Kirjoittaja humalainen päivämäärä 26.9.11 - 19:57
ihmetellä sopii mikä näitä ammattiorkesterita nykyään vaivaa kun kenenkään muiden säveltäjien kuin salomaiden kansallisväritteistä kansanlauluvaikutteista lällyä junttiromantiikkaa harmonisten tapahtumien kaavamaisuudessa,yllätyksettömyydessä ja mielenkiinnottomuudessa ja melodisessa triviaalisuudessa ja kamarimusiikillisessa ohuesti soivassa klisheenomaisessa kirjoitustavassaan viljelevän zään sibiiliuksen pikkuporvareillisesti orientoituneen näperrystä ja pikkusievää nypläystä kornilla tavalla muistuttava mosaiikki mahtuu liituraitapukuherrojen ja donnien ja daamien musiikilliselle ruokalistalle repertoaarissa kaudesta kauteen. noloa, hölmöä, pelleä, hävettävää tyhmyyttä todistavaa tietämättömyyttä musiikkiperintömme rikkauksista jossa tuntuu olevan ammottava aukko itse kunkin konserttienjärjestäjäön sivistyksessä. usus est tyrannus. tottumus on hirmuvalta. ilmeisesti sibewn truotanto muodastaa mustasukkaisten kuulijoiden reviirin jonka ympärille levyteollisuus ja markkinat ovat rakentaneet kapitalistisen linnoituksensa joka ei salli yhdenkään muun todistaa omia sä'veltäjänkykyjään ja suuruuttaan kun sibe-uskovaiset domninoivat konserttitoimintaa ja ohjelmistoa.
minä kaipaan jatkuvasti uusia lukuja omaan musiikilliseen sivistykseeni musiikinhistoriassamme johon suhtaudun tutkijan objektiivisella mielenkiinnolla jokaisesta sensaatiomaisesta löydöstä riemastuen kalkkeutumatta yhden reliktin ympärille rakennetujen kulttimenojen monumenttiin.
germaanisesta korkeakulttuurisesta musiikkiperinnöstä ja koukukunnasta versoavat suomalaiset vastineet ja heidän teoksensa muodostavat korkeimman musiikillisen ihanteen ja ideaalin jolle rahvaanomaisena etnomusiikillisena vastakohtana sibeliuksen kansanomainen, modaalinen kotiseututaide on häpeätahra ihmisten musiikintuntemuksessa ja sivistyksessä jotka eivät ymmärrä näiden välistä todellista asetelmaa vaan luulevat juuri jälkimmääisen edustavan kjorkeinta kulttuurista kerrostumaa mitä itse assiassa juuri melartin, ja muut siitä eteenpäin aarre merikansto ja ranta ovat meille hurmiossa haltioituneena kukoistavassa orkestraalisessa rikkaassa sointiväripaletissaan ja melodian, muodon ja linjan korostavassa musikillisessa polyfoniaa suosivassa tyylissään fougstedtin monumentaalisten sinfonoiiden tavoin joka eiu antautunut värimäsäilyyn kapellimestarinakaan eikä melartinin tavoin artvostanut atonaalisuutta tyylikeinona.
ekman oli oikeassa siinä että tonaaliset säveltäjät yksinkeertaisin keinoin saavat paljon suuremmnan vaikutyuksen aikaan kuin atonaalisen musiiiin suurimmat mestarit kuten schönbergin pierrot hgävisi täysin krohnin vuodenajat sinsonian avausosalle.