YLE Radio 1

Staffan Skott: "Leninin rakastajatar ja muita venäläisiä kohtaloita" (Atena kustannus, 2000). Kirjan onnettomasta nimestä huolimatta vallan mielenkiintoinen sukellus lähihistoriaan. Kirjailija käsittelee Leninin naisjuttujen ohella Vertinskiä, Jeseniniä, Ehrenburgia, kenraali Vlasovia, Molotovia, Malenkovia, Pavlikin huijausta, Simonovia, Venäjän Dreyfuss-tapausta: Beilis-oikeudenkäyntiä jne. Kirjassa on myös hyvin mielenkiintoinen jakso Venäjän juutalaisista, heidän sukunimistään ja vaikeuksistaan (juutalainen, "joka ei ole rotu vaan kulttuuri", huomaa Venäjällä aina olevansa jevrei, vaikka puhuu ja ajattelee yksinomaan venäjäksi, mutta heti kun hän muuttaa ulkomaille hän huomaakin olevansa venäläinen: "Vasta katkera maastamuutto teki meistä sitä, mitä meistä ei koskaan voinut Venäjällä tulla - venäläisiä...").

Lopussa kirja käsittelee NL:n "kokeilun" loppusaldoa vertailemalla tsaarinajan viimeisen luotettavan väestönlaskennan (1897), Stalinin ajan epäluotettavan väestönlaskennan (1937) kautta, Jeltsinin aikaiseen luotettavaan väestönlaskentaan (1997). Stalinin väestönlaskennan päällikkö Ivan Kroval ammuttiin esikuntineen, muuten. Kun siihen lisätään/vähennetään normaali väestokasvuennuste, juutalaisemigraation ym. tekijät jää "uupumaan" 175 miljoonaa asukasta, josta sodan kautta "selittävissä" oleva osuus on 40-50 miljoonaa. Toisin sanoen noin 120 miljoonaa kansalaista puuttuvat oletetusta väestönkasvusta. Nykyisen Venäjän Federaation opetusministeriön suosittelema historiankirja mainitsee, että jo yksinomaan vuosina 1932-1933 kuoli 15 miljoonaa nälänhätään koska kaikki vilja takavarikoitiin ja meni vientiin. Ja tämä kaikki vain yhden gruusialais-oseetin vainoharhasta...

Robert Louis Stevenson kirjoitti:Viistoista vainaan arkulla viru' -
hei hiio hoi, ja rommia pullo!
Muut oli tappanut viina ja piru -
hei hiio hoi, ja rommia pullo!

Robert Louis Stevenson (1850-1894) oli käsittääkseni itsekin aikamoinen riskeeraaja ja seikkailija. Seikkailua kuvataan myös Stevensonin Aarresaaressa (Treasure Island, 1883) (6.p., 1975, WSOY), josta en luovu vaikka käsirysy tulisi. Seikkailuun joutuu tässä ikään kuin tahtomattaan sivullinen, ulkopuolinen, nuori poika joka törmää puujalkaiseen paholaiseen ja siten hänen tiensä käy mainitun vallanhaltijan meriretkelle.
Näitähän on Aarresaaren rinnalla monia kirjoja, jotka liittyvät saariin, aarteisiin ja karttoihin, pulloposteihin. Tuo karttojen magia on iihmeellistä. Niihin on saatettu merkitä ristit (kuolleet) ja ruksi, jonka alla ehkä jotain piilee. Dumas'n Monte Criston kreivi tulee heti mieleen ja vaikkapa Vernen Kapteeni Grantin lapset. Aarre aiheuttaa kähmintää, ahneutta, murhia. Saari voi olla vankila, pakopaikka, turvasatama kuten Robinson Crusoessa tai sitten tutkimusmatkan kohde. En unohda Kolumbusta enkä muitakaan.
Harva kuitenkaan on näin osuvasti kuvannut tapahtumien kulkua. Vaikka olen lukenut kirjan suomennoksena (suom. Hannes Korpi-Anttila), niin siitä saa vaikutelman että alkuperäinen teksti ei jaarittele vaan teksti on ytimekästä ja selkeän etenevää. Jännityksen piiri ei rikkoudu. Aarresaari on kiinnostanut monia kuvittajia ja heidän tulkintansa ovat hyvinkin toisistaan poikkeavia. Omassa kirjassani kuvittajana on ollut Walter Paget. Eräs viehko asia on sekin, että muutamat kirjailijat harrastavat päähenkilöittensä kirjahyllyn penkomista. Aika monesta hyllystä löytyy tämäkin kirja.

