YLE Radio 1

"Suomen Kansallisteatteri on pölyttynyt muumiolaitos" oli Liisa Vihmasen väittämänä Ennakkoluuloja-sarjassa hänen haastatellessaan talon dramaturgi-ohjaaja Michael Barania. Väitteelle ei oikeastaan löytynyt mitään muita järkiperusteita, kuin se ikiaikainen uskomus, ettei Kansiksessa ole tarjolla muuta, kuin perinteisen kaavan mukaan valmistettua, ikääntyneelle yleisölle suunnattua klassikkoteatteria, sanan ikävimmässä sävyssä.
Vihmasen ongelmaksi tällaista ohjelmaa toimittaessa koitui ilmiselvä perehtymättömyys Kansiksen viimeaikaiseen ohjelmistoon. Tokihan talossa esitetään klassikoita, mutta ennenkaikkea se on nykyisen pääjohtajansa Maria-Liisa Nevalan kaudella keskittynyt monipuoliseen draamatarjontaan ja aikalaisteksteihin. Taitava ja moneen venyvä näyttelijäkunta pysyy motivoituneena saadessaan jalostautua moneen suuntaan. Myös toki sen paljon puhutun minkkimuurin miellyttämiseen...
Baran oli erityisen hyvä haastateltava tässä yhteydesä siksikin, että suuri osa talon modernin draaman tuotannosta on monin tavoin linkittynyt juuri häneen.

Jos joku ei tätä usko, käyköön katsomassa, mitä todella tapahtuu: http://www.kansallisteatteri.fi

Marja Salonen kirjoitti:Kansallisteatteri ei saisi olla laitos, jossa katsoja istuu puutuneena tai aivan rauhassa.

Eihän se sellainen olekaan. Tällä hetkellä ohjelmasta löytyy mm.tällaista:

Omapohjaan japanilaisista tarinoista ja runoista koottu Veden houkutus on monella tavoin ihana pieni teatterielämys. Yhtenäinen draamahan se ei ole, mutta toisiinsa liittymättömienkin tekstien sitoutuminen toisiinsa onnistuu, kiitos poikkeuksellisen tiiviisti yhteen pelaavien näyttelijöiden. Jani Karvisen, Heikki Nousiaisen ja Anna Paavilaisen toimiminen samalla aallonpituudella, toisiaan lukien ja tukien, yleisöstäkin voimaa imien, on sellaista herkkua, jota edes Omapohjan kaltaisella huonetilanäyttämöllä ei aina näe ja koe. Suuria eleitä ei tarvita, pienesti ilmaisemisessakin on alkuvoimaa. Tanssija Aki Suzukin tulkitsemat plastiset välipalat täydentävät kokonaisuutta.
Teksteissä on liikkumavaraa satoja vuosia vanhoista kansantarinoista aikalaiskirjailijoiden juttuihin -joista yksi aivan ilmiselvästi kyseenalaistaa nykyjapanilaisten hirvittävän työ-ja suorittamisvimman.
Samuraikultit ja teeseremoniat esiintyvät toki, mutta eivät kliseinä. Japanilaisen kulttuurin tuntemattomuus ei haittaa elämystä.

Sininen lintu, Maurice Maeterlinckin eräänlainen mysteerionäytelmä Kansiksen Pienellä näyttämöllä kerää runsaat pointsit mainiosta äänimaisemastaan ja erinomaisesta ryhmädynamiikastaan, jota koko tiimi vie läpi esityksen, Juhani Laitala onnea etsivänä Tiltilinä ja muu joukko -Päivi Akonpelto, Kasimir Baltzar, Wanda Dubiel, Olli Ikonen, Toni Kamula, Maria Kuusiluoma, Seppo Pääkkönen, Hanna Raiskinmäki ja Tiina Rinne sekä muusikko Jone Takamäki- milloin henkiolentoina, milloin luonnonvoimina. Itse draamana esitys ei välttämättä niin hyvin kantaisikaan, mutta Laura Jäntin ohjaama ja Jussi Tuurnan läpisäveltämä kokonaisuus antaa nautintoja useille aisteille pitkin matkaa.
Jutun sisällössä on kyllä paljonkin ajattelemisen aiheita. Erityisesti minua -äskettäin hyvän kaverini yllättäen menettäneenä- sävähdytti kohta, jossa kerrotaan edesmenneiden ystäviemme elävän muistoissamme ja palautuvan siten "eläviksi" aina heitä muistellessamme. Niinhän se tietysti pitääkin ajatella.
Vaan onko enää perusteita ajatukselle, että ihmisen etsiessä onnea luonto voidaan esittää vastavoimana? Kun tämä "vastakkainasettelu" kuitenkin jollakin aikataululla päättyy luonnon voittoon..?

