YLE Radio 1

Eräs mieshenkilö sanoi radiossa kerran, että hänelle musiikin kuunteleminen on mieluisampi harrastus kuin lukeminen, koska kirjoja lukiessa ajattelet jonkun toisen ajatuksia, mutta musiikkia kuunnellessa voit ajatella omiasi. Minun mielestäni aika osuvasti sanottu, vai mitä mieltä olette te muut? Kumpi on mielestänne suositeltavampi harrastus niin aloittelijalle kuin kokeneemmallekin kultturellille?

2000-luvulla on ehtottomasti tärkeämpää ajatella omia ajatuksia kuin toisten ajatuksia.

Molemmat harrastukset ovat yhtä hyviä.

En ymmärrä, miksi yleensä pitäisi etsiä paremmuusjärjestystä. Mikki Hiiren mainitsema mieshenkilö taas osui todella nasevasti - metsään. Kuinka voi lukea kirjaa reagoimatta lukemaansa omilla ajatuksillaan ja/tai tunteillaan?

-Tommi

Käsittämätön rinnastus tosiaan, samaa luokkaa kuin suurimman suomalaisen etsintä... Lisäksi: mieshenkilön mainitsema "mieluisampi harrastus" ei ole alkuunkaan sama asia kuin otsikon "parempi harrastus".

>Eräs mieshenkilö sanoi radiossa kerran, että hänelle musiikin kuunteleminen on mieluisampi harrastus kuin lukeminen, koska kirjoja lukiessa ajattelet jonkun toisen ajatuksia<

Saahan sitä olla vaikka tuotakin mieltä, valinta on vapaa, mutta ei kai noita voi panna paremmuusjärjestykseen. Tunnen ihan viisaita ihmisiä, jotka eivät lue paljonkaan paitsi sanomalehtiä ja muita lehtiä. Tunnen myös sellaisia, joille musiikilla ei näytä olevan mitään merkitystä.

Mutta kirjan lukemiseenhan kuluu ikuisuus. Siis varsin hitaasti lämpenevistä elämyksistä on kysymys; elämys tulee vasta sitten kun kaikki on jo ohitse. musiikki vaikuttaa salamannopeasti, eikä sitä tarvita kuin hyvin pieniä määriä ja voit olla jo ekstaasissa ja nähdä taivaiden aukenevan.

On niitä sellaisiakin kirjoja, joissa elämys alkaa ensi riveiltä. Ja ainakin minä voin luetella sävelteoksia, joista ei tule hullua hurskaammaksi vaikka miten kuuntelisi.

Ja miksi nämä yleensä pitää yrittää pistää järjestykseen? Joku pitää kirjoista, toinen musiikista. Onko jollakulla tarve saada yleinen tunnustus omalle "paremmalle" harrastukselleen?

Onneksi Valitut palat julkaisee kirjoista lyhennettyjä laitoksia. Yhteen pokkariin voi mahtua neljäkin kirjaa kun tarinoista karsitaan turhat ja epäoleelliset kohdat pois. Ja jos oikein laikottaa eikä muija suostu lukemaan ääneen niin kirjaston sokeiden hyllyltä saa kirjoja äänikasettina. Tai onhan niitä jo Anttilan hyllyillä, CD-muotoisia kirjoaj.

Mihin kategoriaan Prokofjevin "Pekka ja susi" kuuluu? Biisissähän on tekstiosuutta saman verran kuin musaakin.

Mikkihiiri: Miksi elämyksen pitäisi kihahtaa välittömästi hattuun? Se voi tulla myös viiveellä, jolloin se usein kestää kauemmin, joskus eliniän. Musiikin ja kirjallisuuden synnyttämiä elämyksiä ei sellaisenaan voi asettaa paremmuusjärjestykseen tai vastakkain, ehtymättömiä keskustelunaiheita mielipiteiden vaihtoa varten ne kyllä tarjoavat.

Voiko viivottimella mitaten ratkaista, maistuuko tuore mansikka paremmalta kuin suklaajäätelö? Onko jalkapallo parempaa kuin seksi?

Miettikää nyt hyvät ihmiset vähän, millaisia rinnastuksia teette?? Luen, laulan kuorossa, kuuntelen musiikkia hyvin laidasta laitaan -ja tämän kirjoitettuani lähden teatteriin...
Eikä mikään näistä "intohimoista" syrjäytä toista.

Johannes kirjoitti:Mikkihiiri: Miksi elämyksen pitäisi kihahtaa välittömästi hattuun? Se voi tulla myös viiveellä, jolloin se usein kestää kauemmin, joskus eliniän. Musiikin ja kirjallisuuden synnyttämiä elämyksiä ei sellaisenaan voi asettaa paremmuusjärjestykseen tai vastakkain, ehtymättömiä keskustelunaiheita mielipiteiden vaihtoa varten ne kyllä tarjoavat.