Pavel Kohout, Vastavallankumouksellisen päiväkirjasta (suom. "Tsekkiläinen päiväkirja", 1969)

Kirja on sekoitus Kohoutin proosaa ja Pravoslav Sovákin grafiikkaa. Kohoutin osuus koostuu kolmesta tasosta tai ulottuvuudesta: 'Valituista luvuista' (stalinismin ajalta vv. 1945-63), 'kirjailija PK:n' päiväkirjaotteista Prahan kevään ja syksyn ajalta, sekä jatkokertomuksesta 'Prahan keväästä'.

Kirja oli minulle Tsekkoslovakian lähihistorian perusteos, vaikka fiktiota onkin. Kasvuikäiselle se oli suuri Tärkeimpien Asioiden Seikkailu (erotiikkaa ja politiikkaa). Lisäksi opus räjäytti pääni muodon suhteen; romaanin ei tarvitse olla ns. lineaarinen kertomus, vaan se voi koostua näennäisen irrallisista proosapaloista ja muodostaa silti kokonaisuuden.

Kohoutia syyteltiin jossain vaiheessa yhteistoimintamieheksi ja ties miksi, mutta ainakin hän valitsi Kevään jälkeen maanpaon ja ainakin hän teki minusta kriittisen suhteessa Neuvostoimperiumiin aikana, jolloin suunta oli pikemminkin päinvastainen. En usko kenenkään pitävän Päiväkirjaa mestariteoksena, mutta minun päässäni se toimii unohtumattomana modernina klassikkona. Olen siitä pääsemättömissä.

Millainen on humanistin suhde erään keskeisen maailmanuskonnon ns. pyhään kirjaan? Minulla ei ollut Raamatusta kokemusta ennen kuin kiinnostuin hankkimaan uuden, vuoden 1992 suomennoksen - ei perheraamattuakaan, koska vaimon kanssa olimme siviilirekisteriläisiä mennessämme yhteen. Aika vähäiseksi kokemus on vuoden 1992 jälkeenkin jäänyt. Olen kuitenkin koettanut yleissivistää itseäni tälläkin kirjalla.

Esineenä hankkimani kirja on käteen sopiva, alle 20 cm korkea ja runsaat 10 cm leveä, kovakantinen laitos. Kansi on päällystetty tummanpunaisella muovilla ja kannessa on lähellä selkää vahvasti tyylitelty risti, kirjan ainoa, sivumennen. Päädyin ko. kappaleeseen sen huomaamattomuuden takia; kirja ei mustalla kannen värillä ja kirkkaalla isolla ristillä mainosta itseään kristinuskon perusteokseksi.

Toimittajat ja kääntäjät eivät rasita lukijaa kirjan alkuun sijoitetuilla pitkillä johdannoilla. Teksti alkaa suoraan Vanhalla Testamentilla. Vasta Uuden Testamentin jälkeiseen "info-osaan" on sijoitettu parisivuinen Lukijalle-jakso. Muuten info-osa on sangen informatiivinen koostuen muun muassa vanhan ajan mittojen, rahan, ajanlaskun yms. selityksistä, Raamatun asia- ja nimihakemistosta, aikataulukoista, sisällysluettelosta ja kartoista. Sisällysluettelon soisin tosin olevan joko aivan kirjan alussa tai lopussa. Sen pitäisi olla helposti löydettävissä, koska sen avulla haetaan kirjan eri kohtia.

Tekstinä en Vanhasta Testamentista pidä. Huonoa kaunokirjallisuutena ja historiallisena kronikointina. Tekstin Herra-/Jumala-jumala on kuin heikkopäinen, eivätkä (harvat jollain lailla kuvatut) ihmishahmotkaan vakuuta. Näille naapureille ne menisi vierailulle! Laulujen laulu (ent. Korkea veisu) on kuitenkin aivan lukukelpoinen jakso, vaikkei runouden kulmakivi olekaan.

Uusi Testamentti on toinen juttu. Proosa on korkealaatuisempaa, vaikka eräät kirjoittajat ovatkin mieltyneet kömpelöhköön kielenkäyttöön (ellei syy ole käännöksissä). Kaunokirjallisuutena on kuitenkaan Uutta Testamenttia montaakymmentä sivua viitisisi lukea. En pidä sitä myöskään kummoisena filosofiana, lähinnä se on outo sekoitus vanhatestamentillista sekapäisyyttä ja rappeutunutta kreikkalaista filosofiaa. Tulevat mieleen sarjakuvakirjat, joissa väitetään paljastettavan vasta-alkajille "Mitä N.N. sanoi?" Samalla lailla Uuden Testmentin filosofia on väännetty asuun, jossa se voidaan tarjoilla lapsille.

