YLE Radio 1

Protoevankeliumin käsite tulevasta pelastajasta, jota käärme ehtii
pistämään kantapäähän ennen murskaavaa polkaisua, oli antiikin ihmiselle ehkä yllättävän tuttu. Akilleen kantapäästä puhutaan.

Miten siis on? Kuka on katsonut uuden Hollywood-spektaakkelin TROIJAN?
Gen 3
15. Ja minä panen vainon sinun ja vaimon välille ja sinun siemenesi ja hänen siemenensä välille; se on polkeva rikki sinun pääsi, ja sinä olet pistävä sitä kantapäähän."

Osoitteessa
http://www.helsinki.fi/~pjojala/Horoskoopit.htm
väitän, että mös Eläinradan tähtikuviot (12 pääsymbolia + 36 dekaania) ovat alunperin olleet pelastushistorian tiivistelmä ja pedagogiikkaa koko ihmiskunnan tuntemasta lupauksesta tulevasta Lunastajasta.

Siinä on kosminen taistelu hyvän ja pahan välillä. Maskuliininen Lunastaja & feminiininen seurakunta. Kahlehdittu nainen ja vapautettu nainen, Cassiopeia ja Andromeda.


Kauneus on katsojan silmissä ja Paris on kulttuurikaupunki,

Pauli.Ojala@helsinki.fi

PS.
Uuden Testamentin pahin kilpailija arkeologisten käsikirjoituslöytöjen lukumäärässä on siis sokean runonlausujan Homeroksen Ilias. Iliaassa jokainen rakkaustarina päättyi traagisesti - mutta Odysseuksessa uskollinen Penelope jaksoi odottaa.

Penelope oli kärsivällinen ja odotti Troijan puuhevosesta tunnettua juonikasta miestään kotiin kosijoista huolimatta. Päivät kudottiin ja yöt purettiin villapaitaa. Valmista ei tullut, ennen kuin isäntä palasi ja tämä tunnistettiin taidosta jännittää isännän oma jousi.

Homeroksen olemassaolosta ja antiikin kulttikirja Iliaan eepos-luonteesta on taitettu peistä niin kovasti, että kiista on saanut nimen ”homeerinen kysymys”. Asiasisältönsä puolesta kirjaa pidettiin pitkään satukirjana, eikä koko Troijaa uskottu olevan olleen olemassakaan, kunnes indigokauppias nimeltä Schliemann hankki itselleen kirjeenvaihdon avulla kreikkalaisen vaimon ja kaivoi kaupungin satakunta vuotta sitten hiekan alta esiin
vanhojen tarinoiden kuvausten perusteella.

Itseoppinut arkeologi oli riippumaton yliopistomiesten käsityksistä, eikä häntä masentanut tieteen viimeinen sana. Tämä Troijan sodasta laatima eepos on siis fiktiivinen vain siinä mitassa kuin muutkin antiikin kirjoitukset. Sisällön puolesta Iliaassa 764:n rivin alkuperäinen muoto (tai mukanaolo yleensä) on epävarma, kun Uudessa Testamentissa vastaava luku on noin 40 riviä, eli nelisensataa sanaa.

Gibraltaria kutsuttiin nimellä ”Herkuleen pylväät”. Vanhat, kiistellyt kirjoitukset kertovat brittien kantaisäksi esitetyn sankari Aeniaan pojanpojanpojan Brutuksen (josta tarinan mukaan nimi ”britti”) olleen dardanialaisia ja lähteneen purjehtimaan Albioniin (so. legendaariseen Britanniaan) Vähä-Aasian Troijasta. Jos joku on nähnyt menee katsomaan spektaakkelia, niin lopussa on hauska anekdootti Troijan kuninkaiden miekasta: Kuka sen sai Parisilta? (Legolaskin käytti paremmin jousipyssyä, Karibbean merirosvoista en tiedä.) Myös Albion muuten oli miekan nimi.

Schliemann kiinnostui kreikkalaisen kirjeenvaihtoystävättärensä kautta kauniin Helenan tarusta niin, että kaivoi omalla budjetillaan kaupungin esiin, ”Homeroksen” satujen maantieteen pohjalta. Senaikaiset arkeologit pitivät Troijaa antiikin kreikkalaisten vihollisisten mystistämisenä, mielikuvituksena joka kuului samaan sarjaan kentaurien kanssa.

Herodotoksen ”Historiat”-kirjakokoelman alku on jokseenkin omituinen. Hän aloittaa kirjansa kertomalla kansojen vihamielisyyden ja sotien syistä ja lataa paperille ensi töikseen lukuisia esimerkkejä kuninkaantytärten ryöstöistä. Onko kukaan lukenut joonialaista "historian isää"?

Tieteenalana arkeologia on syntyisin myöhäiskeskiajalta tai
varhaisrenesanssista, jolloin kiinnostavinta, mutta myös luotettavinta kartastoa olivat Raamatun tapahtumapaikat. Ennen kuin mesopotamialaisen nuolenpääkirjoituksen salaisuus ratkaistiin, oli Raamattu ainoa kirjallinen lähde, joka ohjasi arkeologien kaivauksia. Pienimpiäkin Raamatun viittauksia käytettiin hyväksi vanhojen suurkaupunkien etsinnöissä.

Niiniveen kohdalla Raamattu muuten oli arkeologeja edellä. Kaupunkia ei pitkään uskottu olleen koskaan olemassakaan. Joonan kirjan viimeinen jae kuuluu: ”Enkö minä siis armahtaisi Niiniveä, sitä suurta kaupunkia jossa on enemmän kuin satakaksikymmentä tuhatta ihmistä, jotka eivät tiedä kumpi käsi on oikea, kumpi vasen, niin myös paljon eläimiä?”

Tiedoista, jotka koskevat paria kolmea ajanlaskumme alkua edeltänyttä
vuosituhatta, tuntevat historiantutkijat kiitollisuutta pääasiassa kolmelle miehelle, jotka olivat kaikki kreikkalaisia. Huomattavin heistä oli Herodotos, joka eli vuosina 484 - 425 eKr. (Jo vanha Cicero (106-43 eKr.) nimitti Herodotosta ”historiankirjoituksen isäksi”.)