Näin aina sotaromaaneja nuorempana lukiessani edessäni kuin sotaisan talvisen näyttämön taisteluineen ja ruumiineen. Siis ei mitään uutta taivaan alla, jota et itseksesikin kykenisi kuvittelemaan ja näkemään sielusi silmillä. Musiikki taas kykenee, mikäli olet asettunut samalle aaltopituudelle säveltäjän luomien visioiden kanssa, kuljettamaan sinut maailmoihin ja psyykkisiin tiloihin, joissa et koskaan muista käyneesi, ja joita ei voi kuvailla eikä synnyttää ulkomusiikillisin keinoin. Tässä on musiikin ja kirjallisuuden oleellisin eroavaisuus. kirjallisuus siis kertoo siitä, mikä tavalla tai toisella on jo olemassa näkyvässä tai näkymättömässä aineellisessa todellisuudessa käsitteellisesti saavutettavissa ja hahmotettavissa. Musiikki vie sinut tästäkin pidemmälle, korkeammalle ja syvemmälle, koska siitä mistä ei voi puhua, on vaiettava, ja antava sävelten kertoa loput. musiikki vie oleellisena osana informaatiota emotionaalisella tasolla intensiivisempiin kokemuksiin, toiseen ulottuvuuteen, jotka ovat semanttista sisältöä välittävän kirjallisuuden saavuttamattomissa. Joillakin se voi mennä kaikiesta yksinkertaisuudestaan niin sanotusti yli hilseen, tai sitten musiikin välittämä informaatio jää sisäistämättä ja säveltäjän siinä välittämät tunnetilat kokematta ja löytämättä kaikista ponnisteluista huolimatta, sillä tällaiset musiikilliset kokemukset eivät synny ja avaudu vain nappia painamalla, tai kuin tarjoilijaa pöytään kutsuen.

Mikki Hiiri turvautui tuossa edellä vanhaan kunnon kikkaan. Hän valitsi kirjallisuuden edustajaksi realismiin pyrkivän sotaromaanin, eli syyllistyi vertailuun joka tukee hänen argumenttejaan mutta on tietysti harhaanjohtava. Vaikka tämän tapainen kilpajuoksu ei oikein kauheasti huvita ja jokaisella taiteenlajilla on oma paikkansa ja omat keinonsa ja vahvuutensa - usein esim. realismi! - niin pari kommenttia kuitenkin.

Sotaromaanin sijasta ja avaramman kirjallisuuskäsityksen hyväksi hän olisi voinut valita vaikkapa Hyryn novellin Maantieltä hän lähti, tai Gunnar Björlingin arvoituksellisen runon Niin kuin hiljainen jota me etsimme. Edellä mainitussa on parikin maailmaa, joissa minä en ole koskaan käynyt, jälkimmäinen taas, niin kuin mikä tahansa hyvä runo, käyttää hyväkseen kielen konnotatiivisia merkityksiä ja sanojen avoimuutta, jotka hra Hiiri tuntuu kokonaan unohtavan.

Musiikki ei ole ainutlaatuinen siinä, että sen tuottamia kokemuksia, "psyykkisiä tiloja", ei voi kielen keinoin kuvailla. Yhtä lailla minun on mahdotonta kuvailla muille, mitä olen kokenut Björlingin runoa lukiessani, sillä runo ei välitä yksiselitteistä "semanttista sisältöä". Tai kuinka kuvata muille Carolus Enckellin samannimistä maalausta, jonka runo on innoittanut. Siinäkään, että musiikin tuottamia kokemuksia ei voi synnyttää ulkomusiikillisin keinoin, ei ole mitään ainutlaatuista.

Musiikilla Mikki Hiiri tarkoittanee klassista musiikkia. Vai onko myös kevyt musiikki jotakin, joka vie "pidemmälle, korkeammalle ja syvemmälle"? Muistan kuulleeni jonkin RSO:n konsertin väliajalla Harri Vuoren (tai jonkun muun nuorehkon säveltäjämme, nimeä en muista varmasti) esityksen musiikin reseption tutkimuksista, joissa ei ole havaittu olennaista eroa klassisen ja kevyen musiikin kuuntelijoiden kuuntelukokemuksissa. Satumaa-tango ja Säkkijärven polkkakin siis vievät nimiensä mukaisesti toisiin maailmoihin, joihin kirjailijaparoilla ei ole menemistä?

Lopuksi kysymys Hiirelle: mistä johtuu pinttymältä vaikuttava tarpeesi kissan hännän nostamiseen?

-Tommi

Jo pelkästään se, että Hiiri puhuu yleisesti "kirjallisuudesta", paljastaa ettei hän ole kovin syvällisesti tainnut sisäistää asiaansa. Jokainenhan ymmärtää, että tietokirjallisuuden lukemisen arvoa ei voi mitenkään kyseenalaistaa.

Ja mikä parasta: kysymys lukemisen ja musiikin oudosta "paremmuudesta" tulee edes jollakin tavalla relevantiksi vasta sitten, jos tulee pakko valita jompi kumpi. Siihen asti sopii harrastaa vapaasti molempia ja olla väheksymättä toista - siihen ihmisen elämä on liian lyhyt.