Raamatun varsinainen merkitys kaltaiselleni humanistille on siinä, että se on monen länsimaisessa sivilisaatiossa laajalle levinneen vertauksen, sananlaskun, opetuksen ja vastaavan lähde. Raamatusta voi tarkastaa niiden asiayhteyden. Näin ehkä voi käsittää paremmin, mitä kirjoittajat ja puhujat tarkoittavat Raamatun tarinoiden tapahtumiin ja metaforiin viittaamalla. Raamatun yleissivistävä arvo vielä 21. vuosisadallakin on mielestäni kiistaton. Se kuuluu tusinan ihmiskunnan tärkeimmän kirjan joukkoon Tuomas Akvinolaisen "Summa Theologiaen", Immanuel Kantin "Puhtaan järjen kritiikin" ja Charles Darwinin "Lajien synnyn" kanssa.

Arvo Konservatiivi kirjoitti:Millainen on humanistin suhde erään keskeisen maailmanuskonnon ns. pyhään kirjaan?

Minulle kyseinen kirja on ollut jo pitkään juutalaisten kansalliseepos; ei sen vähempää eikä sen enempää.

Olen toisinaan vilkuillut, josko tämä ketju lähtisi kunnolla liikkeelle. En ole kertonut omista suosikkikirjoista, koska en ole osannut moisia eristää. Huomaan, että on kolme opusta, joihin ajatusmotiiveihin näemmä palaan:

Herbert Marcusen Yksiulotteinen ihminen - teollisen yhteiskunnan tarkastelua (One Dimensional Man, 1964) on yhden tärkeimmän yhteiskuntafilosofin yhteiskuntafilosofinen pääteos - hän on kirjoittanut myös mm. Hegelistä ja Freudista, joita töitä filosofit saattavat arvostaa enemmän, mutta "Yksiulotteinen ihminen" ei ole yhtä pahasti vanhentunut kuin Marcusen yksittäisiä ajattelijoita koskevat opukset.

Marcuse teki huomioita modernin, teollisen yhteiskunnan moraalilogiikasta: 1900-luvun antiin kuuluu, että ihmisten seksualiteetin kielloin tapahtuvasta tukahduttamisesta (ankara seksuaalimoraali, joka tuotti viettien sublimointia) on siirrytty tukahduttamiseen, jossa seksuaalisuutta ohjataan tiettyihin viettityydytyksen muotoihin (uusi, "repressiivisen desublimaation" eli sublimaation tukahduttavan 'vapaan seksin' seksuaalimoraali). Tällä muutoksella on ollut syvältäkäypä merkitys ihmisen ns. henkiselle elämälle, paljon puhutulle kulttuurille. Ajattelu ja yhteiskunta ovat 'yksiulotteistuneet' (vaihtoehdottomuus - kyvyttömyys kieltää asiantilojen reaalisuus), asiat ovat muuttuneet moraalisista kysymyksistä ongelmattomiksi suoritteiksi ja 'puhemaailman' valvonnalla kontrolloidaan ajattelua. Marcusen mielestä moderni, teknokraattinen yhteiskunta on viemässä uudenlaiseen totalitarismiin, jossa hallinta hoituu ilman väkivaltakoneistoja, joita vanhan Euroopan kruunupäät tarvitsivat. Meidän ajattelumme on hänen mukaansa kanavoitu vain tietynlaiseen ajatteluun, joten emme voi enää hahmottaa vaihtoehtoja. Olemme tulleet sosiaaliseksi koneistoksi, josta ei ole ulospääsyä.

Marcusen teesejä säikähdettiin. Hänet koetettiin vaieta hiljaiseksi, häntä nimiteltiin pessimistiksi. Tosiasiaksi jäi, että Yksiulotteinen ihminen paljasti jotain olennaista ihmisen rappiosta, 1900-luvun länsimaisesta yhteiskunnasta ja sen kehitystendenssistä. Kirja on edelleen ajankohtainen, muttei viimeinen sana.

Michel Foucault'n Sanat ja asiat (Les mots et les choses, 1966 - ei suom.) hahmottaa historiallisesti uuden ajan ajattelun kehitystä. Foucault puhuu 'arkeologiasta' merkityksessä, että hän koettaa kaivaa esiin sellaista ajattelun kollektiivista kerrosta, joka ei ole meille yksilöinä läsnä; kyse on 'positiivisesta tiedostamattomasta', 'historiallisesta apriorista', yksilön yksittäistä kokemusta aina edeltävästä rakenteesta tai järjestyksestä, joka kokemuksen järjestää.

Foucalt löytää muutamia, historiallisesti toisiaan seuranneita ajattelun järjestyksiä ja niitä leimaavia kysymyksenasetteluja. Näiden myötä länsimainen ihminen alkoi tutkia itseään tavoilla, joita ei aiemmin harjoitettu. Kehitettiin menetelmiä ja niiden avulla tietoa yhteiskuntien (ajatukselliseksi ja konkreetiksi) hallitsemiseksi. Näitä aloja kutsutaan myös 'ihmistieteiksi'.

