YLE Radio 1

En halua tivata, mikä on parempaa taidetta, mikä pahempaa. Tuli vain tuossa ulkoilun ja ruoan jälkeen lepäillessä yksi juttu mieleen:

Kokeileppa, hyvä schubertiaani-Mikki, joskus hieman harvinaisempaa ranskalaista musiikkia. Tarkoitan säveltäjiä, jotka ovat (osin täysin syyttä suotta) jääneet länsimaisen valtajulkisuuden reunamille, ikään kuin "suurten" Debussyn ja Ravelin jalkoihin: esim. Ernest Chausson, Vincent D'Indy, Albert Roussel. 100 vuotta sitten runous, maalaustaide ja musiikki elivät läheisessä yhteydessä toisiinsa ja on kiinnostavaa huomata, miten säveltäjät ovat yhtäällä ajassaan kiinni, kuitenkin epäilemättä pitkän ranskalaisen perinteen lapsia.

Ernest Chaussonin B-duuri -sinfonia (olikohan op. 20) kestää kuuntelun, ja tietenkin Soir de fete (op. 32). Ainoa Chaussonin jotakuinkin säännöllisesti esitetty ja levytetty teos lienee Poème viululle ja orkesterille. Sitä on soittanut jokainen mestari. Itselläni on vanhemmista äänityksistä ainakin Ferrasin ja Oistrahin levytykset. Pianokvartetto (op. 30) voi myös olla kestävä tekele.

Vincent D'Indyn Symphonie Cevenole (op. 25) on pieni klassikko, kuten myös 2. sinfonia (op. 57), joka on mielestäni yhdenlainen helmi. Jour d'été à la montagne (op. 61) mennee siinä sivussa.

Albert Roussel taitaa olla lähimpänä sinfonikkoa (germaanisessa mielessä). Hänen neljästä sinfoniastaan pari viimeistä tuntuvat kestäviltä töiltä - kaksi ensimmäistä eivät ole ainakaan minua sykähdyttäneet, etenkään ensimmäinen. Muutakin Rousselilta löytyy, orkesterille kuin kamarimusiikkiakin; Le festin de l'araignée (op. 17), Sérénade (op. 30), Concert pour petit orchestre (op. 34), Trio (op. 40).

Tuli jotenkin ahaa-elämyksellinen olo, kun ajattelin em. säveltäjien toimineen samaan aikaan Mahlerin kanssa - miten erilaiset taiteelliset tempamentit. Juuri tällä hetkellä, täytyy myöntää, aurinkoisempi, ilmavampi, aistimellisempi ranskalainen "varhaismodernismi" viehättää Mahleria enemmän.

Jesper kirjoitti:Vincent D'Indyn Symphonie Cevenole (op. 25) on pieni klassikko, kuten myös 2. sinfonia (op. 57), joka on mielestäni yhdenlainen helmi. Jour d'été à la montagne (op. 61) mennee siinä sivussa.

D'Indysta tuli mieleen: Tunnetko belgialaisen Guillaume Lekeun? Vain 24-vuotiaana 1894 kuollut Lekeu oli ensin Cesar Franckin oppilas. Franckin kuolema 1890 oli shokki Lekeulle, mutta D'Indy sai hänet palaamaan sävellysopintoihin, ja joutui sitten muutamaa vuotta myöhemmin täydentämään Lekeulta kesken jääneen kvarteton. Kaunista ja intensiivistä kamarimusiikkia.

-Tommi

Jorma Lindqvist kirjoitti:Löysin levyhyllyyni "levyn josta en luovu", levyn jota olen etsinyt ja jonka viimein löysin.
Glenn Gould soittaa ensin pääosat uruilla, ja sitten muutaman kontrapunktin pianolla Bachin musiikillisesta testamentista "Dien kunst der fuge" tai "The art of the Fugue" -miten vain halutaan sanoa BWV 1080. Levyn lopussa on vielä B.A.C.H. preludi-fuuga bwv 898.

Pääsiäiseni Tukholmassa pelastui perusteellisesti, kun löysin tämän remasteroinnin Nordiska Kompaniet:in (NK) ylimmässä kerroksessa sijaitsevalta levyosastolta.
Vieraileminen kyseisessä kaupassa oli jo sinänsä elämys. Missään ei jumputtanut tavanomainen rap-hip-hop- meteli, vaan hillitty groove- pop. Klassisen musiikin osastolla soi passio, ja äänentoistolaitteisiin oli panostettu normaalia enemmän.

