YLE Radio 1

Puliukko kirjoitti:Jos ukko oikein käsitti niin aikovat lanata Lyytinmäin talot kokonansa maan tasalle.

Rakennusviraston järjestämää tiedotustilaisuutta katsellessani herkuttelin arvuuttelemalla, että mitä puolueita kukin kaupungin herroista ja rouvista mahtoi edustaa. Varsinkin tämä rouva oli oikea tylyn virkamiehen prototyyppi.

Teemalla tullut Franz Peter Wirthin ohjaama Boddenbrookit (11 osainen sarja) vuodelta 1979 oli katsomisen arvoinen. Kovin paljon oli panostettu ulkoiseen ympäristöön, kerrontamekanismiin ja näyttelijöihin. Aivan kirkkaimpien näyttelijöiden joukkoon kuuluu Tonyn esittäjä. Olin muistanut hänen kovettuneen elämän koulussa mutta ei lainkaan. Sen sijaan oli totta että sai miettiä, kuka heistä oli se onnettomin. Muistan muinaisesta kirjan lukemisesta Christianin hahmon hieman toisin. Hän oli muistini mukaan ihminen, joka sosiaalisesti aina epäonnistui. Ei aivan näin kuin sarjassa vaan ihan pieniä ystäväpiiriä myöden. Hän sanoi aina sanan liikaa. Koin hänet melkein traagisena. Nyt odottelin Thomasin kuolemaa ja se oli kuvattu kuin hidastellen ja pelkäsin jo, että tilanne hukataan, mutta ei, kaatumiskulma oli jollain tavoin vaikuttava. Pikku Hannosta pidin erityisen paljon ja hänen kuolemansa isänsä jälkeen oli sitten toiston välttämiseksikin kuvailtu verbaalisesti ja siinä suhteessa erittäin onnistuneesti. Koulukäytäviltä siirryttiin puiston puihin, latvuksiin ja laskeuduttiin vähin erin hautakiveen.

Aivan satutti tämä sarja. Omituisen henkilökohtainen tunne tuli Thomasin hautajaisissa, jolloin väki tuli sisään jättääkseen hyvästit kuolleelle ja tervehtiäkseen omaisia. Siinä surevien joukossa oli selvästi tyhjä paikka, mikä ehkä johtui siitäkin, että Christian seisoi hieman muista erillään, tavallaan ihmeissään siitä, että häntäkin käteltiin. Siellä oli tyhjä paikka myös Christianin ja Tonyn äidin kohdalla. Olisiko ollut selvempää Gerdan kohdalla lopettaa tarina siten kuin kirjassa. Olisi vain todettu hänen asuneen heidän, Boddenbrookien, keskuudessa yli 20 vuotta ja koko ajan halveksineen heitä. Vai oliko tämä kokoavampaa. Koin Gerdan sarjan aikana silti toisin kuin tv-sarjan lopussa. Hän otti paljon vastaan mutta kuinka paljon hän antoi, muille paitsi pojalleen. Olisin kaivannut kirjan lopetusta hänen kohdallaan, hän olisi sen kestänyt hyvin.

Ja nyt sitten alkaa Tohtori Faustus. En ole kirjaa lukenut, mutta täytynee seurata jos jälki on yhtään edellisen veroista.

Minusta Faustus oli lukukokemuksena paljon innostavampi kuin Buddenbrookit (joka jäi kesken), innostavampi jopa kuin Taikavuori. Olisi syytä kaivaa esiin, mutta kun aika ei riitä kaikkeen.

Muuten, tiedätkö onko tuo Teeman esittämä Faustus tämä Seitzin ohjaama Faustus? Se taidettiin aikoinaan esittää telkussa. Olisi todella kiva nähdä myös Taikavuori pitkästä aikaa. Ainakin muistelen sen joskus nähneeni (Aznavour!), päinvastoin kuin Faustus-sarjan. Jotakuinkin puiseva - vanha totuus: hyvä romaani kääntyy huonosti elokuvaksi. IMDB:ssä joku sen sijaan kehui Dr. Faustusta. - Tiedon välitti tri Orgasmus.

Tohtori Faustus on ohjelmatietojen mukaan vuodelta 1982 eli varmaan juuri sama. En ole vielä katsonut ensi osaa, joka tuli eilen. Se on tämän illan ilo. Taisi olla niin, että Faustusta ei ollut suomennettu, kun siitä meikäläiselle puhuttiin eikä saksankielen taitoni ole sopiva tiiliskiven lukemiseen. Taikavuori on eräiden ystävieni lempikirja. Sen olen kuunellut kuunnelmana, pitkä sarja tuli joitakin vuosia sitten. Oli hyvä vaikka hieman vierastelin sitä, että kaksi serkusta, jotka ovat aivan keskiössä ja puhuvat usein keskenään, olivat äänenväreiltään niin samanlaiset. Oli vaikeuksia erottaa, kuka tässä nyt taas puhuukaan. Tv-sarjaa en ole nähnyt.