Herodotosta kiitetään erityisesti siitä, ettei hän ollut pelkkä muistiinmerkitsijä, vaan yritti etsiä myös tapahtumien syitä. Toinen huomattava historioitsija oli Polybios, joka eli vuodesta 201 vuoteen 120 eKr. Polybios oli Herodotoksen tavoin kiinnostunut maailmankuvaa laajentavista tutkimusretkistä. Polybiosta seurasi vuonna 63 eKr. syntynyt Strabon, joka jatkoi elämäntyönään edellisen historiankirjoitusta. Strabonia kiitetään myös maantieteen merkityksen oivaltamisesta. Herodotoksen, Polybioksen ja
Strabonin ansiota on, että muutaman ennenvanhaisen tutkimusmatkailijan nimet ovat säilyneet jälkipolville.

Tällaisia ovat esimerkiksi Egyptin kuningatar Hatsepsut ja tiedonhaluinen faarao Neko (vaikkeivät nämä itse
laivaan astuneetkaan), Hanno-niminen karthagolainen, sekä kreikkalainen Pytheas.

Pytheas retkeili noin 330 eKr. Britanniassa ja Hebridien ja Orkneyn saarilla ja saapui sieltä viiden päivän purjehduksen jälkeen ‘kaikista maista kaukaisimpaan’ eli Ultima Thuleen, joka lienee tarkoittanut lähinnä nykyistä Norjaa. Hitlerin valtaan nostanut salaseura Thule Gesselschaft todellakin ihannoi Germaanista Viikinkirotua korkeimpana sankarirotuna.

Kalevalassa on näitä Sankarirunoja matalampi profiili. Kullervo rikkoo kaiken mihin koskee, sisarensakin. Kalevalassa maalataan elämän tragedioita kuin Vanhassa Testamentissa konsanaan: Eeli, Eeli, lama sabaktani? Pappi Eeli sai ottopojan, joka voiteli Israelin maahan ensimmäisen ja sen toisen Sauliakin legendaarisemman Daavidin kuningassuvun. VT kertoo avoimesti Eelin omien poikien maannen väkisin sen yhden ja ainoan temppelin palvelustyttöjä, mahdollisesti poikiakin. Liiton Arkin he ottivat omin nokkinensa sotarintaan. Eelin väitetään saaneen sanoman kumpienkin poikiensa kuolemasta ja Arkin menettämisestä samaan aikaan kivellä istuessaan:

1 Sam
4:15 Mutta Eeli oli yhdeksänkymmenen kahdeksan vuoden vanha, ja hänen silmissään oli kaihi, niin ettei hän voinut nähdä.
4:16 Ja mies sanoi Eelille: "Minä tulen sotarinnasta; olen tänä päivänä paennut sotarinnasta." Niin hän kysyi: "Miten on asiat, poikani?"
4:17 Sanansaattaja vastasi ja sanoi: "Israel on paennut filistealaisia, ja kansan mieshukka on suuri; myöskin sinun molemmat poikasi, Hofni ja Piinehas, ovat saaneet surmansa, ja Jumalan arkki on ryöstetty."
4:18 Kun hän mainitsi Jumalan arkin, kaatui Eeli istuimeltaan taapäin portin viereen, taittoi niskansa ja kuoli; sillä hän oli vanha ja raskas mies. Ja hän oli ollut tuomarina Israelissa neljäkymmentä vuotta.
4:19 Ja hänen miniänsä, Piinehaan vaimo, oli viimeisillänsä raskaana. Kun hän kuuli sanoman Jumalan arkin ryöstöstä ja appensa ja miehensä kuolemasta, vaipui hän maahan ja synnytti, sillä poltot yllättivät hänet.
4:20 Ja kun hän silloin oli kuolemaisillansa, sanoivat vaimot, jotka seisoivat hänen luonaan: "Älä pelkää, sillä sinä olet synnyttänyt pojan." Mutta hän ei vastannut mitään eikä välittänyt siitä,
4:21 vaan nimitti pojan Iikabodiksi ja sanoi: "Kunnia on mennyt Israelilta" - hän tarkoitti Jumalan arkin ryöstöä ja appeansa ja miestänsä.
4:22 Hän sanoi: "Kunnia on mennyt Israelilta", koska Jumalan arkki oli ryöstetty.

Raamatussakin käsitellään sivumennen suurempia ja pienempiä
löytöretkiä, mutta siellä retkikuntien jäsenten lisäksi myös kapteenit ovat anonyymejä. Raamattu ei ole individualistin kirja.

Raamatunkin sankaria päästiin pistämään kavalasti. Ja hänkin kuoli. Vai miten on?

Totuus on tarua ihmeellisempi
http://www.helsinki.fi/~pjojala/Vuosisa ... tarina.htm

Löytöretket olivat kiintoisa juttu pitkässä esityksessäsi. Akhilleuksen kantapään yhteydestä Kristuksen kantapäähän en näin äkkiseltään osaa mitään sanoa. Mutta koska minulla ei ole mitään aikomusta mennä katsomaan elokuvaa Troijasta, sen mainoskuvat ovat mahdottomia ja minä ennakkoluuloinen, niin voisitko ilmaista minulle minne/kelle miekka meni. Kuningas Arthur tulee mieleen. Jos sitä ei julkisesti voi ilmoittaa, koska ehkä elokuviinmenijöitä riittää, niin voitko ystävällisesti pojalanpoika laittaa sen minulle yksistyisviestinä tiedoksi.
Please, olen utealias.

Kävin katsomassa tänään Troijan ja yritän kirjoittaa ylös vaikutelmiani.
Kreikkalaisten johtajat oli kuvattu niin vastenmielisiksi, että katsojan myötätunto on troijalaisten puolella, varmasti ihan tarkoitetusti. Ainoa poikkeus on Akhilleus, jota ei kyllä mielestäni voi mitenkään verrata Jeesukseen. Tarinassa on käytetty hieman taiteellista vapautta. Aivan uskollinen Iliaalle elokuva ei käsittääkseni ole. Tosin Troijan sodan lopusta on kai olemassa useita versioita. Lähteeni on tietosanakirja ja Alf Henriksonin Antiikin tarinoita I (WSOY, Porvoo 1963).

Kaunis Helena karkaa Pariksen kanssa Spartasta Troijaan omasta tahdostaan ja häntä ei voida elokuvassa panna palaamaan Spartaan. Menelaos otetaan sen vuoksi hengiltä heti sodan alussa. Akhilleus kuolee filmissä vasta kaupungin sisällä eikä Skaijan portilla kuten lähteessäni yms. Mutta kaikenkaikkiaan hyvää viihdettä. Lavasteet ovat komeita; en tiedä kuinka paljon on tehty tietokoneella. Miehen tehtävä on olla sotilas. Tämä tekee sanomasta vastenmielisen. Mutta tuskin sitä tosissaan otetaankaan.