Loppu pääsiäinen sujuu Gouldia kuunnellessa. Minulla on levy kuuntelemisen lisäksi myös ajateltavanani. Vastaavaa pystyy harva kirja antamaan.
Kyytipoijaaksi pullollinen Chatéau Palmer'ia vuodelta 1986, jonka löysin Viking Linen TaxFreesta (!)

Parhainta pääsiäistä kaikille, Schubertianeillekin !

kun nyt mainitsit tuon kirkollisen ja lakisääteisen juhlapyhän, niin voidaan sanoa, että voimakkain musiikillinen elmämykseni tuona mainitsemanasi ajankohtana ei ollut mikään kirkkomusiikkiteos, eikä muullakaan tavoin millään muotoa siihen liittyvä sävellys, vaan Schubertin ooppera Kaksosert, D 647, jota CD:ltä sen 47'11 minuutin pituisen esityskeston ajan strereokuulokkeilla sängyllä maatessani kuin naulittuna kuunneltuani, näin silmissäni syvällisen tunne-elämyksen vallassa valkoisen harsomaisen verhon, kun silmääni räpäyttämättä kuin hypnotisoituna, vasemman käsivarteni puutuessa, puheosuuksien häiritsevästä kapulaa-rattaisiin hälyäänikitkailmiöstä eli sorinasta huolimatta, onnelliseen loppuun saakka, jossa veljekset löytävät toinen toisensa. melko onnistuneen, mutta ei täydellisen
kuuntelurupeaman jälkeen olin tovin pyörällä päästäni, ollen osittain tietämäton, sen enempää ajasta, paikasta , kuin omasta eksistenssistänikään, saati nimestänikään paljon mitään. Hienoa musiikkia.

En tuntenut, mutta nyt tiedän. Pitää hankkia kuunteluun. Kiitos vinkistä!

Tommi Salonen kirjoitti:D'Indysta tuli mieleen: Tunnetko belgialaisen Guillaume Lekeun? Vain 24-vuotiaana 1894 kuollut Lekeu oli ensin Cesar Franckin oppilas. Franckin kuolema 1890 oli shokki Lekeulle, mutta D'Indy sai hänet palaamaan sävellysopintoihin, ja joutui sitten muutamaa vuotta myöhemmin täydentämään Lekeulta kesken jääneen kvarteton. Kaunista ja intensiivistä kamarimusiikkia.

-Tommi

Miten musiikilinen ilmaisu roaa sanallisesta ilmaisusta? Vaikka onhan musikkikin toki räänlainen kieli, joka ei ole kännettävissä sanoiksi, vaan toimii sanojen rinnakkaisilomiönä, niitä täydentävänä ja kuitenkin täysipainloisena ilmaisukeinona.

Näiden kahden ilmaisumuodon eroavaisuudet voidaan mielestäni kiteyttää päpiieteittäin seuraavasti:

Musiikki = tunteet, emootiot

sanat = tiedostaminen ja titäminen, aistihavaintojen ja yksilön oman identiteetin ja eksistenssin pohdinta ja peilaaminen tahdon suhteina lajikumpaneihin ja yhteisöön yksiöiden välisen lingvistisen kommunikaatioon perustuen.

Mielestäni nämä molemmat harrastukset sopivat erittäin hyvin yhteen! Jotkut oikeaoppiset klassisen musiikin ystävät väittävät, että klassista ei pitäisi kuunnella taustamusiikkina. Ymmärrän, mutta en ole tässä suhteessa tiukkapipoinen, vaan nautin useinkin hyvän ja tutun klassisen kuuntelemisesta lukiessani. Oppimista tutkineet psykologit ovat todennet, että klassinen musiikin kuuntelu edistää oppimista, siis luetun ymmärtämistä ja mieleen painumista. Tätä sanotaan Mozart -ilmiöksi.

