Kirjoittaja Marja Salonen päivämäärä 3.3.05 - 20:27
Parahin Kallion Reiska, minä ainakin katsoin ohellasi Daniel Derondan kaikki osat. En juurikaan sarjoja seuraa, mutta tämän katsoin, koska sen perustana oli George Eliotin teos. Kirjaa en valitettavasti ole lukenut mutta Eliotin tuotannosta noin yleensä pidän. Se on vain, olen sen useammasta filmatisoinnista tai tv-taltioinnista havainnut, vaikea saada järkevään muotoon. Koska, luulisin, Eliotin hahmot ovat suhteellisen laajoja (eivät tosin kaikki). Yksiniitisempiä henkilöitä olisi helpompi tuoda esiin esim. melodraaman keinoin.
Tuo musiikki, ennen kuin katsoin sarjasta googlen kautta tietoja, olisin jo voinnut viestiä Sinulle että eikö siinä ole Figaron häiden kreivittären aaria musiikkina. Tällainen kaipuu menneeseenhän sarjassa toimi jatkuvasti. Menneisyys oli ehkä kaikkia muita aikamuotoja tärkeämpi juuri tässä työssä.
Tuo juutalaiskysymys oli mielenkiintoinen. Pitäisi lukea kirja kyllä tämän jälkeen. Onko jotain harhaa siinä, että englantilaisessa kirjallisuudessa juutalaisuuteen törmää useasti ja monesti negatiivisesti virittyneenä. Dickensin Oliver Twistin Fagin ja monet muut hahmot Agatha Christien tuotannosta puhumattakaan ovat saaneet aikaan sen, että aihetta on tutkittukin. Olen useamman kuin kerran törmännyt aihetta käsitteleviin tutkimuksiin kirjojen lähdeluetteloissa mutta valitettavasti en ole niihin tutustunut.
Tom Hooperin BBClle tekemä ohjaus oli mielestäni osin hyvä ja mielenkiintoinen, osin vielä keskentekoinen. Tai ehkä se johtui juuri tuosta Eliotin arvaamattomasta vaikeudesta. Hänet on niin helppo ottaa esille yksitasoisesti ja vaisusti. Eikä patetiakaan hyvää tee jos se ei pysy kurissa.
Kun sarja alkoi, en tiennyt mitä ajatella. Arvelin sen menevän pieleen kuten Middlemarch aikanaan. Daniel Deronda, miten hänen osuutensa tulisi ilmi. Mies, jonka harteille oli asetettu tavallisesti miesten naiselle kirjoittama pehmeä kaapu. Mutta Danielin ja Gwendolen Harlethin välinen ihmissuhde: tutustuminen, ystävyyden ja osittaisen rakkaudenkin syntyminen kantoi aika pitkälle. Kun nainen on kunnianhimoinen hänet kuvataan monesti vailla vivahteita. Romola Garain Gwendolen sen sijaan eli ja hengitti. Daniel Derondaa esittänyt lapsenkasvo Hugh Dancy oli juuri niin hauras, ryhdikäs ja vastuullinen kuin millaiseksi voi odottaa taustastaan tietämättömän mutta rakkaudessa eläneen henkilön voivan ihanteellisessa tilassa kehkeytyvän.
Sivuosista miellyin Mirah Lapidithia esittäneen Jodhi Mayn suoritukseen. Hän oli juuri sen verran varautunut ja etäinen kuin voi olettaakin. Sen sijaan Henleigh Grandcourtin rooliin Hugh Bonneville ei mielestäni sopinut lainkaan. Hän oli kuin seinäpaperia verrattuna näihin muihin henkilöihin. Ei mitään eloa kun ajattelee että osa antoi aika suuret mahdollisuudet ilmaisun vaihteluille.
Hooperin ohjauksessa koin juutalaisyhteisön kuvauksen osin hyvin tehtynä mutta kun se meni lähelle Mirahin perhettä eli tätä veljeä, silloin kerronta tyssäsi teennäisyyteen. Johtuiko se tekstistä vai ohjaajasta. Vaikea sanoa. Laittaisin näin ensi hätään kaiken ohjaajan syyksi. Ei mitään vetoa tuntunut olevan näyttelijässäkään. Eihän tietenkään ole herkkua esittää kuolevaa eikä varsinkaan kuolevaa, jolla oli ollut suuri tehtävä.
Kaiken arvoituksen avain on mielestäni George Eliot, joka oli voimakas nainen. Vastusti aikansa moraalia. Toimi monin tavoin rajoja rikkoen. Eli aviossa olevan miehen kanssa - muistaakseni taustalla oli miehen mielisairas vaimo, josta laki ei tuohon aikaan suonut eroa. En ole varma tästä mutta jotain sentapaista asiaan liittyi. Jo se että hän kirjoitti kirjoja, jotka ovat englantilaisia klassikoita, aikana jolloin naisten kirjoittaminen vasta alkoi saada jalansijaa, on niin suuri plussa hänen tiellään, ettei sitä oikein edes osaa kuvata. Hän antoi naiselle äänen ja mahdollisuuden toimia. Olla muutakin kuin tausta tai miehen mieltämä olento. Tällainen intohimo syntyi esiin siitä tarpeesta, että naisen on kirjoitettava nainen. Brontët aukoivat uraa Eliotin ohella.
Kaiken kaikkiaan olin mieltynyt. Varsinkin loppuratkaisuun eli siihen että asiat eivät meneet kaavan mukaan. Kannatti katsoa. Olen siitä samaa mieltä kanssasi. Ja mitä välitämme muista katsojista. Sitten on eri asia, jos mitään poikkeavaa ei enää tarjota.
Loppukaneetti (jälkeenpäin): Enpä tainnut pysyä ketjun otsakkeen rajoissa vaan vastasin lähinnä Reiskalle. Otsikosta puheen ollen aiemmat Eliot-filmatisoinnit, joista suurin osa, näin muistelen, ovat olleet lyhyitä tv-sarjoja (4-6 osaa) ja taustana paksu opus, ovat suurin piirtein epäonnistuneet mm. muodon vuoksi. Luulisi, että tv-sarja antaisi lisää tilaa. Ehkä paras ratkaisu olisi kuitenki elokuva, johon kirja tiivistetään ja tulkitaan. Esim. Middlemarch, joka tuli 6 osan sarjana, epäonnistui koska se ei löytänyt oleellista. Oleellinen Middlemarchissa on mm. ihmisten laaja kirjo. He kaikki ottavat kantaa rahaan, työn tekemiseen, työn moraaliin, rakkauteen. Asiat saavat kirjasssa lisää kantavuutta koska teemaa varioidaan. Tästä pitäisi sitten löytää se olennainen, joka etenkin esiin nostettuja henkilöitä kannattelee. Näytelmästä ei mielestäni ollut kysymys vaan televisiolle tehdystä minisarjasta.
Minisarjaa ja elokuvaa voisi esim. verrata keskenään siten kuin kuvakirjaa ja muutaman kuvan sisältävää romaania. On valittava paikka, joka on tärkeä mutta jota ei painoteta kuitenkaan liikaa. Tekstille, telkassa sanan ja kuvan suhteelle, täytyy jättää tilaa että työ hengittäisi.
tähystyspaikkana Kallio