistuvat HKT:n Jeppe Niilonpoika (Heikki Kinnusen roolityön ja ilmeisen tiimihengen ansiosta muistuu mieleen hienona juttuna) ja samassa teatterissa paljon myöhemmin esitetty Jussi Kylätaskun Kyllikki ja Runar (ei toiminut isolle näyttämölle levitettynä). Tv-versiota Seitsemästä veljeksestä en jaksanut katsoa kokonaan, mutta Edvin Laineen lukkari ja Veikko Sinisalon Taula-Matti tuli toki siitäkin katsottua...