Siitä Herodotoksesta vielä, että olen kyllä lukenut "historian isää", mutta siitä on aikaa ja pitäisi varmaan lukea uudestaan jos aikoisin siitä keskustella.

Nämä kuuluvat nämä sotafilmit tänä päivänä mielestäni otsikon Miksi juuri nyt -alle. Petri, sait päätökseeni vankkuutta. En mene katsomaan leffaa.
Oliko Homeros olemassa tai kuka kirjoitti tekstin. Sama juttuhan koskee Shakespearea. Iliasta en ole lukenut, Odysseus sen sijaan on tuttu. Mutta Troijaan sijoitetun Shakespearen näytelmän Troilus ja Cressida olen lukenut. Shakespearen, jos oli olemassa, sanotaan lukeneen, näin muistan, Homerosta sekä Herodotosta kuten petrikin. Itse olen törmännyt jälkimmäiseen vain monissa viittauksissa. Sh. jättää Troijan sodan vielä avoimeen tilaan, mutta hänkin ampuu täysilaidallisen Kreikan sankareiden päälle. Ei mitään sijaa kunnioituksella. Vain Odysseus on oivaltava ja älykkääksi keskustelukumppaniksi käypä. Miekka-kysymys ei ole esillä Troiluksessa ja Cressidassa. Minne miekka joutuikaan!
Lueskelen tällä hetkellä Eeva Luotosen viisasten kerhon innoittamana Kirsti Simonsuuren suomentamaa Aiskhyloksen Oresteiaa. Sankarit ovat palaamassa kotiin. Näin vuosia sitten vanhassa Dianassa kreikkalaisen elokuvan, jossa kuvattiin sotaanlähdön alkuvaiheita eli Ifigeneian kohtaloa. Ohjaajaa en muista. Elokuva oli hyvä. Vähän ennen loppua katsomosta nousi mies ylös ja lähti ulos kovaan ääneen järkyttynein äänenpainoin haukkuen ihmisten julmuutta ja elämän epätasaista menoa. Hän oli oikeassa. Muistan elävästi tuon tilanteen yhä. Ifigeneian kohtalossa voisi löytää jotain yhteyttä Uuden Testamentin tapahtumiin jos niin haluaisi mutta Akhilleus-yhteys on yhäti tyhjä kohta päässäni.

Elokuvassa miekan saa Parisin kautta nuori sattumalta vastaantullut juippi nimeltä Aeneis!

En tarkoitakaan, että Akilleuksella ja Nasaretin raksamiehellä olisi paljon yhteistä tässä leffassa. Luulen kuitenkin itsekseni, että näillä vahvoilla myyteillä on kiusallisen paljon yhteistä juutalaiskristillisenä tuntemaamme traditioon. Luulenpa, että ihmiskunta oli joskus yhdessä varsin pienessä populaatiossa.

Lisää aiheesta IHMISKUNNAN YHTEISET MYYTIT EVANKELIUMIN TODISTEENA
http://www.helsinki.fi/~pjojala/Vainamo ... stosta.htm
http://www.helsinki.fi/~pjojala/Sammon%20arvoitus.html
http://www.helsinki.fi/~pjojala/Horoskoopit.htm

Otan webbiin laittamatonta sälääni.

Suhtautuminen Atlantikseen vaihteli antiikin iltatulilla hartaudesta skeptisyyten. Platonin ohella Atlantiksesta tarinoivat mm. Claudius Aelianus, Teofrastus, Strabo, Pomponius Mela, Khios Theopompos, Amelius, Numenius, Proklus, edellisen oppi-isä Syrianus Arnobius, Kosmos Indikopleustes, Ammianus Marcellianus, Porpyriys, Iamblikus, Arnobius, Origenes, Filon, Plinius vanhempi ja Diodorus Sisilialainen.

Esimerkiksi Diodorus käy Historiallinen kirjasto -teoksessaan läpi yleistä historiaa varhaisimmista ajoista aina Gallian valloitukseen. Hän matkusti aineistoaan keräämässä ympäri tunnettua maailmaa ja em. teoksen kolmannen kirjan neljäs luku käsittelee Länsi-Afrikan naapurissa sijainnutta Atlantista. Diodorus väittää Atlantiksen amatsoonien olleen vastaavia Vähä-Aasian naissotureita paljon vanhempia ja kuuluisampia. Käärmeennahkoihin pukeutuneet amatsonit asuttivat hänen mukaansa Atlaksen pojan Hesperiaan saarta, jossa kasvoi kultaisia omenoita tai appelsiineja - jotka taas olivat todellisuudessa kauniita lampaita. (Oranssi appelsiini on yksi suomen kielen erikoisuuksista siskonmakkaran ja mustasukkaisuuden ohella. Hesperiaan ja Atlaksen nimet taas kulkevat tässä suvussa niin monessa polvessa että asiaan vihkiytymätön lukija on tulla hulluksi.) Atlaksen seitsemää tytärtä kutsuttiin isänsä mukaan atlantideiksi, kunnes heidän nimensä muutettiin Diodoruksen mukaan tähdistönä tunnetuiksi seulasiksi. Atlaksen veli Saturnus nai sisarensa Rheean, joka synnytti Jupiterin - jota ei kuitenkaan pidä sekoittaa planeettana ”harhailevaan” mytologian kaimaansa.

