Olin tuossa viiden, kuuden paikkeilla tulossa kotiin raitiotievaunulla. Odottelin sitä vaunua Mannerheimintien Lasipalatsin pysäkillä ja seurasin elämää. Joskus "elokuva on suurempaa kuin elämä", nyt elämä oli elokuvaa. Suurta draamaa tai komediaa, mistä sitä kukakin tarkasteli.
Pulsut elivät omaa elämäänsä, kerjäläiset omaansa. Tavalliset ihmiset olivat väsyneitä, masentuneita ja lähes kaikesta toivosta luopuneita. Nuoretkin naiset näyttivät ja elivät kuin vanhat huorat. Yritin hakemalla hakea, mutta nuoret ja kauniit olivat joko jääneet kotiin tai muuttaneet ruotsiin.
Harmitti ettei minulla ollut mukana elokuvakameraa tai edes tavallista still laatikkoa. Toisaalta siinä kuvaaminen olisi vaatinut omat turvamiehet, vartijat ja poliisit eivät olisi ennättäneet.
Nuori vihainen teini harppoi ratojen yli karjuen huonoa oloaan ja korostaen olematonta miehisyyttään. Luuseri kaivoi roskiksen vierestä jotain saastaa ja heitti sen ajotielle. Poliisi karjui perässä ja painui kysymään, että mitä prkl sinä touhuat. Uho oli kadonnut sekunnin osassa kun lapsonen selitti, että en minä mitään ja minä olen juuri menossa. Poliisin taisi tehdä mieli läimäyttää, ja hyvää se olisi sille hernekepille tehnyt, mutta eihän niihin, äitin pikku kulanmuruihin, saa koskea. Ei koskenut tämäkään poliisi, vaikka luultavasti minä olisin sulkenut silmäni jos... luultavasti en sittenkään, sillä ei se käy. Anarkia on liian lähellä.
Nousin sporaan ja seuraavalla l. ylioppilastalon pysäkillä maailma oli muuttunut aivan toiseksi. Joku pulsu tietenkin, mutta se toivottomuus oli kadonnut. Joukossa oli jopa muutama kaunis nuori nainen. Ok, aika on paska. Lumi on sulanut sen verran, että koiranpaskat näkyvät ja vaatteet kuraantuvat. Käveleminen vaati kuitenkin kunnon kengät, oikeastaan saappaat ja haalarit olisi ollut oikea asu. Jalankulkukäytävät ovat osin jäässä osin sulat, todella upeaa. Himassa purin hiljakseen ostoksia ja samalla hiipi mieleen, että illallisen ajaksi laitan jotain upeaa ja sointuvaa.
Sarah Vaughan With Clifford Brown aloitti soitannan hiljaa September song ja sitä seurasi Lullaby of birdland jne.
Onnellisuus, kuten tässäkin keskustelussa on todettu, on kovin suhteellista. Kameran paremmalta puolelta sitä voi seurata kuin ulkopuolinen tarkkailija, muille, siis tavallaan näyttelijöille, se ei ole mikään onnela.