En löytänyt yöllä lisätietoa Faustus-filmatisoinneista. tuo sen täytyy olla.

Marja Salonen kirjoitti:Tohtori Faustus on ohjelmatietojen mukaan vuodelta 1982 eli varmaan juuri sama. En ole vielä katsonut ensi osaa, joka tuli eilen. Se on tämän illan ilo. Taisi olla niin, että Faustusta ei ollut suomennettu, kun siitä meikäläiselle puhuttiin eikä saksankielen taitoni ole sopiva tiiliskiven lukemiseen.

Mannin Tohtori Faustus on suomennettu 1970-luvulla. VIlkaisin opusta: 2. painos Espoo 1979. (Hämmästyttävää: moderni klassikko suomentui vain 20 vuoden viiveellä!) Eli jos em. puheakti tapahtui 1980-luvulla, niin opus oli suomeksi. Toisaalta, saattaahan tuo puhe olla vanhempaakin perua.

Vaan en kähise Faustuksesta enempää tässä ketjussa.

Tohtori Faustuksesta minulle muiden joukossa puhuttiin velvoittavalla äänensävyllä luennolla joskus 60-luvun lopulla tai 70-luvun alussa. Tällaista se on.

Luennolla. No niinpä tietenkin. Olisi pitänyt arvata.

(Muokattu: Kirjoitin muuten väärin, aiemmin, kun kirjoitin 20 vuoden viiveestä. Pitää olla: vain 30 vuoden viive!)

Kotikatsomossa alkoi eilen TV1:llä Anna-Leena Härkösen ja Pekka Milonoffin kirjoittama 12-osainen sarja Vuoroin vieraissa. Oli ilo tavata tuttavia ruudussa. Ei kieli käynyt korvaan eikä juoni takkuillut. Näyttelijätkin ovat sen verran hyviä, että nuoren pariskunnan kodin lavastemaisuuden aistii melkein raivostumiseen saakka. Miten onkaan Eero Ahon Toni niin äitelän mairea puhuessaan vaimolleen kuin lapselle. Kieli on ilmeisesti ajalta, joilloin heillä meni hyvin ja kumpikin piti toisiaan muunakin kuin esteenä tai vaivana. Jos ei ole mitään sanottavaa vaimolle mutta työtoverille sitä enemmän, niin onhan tilanne melko outo.

Eniten ihailin kyllä Marja Packalenin rohkeutta hypätä tähän Elinan (Tiina Lymi) äidin rooliin. Hän on niin porvarillinen, niin oikeassa ja aina ohjeet ja rohdot käsissä. Hän käy hermoille suurimman osan aikaa sarjasta. Kuka sellaisen osan haluaisi tai ainakaan uskaltaisi esittää sen oikein antaumuksella. Kovin harva arvelen. Ja jaksoja on jäljellä sitten vielä 11. Onko ajankohta oikea, sitä on vaikea tietää, kun ei ole ennustaja kesän säiden suhteen. Hyvä kuitenkin kun tuli, vaikka minulla on katsomatta vielä pankkituen kiemuroistakin kaikki osat.

Vuoroin vieraissa on laatuaan ensimmäinen TV1:n Kotikatsomon 12-osainen draamasarja, sanotaan tiedotteessa. Ensiesitys oli TV1:ssä keväällä 1997. Tuoreus ei ensi jaksosta ollut karissut minnekään.

Samaa mieltä, Marja. Hauska ja kipakasti kirjoitettu sarja, taitajan työtä. KOMin näyttelijät osaavat myös kameralle näyttelemisen. Kuinka he puhuvatkin toistensa ohi, jokainen omaa monologiaan, omia tärkeitään - niin kuin me teemme. Vähissä ovat aidot kohtaamiset: kun Elina ja Outi tapasivat - Outi oli maassa poikansa kanssa - ja kun Elina ensi kerran puhui oudolle nuorukaiselle - ja oli maassa pitkällään. Hauskasti rakennetut kohtaukset. No, isä ei sentään maannut kirkon lattialla pitkällään, kun kaunis nainen häntä puhutteli ja yhdessä ikonia ihasteli.

Mutta onko tosiaan jo 11 vuotta siitä, kun tämä ensi kerran esitettiin. Kuinka voi olla? Hyvin kyllä muistan juonenkäänteet sitä mukaa kuin niitä seuraan, mutta eipä haittaa. On tainnut tulla katsottua jo kaksi kertaa, siltä tuntuu.