Varhainen maantieteilijä Strabo käsittelee seitsemännessä kirjassaan Atlantiksen kysymystä ja sanoo ettei Platonin tekstiin tulisi suhtautua fiktiona. Neljännellä vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua eläneen kreikkalaisen historioitsijan Khios Theopompoksen teoksista yksikään ei ole säilynyt jälkipolville kolmannen vuosisadan Aelianuksen säilyttämiä katkelmia lukuunottamatta. Plutarkos käsittelee Atlantista Moraalit-teoksessaan. Marcelluksesta ei tiedetä muuta, kuin että tämän kadonneessa teoksessa Etiopian historia viitataan (Prokluksen mukaan) suurikokoiseen kadonneeseen Atlantikseen. Ammianus Marcellianus ottaa tarinan todesta kahdeksannessatoista kirjassaan. Kosmos Indikopleustes sovittelee Atlantiksen tarinaa Raamatun kuvaukseen kirjassaan Kristillinen topografia ja lienen itse hänen jäljillään sovittaessani Timaeuksen kertomusta Nooan Vedenpaisumusta edeltäneisiin Kadonneen Maailman kymmeneen kuninkaaseen. Plinius vanhempi epäilee tarinaa, mutta juutalaiselle platonisti Filonille oppi-isän tarina menee täydestä kuin väärä raha. Kirkkoisä Origenes piti tarinaa vertauskuvallisena. Arnobius oli toinen kirkkoisä, joka eli Afrikassa 400 jKr. ja käsitteli aihetta ensimmäisessä kirjassaan.

Loppuun voi ehkä lakonisesti mainita, että skandinaavi Olaus Rudberg julistaa vuonna 1692 julkaistussa teoksessaan Atlantica Eddan runojen paljastavan Mooseksen kirjoituksia paremmin Atlantiksen salaisuuden. Hänen mukaansa Atlantis oli tarujen Ruotsi ja Atlantiksen pääkaupunki Uppsala... (Kaupunkia tai ekonomien etnistä ryhmää ei varsinaisesti voi löytää Genesiksestä.) Pliniuksen Ultima Thulen Upp-Upp-därupp!-Uppsalaan muuten perustettiin myös maailman ensimmäinen rotubiologinen tutkimusinstituutti.

Brittiläisessä mytologiassa kadotettu saari oli Avalon - joka nimenä muuten alunperin merkitsi omenien saarta. Geoffrey monmouthilainen rinnasti sen lohikäärmeen vartioimaan Hesperiaan saareen kultaomenineen.

Toiset taolaiset elämän ja kuolemattomuuden etsijät asettivat etsimänsä välittäjäksi päärynäpuun, elämänpuun jonka hedelmät antoivat kuolemattomuuden. Puu vain oli kovin harvinainen ja vaikea löytää. Se puu kukki kerran kolmessatuhannessa vuodessa ja sitten tarvittiin vielä toiset kolmetuhatta vuotta, ennen kuin kukasta oli kehittynyt hedelmä. Se, joka tuon hedelmän löysi ja söi, oli saavuttanut kuolemattomuuden.

Saturnuksen kulta-aika tai Saturnuksen kausi merkitsi roomalaisille viattomuuden ja rauhan kadotettua aikakautta. Se vastasi karkeasti ottaen sekä Eedeniä, että antediluviaanista maailmaa. Käsitteen merkitys oli suuri varsinkin tyynten stoalaisten keskuudessa.

Kreikan tarustossa oli kolme maailmaa ja kullekin niistä on jumalansa. Taivaan jumala Zeuksella oli varusteenaan kolmihaarainen salama, meren jumala Poseidonilla kolmikärki ja manalan jumala Haadeksella kolmipäinen koira Gerberos. Manalassa oli kolme tuomaria. Kreikkalaisten mukaan elämää sääteli kolme kohtalotarta eli moiraa (Zeuksen ja Themiksen tyttäret Klotho, Lakhesis ja Atropos). Jos Genesiksen paratiisin joki haarautui neljään haaraan (Gen 2:10-14), niin kreikkalaisten maanalaisessa Haadeksessakin oli neljä jokea.

Antiikin mytologian puolijumalista esimerkiksi Hermes saattaa olla sukulaisia Raamatun Kainille. Mykeneläisellä pronssikaudella ”herme” tarkoitti kivikasaa, joita tehtiin teiden varsiin. Ohikulkijoilla oli tapana viskata kivi tällaiseen kasaan. Kasoilla oli rituaalinen merkitys tietä matkaaville ja niistä tuli nimi matkustavaisten jumalalle. Hermes oli suosittu, vaikka myyteissä hän olikin alempana arvojärjestyksessä. Myytin mukaan hän oli ylijumala Zeuksen ja kauniin nymfin poika, joka lähti jo nuorena syntymäluolastaan tutkimaan maailmaa. Luolan ulkopuolelta hän löysi kilpikonnan, jonka kilvestä teki lyyran, jossa kilpi oli kaikupohjina ja lampaansuolia kielinä. (Raamatussa ensimmäinen musikantti oli Kainin sukua ja Kain itse oli syntyisin ihka ensimmäisestä pariskunnasta.)

Hermes teki rikoksen Apollo-jumalan härät varastamalla, mutta kaiken näkevä Apollo meni Zeuksen luo ja vaikka pieni Hermes yritti saada Zeusta uskomaan mitä mahdottomampia tarinoita, hänen oli pakko tunnustaa tekonsa ja luovuttaa härät takaisin. (Raamatussa juopa Kainin ja Aabelin väliin tuli juuri Kainin saituudesta uhrieläinten suhteen, eikä Kain myöntänyt veljesmurhaa kuin pakon edessä.) Hermes oli paimenten, kotieläinten ja varkaiden suojelusjumala, kaunopuheisuuden ja neuvokkuuden, mutta myös vilpillisyyden ja valheen jumala. Ennen kaikkea Hermes oli kuitenkin kulkuri, jumalten sanansaattaja ja matkustusviettinsä takia antiikin ihmisten matkaseuralainen. (Rikoksensa jälkeen Kain tuomittiin: ”Ja nyt ole kirottu ja karkoitettu pois tältä vainiolta, joka avasi suunsa ottamaan veljesi veren kädestäsi. Kun maata viljelet, ei se ole enää sinulle satoansa antava; kulkija ja pakolainen pitää sinun pitää oleman maan päällä.” Gen 4:11-12. Kain muutti ”Eedenistä itään” Nodin eli kulkurin, rentun ja heittiön maahan. Erikoista oli Seetin suvun tapa nimetä lapsiaan Kainin suvun mukaan. Lieneekö kyseessä osanoton osoitus?)

Hermes seurasi myös ihmistä viimeisellä matkalla kuoleman valtakuntaan. Taiteessa Hermes kuvataan aina leveälierinen matkahattu päässä, kädessä käärmeen ympäröimä airuensauva ja siivekkäin saappain. Apostolien teot 14:ssä Lystran asukkaat pitävät Barnabaata ihmiseksi laskeutuneena Zeuksena ja Paavalia Hermeenä. Hermeen vaeltajanrooli sopikin periaatteessa Paavalille joka oli pakanain apostoli ja liikkui siten – juutalaisen karikatyyri yhteenkasvaneine kulmakarvoineen, kitukasvuisuuksineen ja heikkonäköisyyksineen - apostolinkyydillä.