Jean-Francois Lyotardin pieni, hieman harhaanjohtavasti nimetty nide Tieto postmodernissa yhteiskunnassa (La condition postmoderne - rapport sur le savoir, 1979) käsittelee 1970-luvun perspektiivistä sitä, mitä 'tiedolle' ja erityisesti sen ehdoille tapahtuu.

15 vuotta Marcusen jälkeen Lyotard esitti vision, joka on jotakuinkin toteutunut. Länsimaisten ihmisten selänkääntö 'metakertomuksille', jotka pyrkivät oikeuttamaan asioita ja toimintoja, ja suorituskyvyn kunnioitus, teknologioiden läpilyönti, informaation (yksittäisten tosiseikkasirpaleiden) ja sen prosessoinnin tärkeys ovat 1970-luvun lopun jälkeen mullistaneet maailmaa vahvemmin kuin ehkä mikään muu sitten rahan keksimisen. Marcusen tarkastelema hallinta on ehkä osin Foucault'n avulla korotettu potenssiin, ihmisiä koskevan nippelitietomassan prosessoiduksi hallinnaksi. Lyotard ei kuitenkaan näe eikä koe tilannetta pessimismiin yllyttävänä. Hänen mielestään metakertomusten epäily on nimittäin mahdollistanut sen, että puhemaailmaa ei hallitsekaan ikään kuin yksi ainoa "kertomus". Läsnä ovat erilaiset "kielipelit" ja niiden läsnäolo mahdollistaa sellaiset avaukset, joita Marcuse ilmeisestikin kaipaili. Ne tavallaan ovat Marcusen pelkäämää totalitarismia ehkäisemässä.

Aamuisen kirjaohjelman innoittamana koetin muistella: onko oikeasti "kirjoja" (asiakirjallisuutta, romaaneja, runoutta, tiedettä), joista en luopuisi? On. Kymmenittäin. Ei kuitenkaan ole helppoa nostaa tuosta joukosta esiin vain muutamaa. Menisin jopa niin pitkälle, että parin erottaminen kaikista suosikeista on vääryys. Silti, eräiden suomalaisten mestareiden (Kivi, Salama), Tšehovin novellistiikan ja minua askarruttamaan jääneen Andrei Bitovin Puškinin talon lisäksi esitän ehdottomina varmuuksia Simone de Beauvoir'n Mandariinit ja Albert Camus'n Sivullisen. Paljon tässä tietenkin ohitan, vaan minkäs teet.

Entä Dante, Shakespeare? Eivät ole minua varten. Entä tietokirjallisuus, etenkin historia tai elämäkerrat? Ei mitään kestävää. Vain filosofian suurimmat klassikot ovat ohittamattomia. Kantin "Puhtaan järjen kritiikki". Heinrich Rickertin "Kulttuuritiede ja luonnontiede" (Kulturwissenschaft und Naturwissenschaft, 1899; useita laitoksia 1900-luvulla). Tähän tutustuin löytäessäni divarista kirjan englanninnoksen 1980-luvun alussa. Vielä 1970-luvulla muodikkaan positivismikritiikin saatossa oli joku mennyt alkulähteille ja hankkinut englanninnoksen Science and History: A Critique of Positivist Epistemology (v. 1962) ja hylännyt sen myöhemmin divariin kuin jonkin tusinatuotteen. Alun alkaen Rickert esitti Kulttuuritiede-luennon Kulttuuritieteellisen Seuran 1. kokouksessa v. 1898. Luento julkaistiin kirjamuodossa. Kyse on johdannosta kysymyksiin, joita Rickert käsitteli laajassa "Luonnontieteellisen käsitteenmuodostuksen rajat" -teoksessa (v. 1896).

Kulttuuritiede-kirja on historiaihmisen perusteoksia. Arvofilosofi-Rickert osoittaa eroja 'luonnonesineen' ja inhimillis-historiallisen maailman 'arvoesineen' tarkastelun välillä ja todistaa, ettei inhimillisen maailman asioita voi tutkia samalla logiikalla kuten kiviä ja kantoja. Metodologisten avainkysymysten hahmottajana Rickert on tärkeämpi kuin moni tässä yhteydessä muistettu tekijä, kuten W. Dilthey: Rickert ei ole sekava vaan fokusoiva, systemaattinen ja tarkka analyytikko. Hän hallitsee kiistattomalla auktoriteetilla uuskantilaisen filosofian lähtökohdat ja tulokulmat. On huomioitava ns. materiaaliset erot kohteissa ja formaaliset erot metodeissa. Ei ole parempaa teoreettista (positivismikriittistä) johdantoa inhimillisen maailman tarkastelun ongelmiin!

Pahoittelen innostumistani.