Marja Packalénista olen aina pitänyt, siitä saakka kun hän Ahaa-teatterin pikkubussissa tuli meidän kouluumme esittämään näytelmää Tuu tuu tupakkarulla. Kuinka nuori hän silloin olikaan. Ja minä muistan tilanteen, ja hänet, vieläkin hurjan hyvin. Näytelmästä en kovin paljon, paitsi että tupakan vaaroista se kertoi modernilla tavalla. Se oli aivan ainutlaatuinen juttu silloin meidän koulussa, 70-luvun alkupuolella.

Minua häiritsi tässäkin sarjassa luonnottoman voimakas ja siksi puiseva puheenjuoksu. Semmoista se on, kun pitää ääntelehtiä varren nokassa killuvalle mikrofonille, kitalakeen pajatusta. Kyllä normaalissa ihmisen puheessa on ihan toinen henki kuin koulutetun näyttelijän. Olen varma, että rauhallisesti artikuloiva isäkin sijoittaa äänensä normaalissa keskustelussa ihan toiseen kohtaan äänentoistoaan. Haluaisin mieluusti myös uskoa hahmoihin, enkä vain ihailla näytelmän rakennetta ja muita elementtejä. Lahjakas Mällinenkin oli pelkkä näyttelijä vain. Pah.

Käsikirjoituksessa oli hyviä karrikoituja juttuja ihan vilisemällä, ehkä liikaakin. Halusikohan Härkönen purkaa kaikki arvotörmäyksensä tähän sarjaan?

Luennassa on juuri Mari Mörön "Miten puhua naiselle". Vaikuttaa hyvältä tarinakokoelmalta ymmärryskuilusta naisen ja miehen välillä. On eroa naisen ja naisen tekstillä.

Olisikohan Mörö kirjoittanut vankasti omien tuntemustensa mukaan? Neuvoja tarvitaankin, sekä miehille että naisille, siitä, miten toinen sukupuoli kohdataan. Mutta mitään Mies Marsista, Nainen Venuksesta -asetelmia en kaipaa, enkä niiden mukaisia neuvojakaan. Minusta parasta on tutustua molempiin sukupuoliin sekä livenä että fiktion kautta, niin elokuvista kuin kaunokirjallisuudestakin. Siksi on vähän surullista, kun tietää, kuinka vähän miehet katsovat naisten tekemiä elokuvia ja kuinka vähän he lukevat naisten kirjoittamia kirjoja. Onneksi on kirjailijoita, jotka osaavat tavoittaa toisen sukupuolen olemuksen. Mestarillista työtä on tehnyt Arne Nevanlinna Mariessaan. Suosittelen lämpimästi, niin miehille kuin naisillekin.

Tulkoot tähän ketjuun, kun en löydä omaa tai yleistä.

Katsoin tallenteelta Peteliuksen Kymenlaakso-sarjan, joten varsin myöhään kommenttini kirjoitan.

Voi miksi ihmeessä PP oli päättänyt ohjata sarjan itse - oli niin välinpitämättömästi hutaistu hahmojen piirteet. Minun oli vaikea ymmärtää, olivatko päähenkilöt kulloinkin äärimmilleen viritettyjä kyynikoita, vai vaan välinpitämättömän henkilöohjauksen käsissä – siis epäuskottavaa ilmaisua tuntitolkulla. Samaa tasoa voi nähdä peruskoulun kevät- ja joulujuhlissa, mutta teeveen pitäisi pitää riman korkeammalla.

Sarjan kaikki muut rakennelmat menettivät merkityksensä huonon kivijalan päällä. Jos halutaan realismia, sen pitää näyttää, tuntua ja kuulostaa siltä. Kymenlaakso oli puolivillaista teatteriteatteria, joka näytti erehdyttävästi arjelta. Pisteet Oksaskalle, vaikka olikin muoriksi tosi nuori.