Pandora oli Kreikan tarustossa maailman ensimmäinen nainen. Hänet lähetettiin maan päälle rangaistukseksi siitä, että Prometheus varasti jumalilta tulen ja hän oli saanut jumalilta syntymälahjaksi mm. kauneuden ja lumoavuuden. Pandora antoi aviomiehelleen lippaan, joka sisälsi kaikki maailman vitsaukset: sodat, taudit, rikokset jne. Kun aviomies Epimetheus avasi Pandoran lippaan, vitsaukset levisivät maailmaan ja lipaaseen jäi vain toivo. Yhtymäkohdat Eevan ja Aadamiin ovat selkeät. Prometeuksen poika Deukalion oli kreikkalainen Nooa.

Perimätiedon ketjun huipennuksena voisi väittää, että Israel ei ollut ainoa paikka jossa kuhisi 2000 vuotta sitten. Saattaa olla, että tuona aikana suuri osa koko tunnetusta maailmasta odotti jonkinlaisen messiaanisen aikakauden pian koittavan. Esimerkiksi Vergilius (70-19 eKr.) oli ehkä merkittävin sinänsä proosallisten roomalaisten runoilijoista. Hän ei varmasti viitannut teksteissään heprealaiseen Raamattuun, mutta otti mitä ilmeisimmin sieltä vaikutteita muiden lainaamiensa teosten ohella. Hän on saattanut välittää koko silloisen maailman epämääräistä odotusta suuresta hallitsijasta.

paulus

Pitkä juttusi sai paljon arvoa seuraavasta lauseesta: Suhtautuminen Atlantikseen vaihteli antiikin iltatulilla hartaudesta skeptisyyten.
Nämä iltavalkeat ovat aina kiehtovia ja niiden ympärillä tarinoidaan monesti merkittäviä asioita.
Miten Aeneis ei edes tullut mieleeni. Näin hiljan Vergiliuksen kirjan jossain divarissa, mutta en silloin raskinut sitä hankkia. Pitää käyttää kirjastoa. Vaan nytkin on niin monta kirjaa samanaikaisesti menossa että ehkä joskus kesällä. Vergiliukseen itseensä olen törmännyt kyllä Helvetin hämärissä tiloissa Jumalaisessa näytelmässä.
Kohtalottaret tulevat monille tutuiksi. Kaikille varmaan. Suhtautumisesi Paavaliin tuntuu puolueelliselta Hermekseen verrattuna mutta mitäpä pienistä. Yhteyksiä näyttää olevan. En mitenkään ajattele, että yksi paikka Välimeren rantamilla olisi ollut toiminnan soihtu. Siellähän oli vipinää joka suunnassa.
(Mikä U:n ekonomeissa niin kismittää.)

Terveisin Pandoran ystävä (iltatulilla kuunnellen tarinoita jota tuottavat The Walker Brothers)

Muinaiset Länsi-Euroopan keltit ja suurikokoiset germaanit eivät tunnustaneet pelkäävänsä ketään ihmistä. Ikivanhassa sanonnassa he kertoivat pelkäävänsä vain sitä että ”taivas putoaisi heidän päällensä”. Vannottaessa uskollisuutta muun muassa Aleksanteri Suurelle, kutsuivat keltit seuraavan kirouksen päälleen rangaistukseksi uskottomuudesta sodassa: ”Pudotkoon taivas päällemme ja murskatkoon meidät, haljetkoon maa ja nielköön meidät, puhjetkoon meri ja hukuttakoon meidät.” Taivaanputoamisen myytin alkuperää ei ole kyetty varmuudella selvittämään, mutta kuolemaa ylenkatsovat keltit vannoivat sotilasvalansa näillä sanoilla yli vuosituhannen. Yhtäläisyys ensimmäisenä puhjenneisiin ”suuren syvyyden lähteisiin”, alkumantereen hajoamiseen ja vesivaipan romahtamiseen on melko ilmeinen. Aladobixhan ei Asterix-albumeissa pelännyt eukkonsa ohella mitään muuta, kuin että taivas putoaisi hänen niskaansa. Kautta Teutateksen!

Edelleen minun on anteeksi pyydellen väitettävä, että tarunomainen Atlantis voidaan mieltää taruksi Kadonneesta Maailmasta sekin. Atlantiksen sanottiin olleen hyvin suuri, yhtenäinen maa-alue johon verrattuna Eurooppa, Aasia ja Afrikka olivat ainoastaan meren ympäröimiä saaria. Atlantis oli myyteissä suurempi kuin jokin arkeologien osoittama tulivuorenpurkauksessa kadonnut Egeanmeren saari. (Genesishän tarinoi alkumaan olleen yhtä ainoata mannerta, jonka pintaa rikkoivat ainoastaan joet.)

Vihastuneiden jumalien yhdessä yössä upottamasta mantereesta kertoo yksityiskohtaisesti erityisesti Platon. Platonin Timaeas ja Kritias -dialogien mukaan Atlantis sijaitsi Herkuleen pylväiden takana lännessä. Yleensä Herkuleen pylväillä tarkoitetaan Gibraltarin salmea, joten paikan on tulkittu sijainneen Atlantin valtamerellä. Kumpi oli siis ensin, meri vaiko maa? Atlantis, Atlantti vaiko Vaahteranmäen Eemelin Attilampi?