Tuskin olisi Eurooppa-päivää ja tuota NL:n natseista saavuttaman voiton päivää (kumpaa sitten ikinä itse kokeekaan tarpeelliseksi millään tavoin viettää) voinut Helsingissä paremmin iltaohjelmoida, kuin menemällä katsomaan Sofi Oksasen Puhdistusta Willensaunaan.
Näytelmässä nuori nainen saapuu mafiosojen takaa-ajamana vanhan naisen yksin asuttamalle kolhoositalolle. Muistot purkautuvat ja lopulta kenenkään ei voi sanoa toimineen kaikissa tilanteissa oikein -ehkäpä opportunismi puolin ja toisin onkin monesti se pienimmän riesan tie.
Näytelmän juoni on sen verran jännittävä ja käänteissään yllättävä, ettei siitä kannata kertoa juuri mitään. Tea Istan ja Elena Leeven roolityö eri-ikäisinä Alideina on vaikuttavaa ja Emmi Pesonen takaa-ajettuna Zarana ja Seppo Pääkkönen sekä Santtu Karvonen hänen takaa-ajajinaan uskottavia. Pahasti ässävikainen ja puhetekniikaltaan onneton Jussi Nikkilä piilotetun metsäkaartilaisen roolissa jää puolitiehen. Juha Variksen antaumuksellisen kommunistin aitous tulisi selväksi vähemmälläkin paahteella.
Jos käyt kerran vuodessa teatterissa ja valintasi nyt on jokin muu esitys kuin Puhdistus, voin vain harmitella puolestasi. Tämä näytelmä pitää nähdä ja sen sanoma kokea. Tai sitä siis pitää miettiä, kuten tällaisia asioita yleensäkin. Niin lähellä, niin kaukana. Niin absurdin tuntuista -ja kuitenkin totta...

Tämä siis talon pienemmissä, pääsääntöisesti ohjelmistollisesti mielenkiintoisemmissa saleissa. Ison näyttämön yleensä turvallisen talouden varaan lasketun ohjelman täydentäminen Kristian Smedsin Tuntemattomalla onkin ihan eri juttu, jos kohta varmasti myös omiaan osoittamaan Kansiksen monipuolisuutta ja laajakatseisuutta.

Äläpä hermostu moxu hyvä! Aivan kuin minä olisin arvostellut Kansallisteatteria. Sinä se käyt niin monissa esityksissä, että en nykyiselläni enää pärjää. Sinulla ei toisekseen ole televisiota ja minulle digi oli suuri sijoitus. Omituista on kuitenkin se, että nyt kun digi on, niin katson vähemmän televisiota kuin aiemmin. Uusi tekniikka vie aina aikansa ennen kuin lähestyn sitä luottavaisesti. Mutta nämä kulttuurimenot eivät ole ilmaisia lainkaan nekään. Kävin hiljan kaupungin taidemuseossa Tennispalatsissa katsomassa Juhana Blomstedtin näyttelyä. Minä pääsin sinne ilmaiseksi, mutta ystäväni maksoi lipustaan, oliko 6-7 euroa. Se on aika paljon. "Tuntemattoman sotilaan" liput maksavat myös melkoisesti.

Mutta enhän pidä Kansallisteatteria luutuneena. Kun minä olin nuori, niin moni esitys siellä oli luutunut. Konditionaali oli pahasta, mutta erotit tuon lyhyen lainauksen täysin samaa laitosta positiivisesti arvioivasta jutusta.

Joitakin asioita joutuu katsomaan menneestä. Maeterlinckin linnun näin Lillanissa aikanaan. Silloin sekin laitos eli vielä täyttä kukoistustaan. Laitos, jota voisin arvostella, on Helsingin kaupunginteatteri, jonne Lillankin on fuusioitu.

Enhän toki hermostu. Haluan puolustaa suosikkiteatteriani ennen kaikkea ilkeämielisiä ennakkoluuloja kohtaan.
Toki vain niiden esitysten osalta, jotka itse olen nähnyt...