Tässä yhteydessä haluan tuoda esiin pettymykseni YLE Radio 1:n viimeisiin ohjelmauudistuksiin. Klassisen musiikin osuutta on olennaisesti vähennetty tämän ja viime vuoden alussa toteutetuissa uudistuksissa. Tämä koskee erityisesti päivälähetysaikaa. Puheohjelmia on lisätty kohtuuttomasti. Kaikenlaista ajankohtaista, keskustelu- ja muuta puheohjelmaa tulee kolmekin tuntia yhteen menoon, mikä on ehdottomasti liikaa! Se häiritsee lukemista! Luen mieluummin noista asioista lehdestä tai kirjasta ja säästän aikaa. Musiikin ja puheohjelm ien tasapaino radion lähetysajoissa on palautettava!
Ehdotukseni on: Tänään iltapäivällä -ohjelma takaisin Radio Suomeen, aamupäivän toimitetut musiikkiohjelmat (esim. Kympin barokit, Kuuntele konsertto jne) palautettava paikalleen, samoin arkiaamujen Helmenkalastajat ja Lounastunnin klassikot!

Itse olen kyllä sitä mieltä, että ihmismielen syvimpiä salaisuuksia ja emootioita on mahdotonta verbalisoida, vaikkakin toisaalta ei käyne kiistäminen, että vastaanottokykymme suurta musiikkia kuunnelessamme ei reagoi mihinkään abstraktiin, vaan taikurin rusnsaasta varastosta tarjoamiin suggestioihin.

Mikki Hiiri kirjoitti:Itse olen kyllä sitä mieltä, että ihmismielen syvimpiä salaisuuksia ja emootioita on mahdotonta verbalisoida, vaikkakin toisaalta ei käyne kiistäminen, että vastaanottokykymme suurta musiikkia kuunnelessamme ei reagoi mihinkään abstraktiin, vaan taikurin rusnsaasta varastosta tarjoamiin suggestioihin.

Voisiko olla, Mikki, että ihmisen syvimmät salaisuudet ja emootiot eivät ole kovin syviä eivätkä salaisia? Tai eivät ole verbalisoinnin väärtejä. Siis että ihminen olisi lopultakin aika helppo paljastaa kaikessa alastomuudessaan. Ja että joidenkin tunnekimppujen verbalisoitumattomuus merkitsisi vain niiden triviaalisuutta. Toisaalta, voihan olla että esi-isät kehittivät ns. luonnollisen kielen lisäksi "keinotekoisia kieliä" (kuten musiikin tai kuvataiteen yhtäällä, matematiikan toisaalla) ilmaistakseen asioita, joiden ilmaisuun käytännöllinen luonnollinen kieli ei soveltunut? Tiedä häntä...

En itse oikein inoostu kirjoja lukemaan joten pakko sanoa että musiikin kuuntelu voittaa siitä saa sellasia viboja ettei voi tehdä muuta kuin hyvää!

Mikki Hiiri kirjoitti:Eräs mieshenkilö sanoi radiossa kerran, että hänelle musiikin kuunteleminen on mieluisampi harrastus kuin lukeminen, koska kirjoja lukiessa ajattelet jonkun toisen ajatuksia, mutta musiikkia kuunnellessa voit ajatella omiasi. Minun mielestäni aika osuvasti sanottu, vai mitä mieltä olette te muut? Kumpi on mielestänne suositeltavampi harrastus niin aloittelijalle kuin kokeneemmallekin kultturellille?

Eiväthän nämä ole toisiaan poissulkevia harrastuksia. Itse harrastan sekä lukemista että musiikin kuuntelua. Mielestäni tuo määrite "kirjoja lukiessa ajattelet jonkun toisen ajatuksia, mutta musiikkia kuunnellessa voit ajatella omiasi." Ei oikein anna musiikille arvoa mikäli sillä tarkoitetaan, että musiikki tulee sisään toisesta ja poistuu toisesta korvasta jättämättä sen kummpaa jälkeä kuulijaansa. Ok, minä ehkä provosoiduin vaikka ei provosoitu. Kuitenkin; ei kirja "sido" lukijansa ajatuksia sen enempää kuin musiikki kuuntelijansa. Eikä kirja pakota mitään ajatusta lukijansa päähän.
Minulla on muutamia kirjoja mitkä olen lukenut useita kertoja. Kumma kyllä, joka kerta sama kirja tuntuu erilaiselta.
Ostin kerran matkalukemiseksi, lähinnä unikirjaksi, Helsingin lentoasemalta lähtiessäni pidemmälle reissulle, Federico Garcia Lorcan, Andalusian lauluja. Kas kun kirjakioskin tarjonta alkoi olla vähissä ja jotain oli mukaan saatava. En harrasta runoutta, mutta ajattelin, että onhan tässä aikaa lueskella iltaisin ko. runokirjaa unta odotellessa. Menin samoille seudulle, Andalusiaan, mistä Lorcakin kirjoitti. Mitä tapahtui. Joo, kirjan Andalusian osa tuli luetuksi melkein kerralla, no ei nyt sentään, mutta kyllä se kolahti perille. Eikä unesta tietoakaan. Lukeminen oli lopetettava lähes väkisin koska aamulla oli aikainen herätys eikä nukkumatta enää jaksa. Jos on koskaan jaksanutkaan.
Olen samoja runoja lukenut joskus myöhemmin Suomessa, mutta niistä on maku poissa. Eiväthän ne huonolta tunnu Suomessakaan lukiessa, mutta eivät myöskään liikuta samalla tavalla kuin jossain Andalusian pikkukaupungissa missä, yön hiljaisuudessa, lähes kuuli kansalliskaartin hevosten kaivioitten lyövän katukivetykseen.