Jumalien jakaessa maata, sai Poseidon tai Neptunus, jompi kumpi meren jumalista kontolleen Atlantiksen. Poseidonin tai Uranuksen vanhin poika Atlas antoi oman nimensä mantereen asukkaille ja sen korkeimmalle vuorelle. Atlaksen kerrotaan hallinneen rannikkoseutua ja ymmärtäneen ensimmäisenä piirin käsitteen, mistä juontuu tarina maapallon kantamisesta harteillaan, ehkä myös nimitys atleettivartalolle. (Platon itsehän oli saanut ”leveätä” merkitsevän lempinimensä juuri näiden avujen vuoksi.) Atlaksen pojista kuuluisin oli Hesperias. Atlantiksen kokoa ei voinut määrittää ja siellä eli tarinan mukaan suunnattoman suurikokoisia eläimiä. Ihmisetkin kasvoivat kaksi kertaa antiikin ihmisiä suuremmiksi ja elivät paljon vanhemmiksi. Atlantiksessa oli lähteitä, joista virtasi sekä kuumaa, että kylmää vettä. Atlantiksessa tarinoidaan olleen monia kaupunkeja, joista eräässä yli miljoona asukasta. Pääkaupungin ympärillä virtasi kolme ympyrän tehnyttä jokea ja sen arkkitehtuuri oli jälkeennäkemättömän hienoa. Atlantis oli jaettu kahteentoista osaan, jota hallitsivat 12 kuningasta. Atlantiksessa asui onnellinen kansa, joka oli maanpiirin mahtavin niin kauan kuin se arvosti hyvettä enemmän kuin rikkautta. Saaren olosuhteissa oli kaikki se, mikä saattoi tyydyttää ihmisen ruumiin ja hengen ja pitää hänet hurskaana jumalia kohtaan. Entisen Atlantiksen paikan vallannut meri oli navigointiin kelpaamatonta, enkä malta olla miettimättä, oliko tarulla osuutta käsitykseen maailman loppumisesta laidallaan tai lännen saavuttamattomuudesta.

Kaikki yksityiskohdat eivät tietenkään sovi yksiin Genesiksen antediluviaanisen maailman(kuvan) kanssa. Atlantiksessa oli mm. satamia (vaikka navigointi olikin aluksi tuntematonta) ja maanosa oli sodassa naapuriensa kanssa. (Joskin Atlantis edusti länttä ja viholliset olivat idän lipun alla Kainin tavoin.) Erilaisten valtiomuotojen pohdiskelusta sekä spartalaisista ihanteistaan tunnettu ex-atleetti Platon kiinnitti tarinassa huomiota siihen, että ihmisten tavat ja lait poikkesivat myöhemmistä. - Ja välttämätöntähän tietenkin on, että maassa oli vielä suuret määrät kultaa, hopeaa ja ”vuorikuparia” kuin Eedenissä konsanaan. (Gen 2:11-12.) (Platonhan sai ”leveää” merkitsevän lempinimensä vanhojen spartalaisten urheiluharrastuksensa vuoksi – miehen selkä kun oli leveä kuin ladon ovet.)

Atlantiksen asukkaiden moraali kuitenkin huononi ja sen mukana katosi myös heidän mahtinsa ja onnensa, kunnes koko saari vaipui viimein maanjäristyksessä ja tulvassa meren syvyyksiin. Atlantikselle on saattanut käydä samoin, kuin viidessäkymmenessä vuodessa menetetyn Karjalan ikihelteisille kesille ja aina runsaslumisille talville. Platonin dialogi Atlantiksesta päättyy jännittävimpään kohtaansa jumalten kuninkaan Zeuksen juuri langettaessa tuomiotaan ja on jopa arveltu, että filosofin oma kuolema päätti tekstin.

Suhtautuminen Atlantikseen vaihteli antiikin iltatulilla hartaudesta skeptisyyten. Platonin ohella Atlantiksesta tarinoivat mm. Claudius Aelianus, Teofrastus, Strabo, Pomponius Mela, Khios Theopompos, Amelius, Numenius, Proklus, edellisen oppi-isä Syrianus Arnobius, Kosmos Indikopleustes, Ammianus Marcellianus, Porpyriys, Iamblikus, Arnobius, Origenes, Filon, Plinius vanhempi ja Diodorus Sisilialainen.

Esimerkiksi Diodorus käy Historiallinen kirjasto -teoksessaan läpi yleistä historiaa varhaisimmista ajoista aina Gallian valloitukseen. Hän matkusti aineistoaan keräämässä ympäri tunnettua maailmaa ja em. teoksen kolmannen kirjan neljäs luku käsittelee Länsi-Afrikan naapurissa sijainnutta Atlantista. Diodorus väittää Atlantiksen amatsoonien olleen vastaavia Vähä-Aasian naissotureita paljon vanhempia ja kuuluisampia. Käärmeennahkoihin pukeutuneet amatsonit asuttivat hänen mukaansa Atlaksen pojan Hesperiaan saarta, jossa kasvoi kultaisia omenoita tai appelsiineja - jotka taas olivat todellisuudessa kauniita lampaita. (Oranssi appelsiini on yksi suomen kielen erikoisuuksista siskonmakkaran ja mustasukkaisuuden ohella. Hesperiaan ja Atlaksen nimet taas kulkevat tässä suvussa niin monessa polvessa että asiaan vihkiytymätön lukija on tulla hulluksi.) Atlaksen seitsemää tytärtä kutsuttiin isänsä mukaan atlantideiksi, kunnes heidän nimensä muutettiin Diodoruksen mukaan tähdistönä tunnetuiksi seulasiksi. Atlaksen veli Saturnus nai sisarensa Rheean, joka synnytti Jupiterin - jota ei kuitenkaan pidä sekoittaa planeettana ”harhailevaan” mytologian kaimaansa.

Varhainen maantieteilijä Strabo käsittelee seitsemännessä kirjassaan Atlantiksen kysymystä ja sanoo ettei Platonin tekstiin tulisi suhtautua fiktiona. Neljännellä vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua eläneen kreikkalaisen historioitsijan Khios Theopompoksen teoksista yksikään ei ole säilynyt jälkipolville kolmannen vuosisadan Aelianuksen säilyttämiä katkelmia lukuunottamatta. Plutarkos käsittelee Atlantista Moraalit-teoksessaan. Marcelluksesta ei tiedetä muuta, kuin että tämän kadonneessa teoksessa Etiopian historia viitataan (Prokluksen mukaan) suurikokoiseen kadonneeseen Atlantikseen. Ammianus Marcellianus ottaa tarinan todesta kahdeksannessatoista kirjassaan. Kosmos Indikopleustes sovittelee Atlantiksen tarinaa Raamatun kuvaukseen kirjassaan Kristillinen topografia ja lienen itse hänen jäljillään sovittaessani Timaeuksen kertomusta Nooan Vedenpaisumusta edeltäneisiin Kadonneen Maailman kymmeneen kuninkaaseen. Plinius vanhempi epäilee tarinaa, mutta juutalaiselle platonisti Filonille oppi-isän tarina menee täydestä kuin väärä raha. Kirkkoisä Origenes piti tarinaa vertauskuvallisena. Arnobius oli toinen kirkkoisä, joka eli Afrikassa 400 jKr. ja käsitteli aihetta ensimmäisessä kirjassaan.