Maria-Liisa Nevala oli tänään Radio Suomessa oikein ansiokkaassa (siis human interest-tason kuulijoillekin varmaan ainakin jossain määrin jakeluun menneessä) haastattelussa Taustapeilissä. Toimittajana Pekka Vitikka. Kuuntele Ylen Areenasta.

Nevalaa ei sikäli käy kateeksi, että hänen pitäisi saada yleisön mielenkiinto jakutumaan talon laajan tuotannon suhteen tasaisemmin. Kristian Smedsin Tuntematon on saanut kaiken mahdollisen julkisuusarvon ja samalla on pimentoon jäänyt monta hyvää esitystä -OK, varmaan kyllä jokunen huonompikin, kuten Villisorsa...

Smedsiltä en tiedä muuta vielä nähneeni kuin Jänese aastan, siis Jäniksen vuoden. Hauska se oli ja aika pitkälle kirjan näköinenkin, mutta loppu meni kummalliseksi videosekoiluksi.

http://www.hs.fi/keskustelu/post!post.j ... reply=true
Tämä tietää hyvää suomalaisen teatterin hyvinvoinnille ja monipuolisuudelle. Myllyaholla on silmää moneen suuntaan ja sitä neljällä hyvin paljon toisistaan poikkeavan näyttämön teatterissa todella tarvitaan.
Eli mitä parhaimmat onnittelut!

Minulla ei ole Kansallisteatterin uuden johtajan valintaa vastaan mitään, mutta en ymmärrä, miksi asia tuodaan esiin tähän tapaan: nyt lähtevät viimeisetkin pölyt Kansallisesta. Miksi tämä omituinen pöly liitetään laitokseen, joka toimii, ja miksi se liitetään myös aina museoihin yleensä, toimivat ne sitten kunnolla tai eivät. Vanhan kirjallisuuden esittäminen teatterissa tai vanhojen esineiden esittäminen vitriinissä ei sinänsä ole pölyistä lainkaan.

Tämä moxun linkki ei tuonut selvyyttä, mutta tänään
Kultakuumeessa oli haastattelussa em. valittu uusi johtaja,
joka toiminee siis Ryhmäteatterissa vielä vuoden päivät...
Tämä M. S:n pölytteneisyys "museoissa" sai myös lisäväriä
kun kerrottiin Kansallismuseon säästävän toimintamenoissa
sulkemalla hallinnoimansa Anjalankosken kartanomuseon.
Kuulemma myös vajaan 300 vakinaisten palkkalistoilla oleviensa
joukoista lähiaikana vähennetään noin 30 henkilöä...
Pääjohtaja Purhonen sitä vastoin arkaillen väisti haastattelijan
viitteellisen kysymyksen, josko eräs säästökohde voisikin olla
niiden valtion korjausavustusten lakkauttaminen yksityisille
musohistoriallisille kohteille.
Sen sijaan innokkaasti toi esille vaihtoehdon josko museokiinteistöjä
myytäisiin yksityisille ulkomaiden tapaan...
Kyllä itse mielummin näen arvokkaiden museokohteiden olevan
yhteisessä valtio-omistuksessa vaikkakin sitten säästösyistä
harvemmin avoinna (myös vanhat kirkkorakennukset kuuluisivat valtiolle).

Lisäisin tähän edelliseen, että se Kansallisteatterin tuleva
pääjohtaja Mika Myllyaho aloittanee elokuussa 2010 aiemmin
kesällä eläkkeelle jäävän Marja-Liisa Nevalan jälkeen.
Museoviraston pääjohtaja Paula Purhonen oli eilen haastattlussa,
ja se vähennystarve oli noin 15% - 44 henkilötyövuosina,
josta nyt vähennetty lukuun 285 virkaa ja jäljellä siis noin
30 henkilön vähennys tarve...
Toimittaja (Airikka) Mannerkosken haastattelussa oli myös
kansallismuseon ylijohtaja (Helena Ekgren).

Kaksi uutissähkettä, joiden liittymistä Suomen Kansallisteatteriin ei voi mitenkään väistää:

Ida Aalberg -säätiön elämäntyöstä myönnettävän palkinnon sai Suomen Kansallisteatterin ensi vuonna eläkkeelle jäävä pääjohtaja Maria-Liisa Nevala. Säätiö palkitsi myös näyttelijä Martti Suosalon, ja nuoren näyttelijän kannustusapurahan sai Joanna Haartti.