On jäänyt elokuvien katselu vähemmälle, kun telkassa on tullut muutamia sarjoja, jotka ovat vieneet joko sydämen tai saaneet muuten ajattelemaan. Elizabeth Gaskellin romaaneja en ole lukenut yhtäkään. Olen aina kuvitellut, että hän on joku roskakirjailija tai siihen suuntaan. Olen sekoittanut hänet toiseen henkilöön, luulen. Juuri päättynyt BBC-tuotannon Granfordin naiset oli kuin höyhenen sively poskella. En ymmärrä, miten Yle on päätynyt tekstiin, joka Yle Areenan sivuilta löytyy. Pieni piiri tietenkin ja monen kohdalla tapahtumat ajoittuvat pariutumisen aikaan, mutta kaiken kaikkiaan ihmisyys on monella tavoin puntarissa. Sellainen näyttelijä kuin Francesca Annis, joka usein on esiintynyt kieroilevana vallasnaisena, on tässä Lady Ludlow, joka keskustelee ja väittelee alaisensa tilanhoitaja Carterin kanssa asioista, joiden seuraukset näytetään kuvin. Hyvänen aika mikä taito ja miten hyvin ohjaaja ja kuvaaja ovatkaan tätä kartanon porukkaa tuoneet esille. Rivien välit soivat hiljaa ja mahtavasti samaan aikaan. Siellä elää syvä suru ja tosi ystävyys. Myös muut cranfordilaiset ovat mielenkiintoisia ja heidän kirjonsa on kiinnostava. On suoraselkäisyyttä, on oman itsepäisen mielipiteen käännöksiä - jotka eivät ole helppoja kuten tiedetään.

Ja toisaalta mikä pettymys tuo niin kehuttu sarja Rooma Nelosella. Alkua en ole nähnyt, mutta katsoin nämä uudet jaksot, jotka alkoivat Caesarin kuolemasta ja jotka päättyivät Kleopatran kuolemaan. Oli kyseessä visio. Tosiaankin visio sillä niin paljon historiallista faktaa ohitettiin mennen tullen. Pääasiallisin paikka, jossa historiaa tehtiin, oli vuode tai pöytä mutta samaan tarkoitukseen valittu. Paikka ei kuitenkaan ollut Lennonin ja Onon tapaan käytössä vaan se vaikutti erittäin orientaaliselta näytöspaikalta, jossa toinen katsoi toista haasteena ja monesti vieraana, alempanaan. Parhaimmin mieleen jäivät sellaiset henkilöt, jotka tosiaan tuntuivat ihmisiltä. Sellaiset kuin Atia, Octavianukset ja Octavian äiti, sekä Vorenus, joka ainakin oli täysin fiktiivinen, mikrohistoriallinen henkilö sieltä yhteiskunnan laitapuolelta vaikkei ihan. Moni muu patsasteli läpi sarjan, niin Antonius kuin Kleopatrakin. Ei heissä ollut verta. Jonkinlainen hyvä ajatus siellä oli roomalaisesta sotilaasta siviilissä piirtyvä kuva. Miten vaikeaa oli elää rauhassa ja rauhan töissä, kun mieli paloi sotaan ja mieli oli niin sotaisa, kädet ja mieli tuhossa eivätkä kokoamisessa. Sarjan jälkeen oli hauska nähdä Octavianuksen esittäjä lääkärinä Cranfordissa paljon viehättävämmässä osassa. Miten onkaan, onko koskaan Octavianusta tai Venäjän Nikolai ensimmäistä esitetty mitenkään myönteisesti. En minä ainakaan ole lukenut missään mitään sellaista.

Ja kovin mielenkiintoinen näkymä naisen ja miehen väliseen yhteiseloon on nähtävissä Nelosella sarjassa Mad Men, joka kertoo mainosmiehistä New Yorkissa 1950-luvulla. Kyllä on taitoa.

Oletko Marja tiirannut Nelos-kanavalta tätä uutta sarjaa teikäläisen kotikulmilta. Veikeä on meikäläisen makuun tämä Kallio. Eikö se tuommosta melko lailla ole se elo siellä teillä päin että kaikenlaista viheltäjätä kulkee Kallion kavuilla. Päähenkilöistäkin toinen asuu video-kaupan takahuoneessa ja pyykit pestään alakerran pesuvuorolla.

Puliukko, hei! Olen seurannut Kalliota, osin kuin periaatteen vuoksi, sillä vaikka siitä jollain tapaa pidänkin, niin kyllä Jokelat ovat parempaakin saaneet aikaan. Onhan täällä sellaistakin kuin mitä sarjassa näytetään, mutta itse koen kyllä Kallion rosoisempana enkä niin aurinkoisena paikkana kuin sarjassa. Telkan Kallio tarkoittanee jotain muuta myös kuin kaupunginosaa (opastettiin Hesarissa kun mietin, alanko seurata juttua). Piitun sisar saa aina ärsykelukemani nousemaan.

Toisaalta kyllä sarjassa tuttua on. Tulee mieleen ystäväni sanat vanhasta nahkarotsistani, jota käytin niin kaun kuin se pysyi koossa. Hän oli sitä mieltä, ettei sellaisessa takissa voinut ylittää Kallion rajoja. Ylitin kuitenkin, koska rakastin rotsia. Muutakaan takkia ollut silloin sijaan panna.