Loppuun voi ehkä lakonisesti mainita, että skandinaavi Olaus Rudberg julistaa vuonna 1692 julkaistussa teoksessaan Atlantica Eddan runojen paljastavan Mooseksen kirjoituksia paremmin Atlantiksen salaisuuden. Hänen mukaansa Atlantis oli tarujen Ruotsi ja Atlantiksen pääkaupunki Uppsala... (Kaupunkia tai ekonomien etnistä ryhmää ei varsinaisesti voi löytää Genesiksestä.) Pliniuksen Ultima Thulen Upp-Upp-därupp!-Uppsalaan muuten perustettiin myös maailman ensimmäinen rotubiologinen tutkimusinstituutti.

Paulus

Se että joku tai jotain on suuri tai suurta kuvaa ihmisen suhtautumista asiaan ja asian suhteuttamista johonkin toiseen asiaan. Suuria merihirviöitä kokivat merimiehet maailman meriä seilatessaan nähneensä aikana, jolloin merenkulku oli vielä aikamoista suunnistamista (ilman pituuspiirin tarkkuutta, eikö näin ole). Asia ilmenee mm. Tuhannen ja yhden tarinoiden Sinbad merenkulkijassa. Odysseuksen harharetkiä on myös tutkailtu ja epäilty suurten kyklooppien asuneen Sisiliassa (?). Odysseus on kyllä kaikkineen mielenkiintoinen tyyppi. Danten Helvetissä hän tarinoi joukkojensa matkasta harharetkien jälkeen vielä maailmanlaidalle länttä kohti. Mihin joutuivatkaan muualle kuin tuohon tuhon paikkaan.
Minua kiehtovat tarinoiden kulkureitit. Maitse Silkkitietä, kansainvaellusten myötä idästä länteen, mongolien myötä vähän joka suuntaan, Alekanteri Suuren joukot kulkivat Intiaan saakka. Mesopotamia on ollut sulatusuuni monelle kulkureitille ja leiritulen paikka. Kieliryhmät ja kulttuurit kulkivat aluetta ristiin rastiin. Seemiläiset kansat saapuivat sinne idästä.

Tavallisena maallikkona kyselen: olisiko tähtitieteellä, astrologialla ja taivaanputoamisella mitään yhteistä Atlantiksen kanssa. Olisiko tulivuorilla, ilmaston lämpenemisellä, maanjäristyksillä, Atlantiksen vajoamisella ja lohikäärmeellä joka tulta sylkee - kuuluu muistaakseni myös kelttien kuvastoon - jotain tekemistä asian kanssa.

Keskiajan katsotaan alkaneen kansainvaelluksista ennen vuotta 400 jKr., jolloin järjestystä ylläpitänyt ja periferioissa vihattu Rooman valtakunta hajosi. Rooman valtakunnan tuhoa seurannut Eurooppa oli suuri kansojen kattila ja sekoitti kansallisuuspakkaa.

Me emme tunne historiaa, se on sääli. Vielä parisataa vuotta sitten esimerkiksi brittien ja Irlannin kelttien sukupuut erosivat Nooasta lukien neljän yhteisen kantaisien sukupolven jälkeen, juuri niin kuin Kansojen Taulu ainakin varhaisimpien kansojen kohdalla ennakoikin. Britit polveutuvat näiden kyseenalaisten sukuluettelojen mukaan Jaafetin pojasta Jaavanista, irlannin keltit Jaafetin pojasta Maagogista.

Kansojen liikkeistä ei parhaimmalla tahdollakaan voi vetää yksi-yhteen johtopäätöksiä. Vanhoihin kronikoihin uskomallakaan ei voida sanoa eurooppalaisten olevan yksinomaan ”jaafetilaisia” vaikka olisi Genesis-literalistikin. Esimerkiksi muinaiset britit karkoittivat parisataa vuotta sitten vallinneessa käsityksessäkin alkuperäisväestön, ”Haamista polveutuneet” formosilaiset kirjoitusten mukaan pois saareltaan. (Puolusteluissa formosilaisten kerrotaan olleen ryövärikansa, joka oli naapureilleen alituisena riesana.) Samalla tapaa Brittein saarille kerrottiin pöllähtäneen myös skyyttalaisia. Skyyttien katsotaan polveutuvan Jaafetista, muttei Jaavanin vaan Maagogin kautta. Yleensä skyyttalaiset mielletään Mustanmeren pohjoispuolisen aron hasista polttaneeksi ihmissyöjäkansaksi. Skyyttien nimen väitetään säilyneen perillistensä skottien nimessä. Jottei asia kävisi liian selkeäksi, kronikat kertovat silloisten skottien kulkeutuneen vanhojen irlantilaisten kanssa päittäin ja kansojen vaihtuessa nimien vakiintuneen maantieteen, eikä niinkään etnisen historian perusteella. Arvata saattaa, että näistä puheista toinen ryhmä suivaantuu nimensä ja toinen verensä lokaamisesta.

(Irlantilaisittain kuohahtava veri on muutenkin hyvässä huudossa Hollywoodissa. Protestanttien ja katolisten riidoissa uskonto on joka tapauksessa usein tekosyy vanhempien ja syvempien skismojen pinnalla.)

Eerik Punainen ja Leif Eerikinpoika purjehtivat Amerikkaan todistettavasti 500 vuotta ennen Kolumbusta. ”Ne kaksitoistakin” hajaantuivat Apostolien tekojen lehdillä Jerusalemin vainojen puhjetessa kuin tuhka tuuleen. Luotettavin kirkollinen perimätieto kertoo apostolien päättäneen päivänsä, kuka Intiassa, kuka Keski-Afrikassa, kuka Brittein saarilla. Erikoista on muuten kuolintapa, miltei kaikki tapettiin lopulta. Natanaelin nimi muutettiin Bartolmaiksi eli "opettajan pojaksi". Ei tarvinnut kysyä enää mitään Joh 1 jälkeen. Hänet kuulemma nyljettiin, hirtettiin ja paloiteltiin, tässä järjestyksessä. Siinä ei enää ihmeetkään sitten auttanut. Unohdettu apostoli, jonka Johannes tuo esiin lojaalimpana - alkujaan kyynisimpänä ja skeptisimpänä - apostolina.