Näyttelijä Seela Sella sai tiistaina näyttämötaiteen valtionpalkinnon. Kulttuuriministeri Stefan Wallin luovutti 15 000 euron palkinnon Sellalle Helsingissä Säätytalossa. (STT)

Maria-Liisa Nevalan toimikausi on ollut pitkä ja värikäs. Hän on ollut johtajana ehkä enemmän byrokraatti kuin toimija, mutta mitä siitä -tulokset, siis taiteellisella tasolla, ovat onnistuneita. Vaikka joukkoon on mahtunut hutejakin, voidaan Nevalan kautta pitää pääosin onnistuneena. Kansiksen palaaminen kotimaisen uuden draaman keskeiseksi teatteriksi on ymmärtääkseni aika pitkälti pääjohtajan hyvien henkilösuhteiden ansiota. Muunmuassa Laura Ruohosen, traagisesti menehtyneen Reko Lundánin, Juha Lehtolan ja nyttemmin Anna Krogeruksen tuotanto on löytänyt estraadinsa Rautatientorin laidan neljältä näyttämöltä. Epäilemättä Myllyaho tulee jatkamaan samoilla linjoilla.
Martti Suosaloa tuskin tarvitsee suomalaiselle teatterin ja leffan seuraajalle esitellä. Jos joku olisi jämähtänyt ainoastaan Kansallisteatterin ohjelman seuraajaksi, tuo esittely kylläkin saattaisi olla paikallaan...
Joanna Haartti on yksi nuoren polven valovoimaisimmista ja persoonallisimmista komedienneista. Vaikka hänen roolejaan on mielestäni välillä häirinnyt jonkinlainen puhemaneeri, sekin saattaa olla osa sitä persoonaa, minkä kautta Haartti roolinsa tekee. Kansikseen Joanna Haartti liittyy Anna Krogeruksen Rakkaudesta minuun-näytelmän pääroolissa, joka taisi olla hänen taiteellinen lopputyönsä teatterikorkeaan. Tällä hetkellä Haartti on kehissä tyystin toisenlaisessa esityksessä Zodiakissa, jossa hän on yhtenä neljästä esiintyjästä alastomuuteen ja hämmennykseen suhtautuvassa Ihmisen asussa-esityksessä.
Seela Sella on tehnyt pitkän ja monipuolisen uran ja jaksaa tehdä irtiottoja "oletusarvoista" vieläkin. Hänen amiraalinsa Laura Ruohosen Sotaturisteissa on aivan ilmiömäinen suoritus. Seela Sella seisaallaan, vihaisen rouvan puheenvuoro, on myös radioitu ja sen voisi vaikkapa tämän palkinnon kunniaksi uusiakin.

Onnittelut kaikille palkituille!!

Kansallisteatterin kevätkausi 2010 avattiin Maria-Liisa Nevalan viimeisellä avajaispuheella, joka käytännössä ei juuri eronnut teatterin lehdistötiedotteen sisällöstä, koskien kevään neljää uutta näytelmää. Nevala nosti kuitenkin esiin teeman teatteri-instituutioiden välisen yhteistyön tärkeydestä ja ilmaisi vaativansa sellaista myös Kansiksen ja helsinkiläisten tiimiteatterien välille näiden kisatessa siitä yleisömarginaalista, joka taiteelle jää.
Tosin Kansiksen kohdalla tuo taiteen vastavoima viihdekin on rajallinen käsite. Siinä talossa ei komedioitakaan esitetä puhtaasti rahantekomielessä...

Eikä todellakaan voi väittää, etteikö talon kevätohjelmisto täyttäisi kiinnostavan määreitä.

Myllyahon ansiokas musiikillisen henkilökuvan avautuminen YR1:llä linkittynee tätä kautta: http://www.yleradio1.fi/musiikki/naista ... 3391.shtml

Myllyahon esittely Miten minusta tuli minä-sarjassa uusittiin tänään Radio Suomessa ja ensi yönä Peilissä. Ohjelma löytyy myös Areenasta.
Ohjelman lopussa oleva kommentti M:n tulevasta roolista Kansallisteatterin johtajana on selvästi jälkeenpäin lisätty, mutta se istuu kokonaisuuteen silti ihan hyvin.Paineitahan uudella johtajalla "kansakunnan teatterin kaapin päällä" tulee olemaan ihan kohtalaisesti...

Muuten olen sitä mieltä, että Kansallisteatterin tulisi kiertää kansan parissa ollakseen nimensä mukaisesti kansallisteatteri.

Kiitos KOM-teatterille periferian kulttuuritarpeiden huomioimisesta.