Mutta eikö musiikkia kuunneltaessa, siis tosiaan ilman mitään muuta samanaikaista tekemistä, aivojen huomioitseva kapasiteetti ole juurikin samassa tilassa kuin lukiessakin?
Niin tai näin, pysyn sataprosenttisesti aiemmin esittämässäni näkemyksessä, jonka voi lukea keskustelulangan ensimmäisestä indeksistä.

moxu kirjoitti:Mutta eikö musiikkia kuunneltaessa, siis tosiaan ilman mitään muuta samanaikaista tekemistä, aivojen huomioitseva kapasiteetti ole juurikin samassa tilassa kuin lukiessakin?
Niin tai näin, pysyn sataprosenttisesti aiemmin esittämässäni näkemyksessä, jonka voi lukea keskustelulangan ensimmäisestä indeksistä.

teoreettisesti ideoiden käsittämisen edellytyksenä on että olemme tiedoitsemisen puhtaana subjektina kauttaaltaan puhtaasti tidedoitsevia nauttiessaamme näiden luovien henkien objektiivisuudesta, siitä puhtaidesta jolla maailma mielteenä heillä oli esittäytynyt ja ikään kuin haihtunut pois maailmasta tahtona musiikin esittäessä välittömästi itse tuota tahtoa

Kuuntelin männäviikolla jokusen konsertin Meidän Festivaalilla, entisellä Tuusulanjrven kamarimusiikkifestarilla, joka tosissaan hakee eri ilmaisumuotojen risteyttämistä. Mukana oli myös mielenkiintoisia puheenvuoroja eri taidemuotojen mahdollisuuksista, Kansallisteatterin johtaja Mika Myllyaho toi näkemyksensä ääni- ja ilmaisumaiseman kehittämisestä suhteessa draamakirjallisuuteen ja Paulina Ahokas kertoi marginaalisen taidemusiikin markkinointimahdollisuuksista käytännön esimerkein. Pekka Kuusiston tulkitsema Sibban viulukonsertto olisi tietysti jo sinällään elämys, mutta kun pakettiin lisätään Minna Tervamäen koreografia kahdelle tanssijattarelle, muuttuu kokonaisesityksen olemuskin melkoisesti.
http://www.tuusulanjarvifestival.fi/etusivu

Meidän Festivaali osoitti taas hyvin selkeästi, että rajoittunut näkemys vain jonkin musiikin osa-alueen suhteen, pahimmassa tapauksessa jonkin toisen kustannuksella, ei palvele lopulta kenenkään etuja, mutta kaikkien ollessa yhdessä kaikilla on kivaa ja kaikki hyötyvät. Hiukan samaa ilmiötä näkisin toisella tämän suven festivaalivierailukohteellani Kustavin Volter Kilpi-juhlillakin, jossa musiikin osuus sinällään teksti- (ja vieläpä ääneenluku-) painotteisessa juhlassa on nousussa.

Moxu hyvä tämän oivaltaminen voi viedä ammattimuusikoiltakin vuosia. yleensä musiikinharrastajilla ja ammattilaisila on pinttynyt tapa juosta joko nimen tai rahan perässä jolloin varsin autoritaarinen näkemys tukahduttaa kaiken luovan rikkauden taiteessa.