Luukas siteeraa jouluevankeliumissa Julius Caesarin ottopojan Augustuksen eli Octavianuksen (eli Otto-pojan) käskyä ”koko maailman” verollepanosta. Kristillinen perimätieto arvelee apostolien erkaantuneen ympäri samaa tuolloin tunnettua maailmaa. Tämä maailma tai vaihtoehtoisesti huhupuheet suurista apostoleista eivät siis kuitenkaan kantautuneet kauempaa kuin Arabiasta, Afrikasta, Isosta Britanniasta ja Tuomaan kohdalla Intiasta.

Kantomatkaltaan kansainvaellukset ovat taktisia tai operatiivisia, mutta mannertenvälinen siirtolaisuus strategista muuttoliikettä. Seikkailijasuvun koon ei ole tarvinnut olla kovin suurikaan, mikäli se on määränpäässä voinut levittäytyä ja lisääntyä vapaana naapureista. Tällaisen suuren luokan muuton on kuitenkin täytynyt tapahtua hyvin varhaisessa vaiheessa ennen alkuperäisten mutaatioiden kertymistä, Sallan-tautien ja sisäsiittoisten perinnöllisten sairauksien välttämiseksi.

Jääkauden jälkeiset merenpinnan korkeuden muutokset eivät ole suoraviivaisia. Mannerjään ollessa voimakkaimmillaan Keski-Euroopan ja Pohjois-Amerikan pohjoisosien yllä, lienee merenpinta ollut vastavuoroisesti matalampi. Sittemmin jäätikön sulaminen on peittänyt alleen monet kannakset. Intiaanit saattoivat päästä kuivin jaloin paremmille metsästysmaille Beringin ”salmen” yli ennätyskylmästä Kamtsatkasta. Samoin Australian asuttajat ynnä monet pussieläinten edustajat pääsivät nykyisten Thaimaan ja Indonesian kautta kävellen tai sukupolvittain tasajalkaa hyppien määränpäähänsä, tullakseen myöhemmin eristetyksi vedellä ja vasta vuosituhanten jälkeen löydetyksi kapteeni Cookin (tai hänen esiantiikin edeltäjäinsä) toimesta. (Eläinlajithan siis levittäytyvät enemmän sukupolvien kuin yksilöiden hypyillä.) Periaatteessa on myös luvallista ehdottaa, että VT:ssä käsitteeksi muodostuneiden ”meren saarten” asuttaminen on tapahtunut laivojenkin avulla.

Israeliin tuotiin Vanhan Testamentin mukaan kultaa Oofirin maasta. Kuningas Salomon kaivokset ovat romantiikan ajoista alkaen herättäneet nostalgisia tunteita. Raamatussa mainittujen ”Tarsiin laivojen” matkakohdettakaan ei varmuudella tunneta. Jospa syy on se, että paikka oli yksinkertaisesti niin kaukana?

Jotkut maallikko-raamatunselittäjät, joiden harmittomaan ja anteeksipyytelevään joukkoon itsekin kuulun, ovat leikitelleet ajatuksella että kyseisinä kauppakumppaneina olivat Etelä-Amerikan tai jonkin muun kaukaisen mantereen asuttajat. Todistusaineistoa sille, että sijainti olisi Itä-Aasiassa tai Keski-Afrikassa, ovat eksoottiset Tarsiin-tuliaiset. Perinteisesti paikan on ajateltu olleen Iso-Britannia tai Espanja, mutta 2 Aik 9:21 kuvaus kauppatavaroista ei tue ajatusta: ”...kerran kolmessa vuodessa Tarsiin-laivat tulivat ja toivat kultaa ja hopeata, norsunluuta, apinoita ja riikinkukkoja.” Paikan on ajateltu tarkoittavan Espanjaa, koska jossakin vaiheessa Välimerta kutsuttiin Tarsiin mereksi. Riikinkukkojakin kasvatettiin kaikilla Välimeren saarilla. Tietoa ei ole kuitenkaan voitu varmistaa.

On esitetty, että Ezer-Geberistä liikkeelle lähteneet laivat olisivat hajaantuneet kolmeen laivueeseen, josta osa purjehti Sumatran ja Jaavan saarille, osa Afrikan ympäri ”Sofalaan” ja Välimeren kautta takaisin. Omissa kartoissamme kutsutaan tänä päivänäkin eräitä Australiasta pohjoiseen sijaitsevia Melanesian saaria Salomonin saariksi. Raamattu mainitsee apinat ainoastaan Salomon Tarsiin-laivastosta puhuttaessa. Ei tiedetä, mistä apinalajista oli kysymys, mutta apinaa tarkoittava heprean sana koop on intialaista alkujuurta. (Jotta asia olisi vieläkin sekavampi, niin sanan vanhasta merkityksestä ei ole varmuutta, vaan se saattaa viitata johonkin muuhunkin eläimeen. )

1 Kun 10:22 kertoo Tarsiin laivoista lyhyemmin. Kuningasten kirjat kuvaavat tavallisesti ihmisten yksityiselämän valintoja tarkemmin, kun Aikakirjat antavat enemmän sijaa yhteiskunnallisesti merkittäville tapahtumille. Hepreaksi kirjaparin nimi on ”päivien teot”, jonka muistisääntönä voi käyttää päivän uutisia. Molempien kirjojen kanta on silti sama: suurten tapahtumien taustoihin pääsee kiinni yksittäisten ihmisten pienistä valinnoista.

Kaukomatkaaja-teorian valossa Espanja olisi tavallaan portti kaukaiseen länteen. (Gibraltaria kutsuttiin nimellä ”Herkuleen pylväät”.)

Etummaisena tulevat Tarsiin laivat, sanotaan Jesajan ennustuksessa juutalaisten paluumuutosta. Sefardijuutalaiset lähtivät liikkeelle samana päivänä kuin Kolumbus, 1492. Näitä karkotettiin 1948-1950 Itsenäisyyssodan aikaan 825 000 ympäri Lähi-itää ja Pohjois-Afrikkaa (luku on muuten suurempi kuin palestiinalaisten arabipakolaisten alkuperäinen määrä, Hesari ignooraa nämä Lähi-idän juutalaisnatiivit tyystin.)

Ajatusleikistä huolimatta luulen, että kyllä Tarsis oli Espanja.

Pauli.Ojala@Helsinki.fi