YLE Radio 1

Susan Sontagin teksteistä pitäisi joltain kustantajalta tulla kirja, ehkä kokoelma joitain esseitä tai sitten yhden ainoan kirjan suomennos. Muutamia kuukausia sitten huomasin jossain maininnan tästä asiasta ja ajattelin, että pitänee lukea kirja kun se ilmestyy. Hävyttömän vähän tiedän hänestä.

Näin kerran dokumentin Sontagista ja siinä hän kertoi kirjoitustyöstään. Se oli monitahoinen, ilmaiseva ja hauska dokumentti. Sontagilla oli melko suuri verkosto ystäviä, jos nyt näin voi sanoa. Hän oli kiinnostunut niin monesta asiasta eikä silti edennyt, tällaisen vaikutelman sain, mietelmissään pintaa raapaisten. Hän esitteli kotialttarinsa, jossa oli kuva mm. Anna Ahmatovasta ja joku muukin neuvostovenäläinen kirjailija oli joukossa. Hän pohti sitä, että tietokone on hänen kohdallaan lisännyt paperin kulutusta, koska hän haluaa katsoa eri tekstiversioita. Vain paperille printattuina hän pystyi käsittelemään tekstinsä oikeellisuutta, sillä kone toimi vaan välineenä korjauksiin.

Hänen maineensa on kovin suuri ja sille altistuu. Leni Riefenstahl otti erään arvostelun kovin raskaasti, koska sen oli sanonut Susan Sontag. Annie Leibovitz taasen palasi valokuvissaan yksinkertaisen kuvan äärelle, koska Sontag kehotti häntä erkaantumaan barokkisista glamour-pinnoista, joita hän arvion aikaan teki.

Kannatan jyrkästi ajatusta koostaa noin 300-sivuinen läpileikkaus Sontagin esseistiikkaan. Täydennettynä asiantuntevalla Jälkikirjoituksella, jossa hahmotettaisiin Sontagin ajattelun perusmotiivit ja hänen sijansa USA:n 1990-luvun jälkipuolen kulttuurielämässä. Sontag oli sen verran vahvasti rintamalinjoja ylösrakentava hahmo, että on vaikea ottaa hänen elämäntyöhönsä kantaa ilman minkäänlaista tietämystä hänen ajattelustaan.

Marja Salonen kirjoitti:Susan Sontagin teksteistä pitäisi joltain kustantajalta tulla kirja, ehkä kokoelma joitain esseitä tai sitten yhden ainoan kirjan suomennos.

Nuori Voima 4–5/2009: Sontag-teemanumero. Sis. mm. esseet ”Elokuvan vuosisata”, ”Muistiinpanoja campista”, ”Simone Weil” ja ”Tulkintaa vastaan”.

Tuo on hyvä alku Sontag-kokoelmalle.

Arvo Konservatiivi kirjoitti:Nuori Voima 4–5/2009: Sontag-teemanumero. Sis. mm. esseet ”Elokuvan vuosisata”, ”Muistiinpanoja campista”, ”Simone Weil” ja ”Tulkintaa vastaan”.

Kiitos vinkistä! Täytyy kysyä lehteä josko sitä vielä löytyisi Akateemisesta tai ainakin kirjastosta. Kumma ihminen tuo Sontag. Oli kiinnostunut niin monesta eikä mistään turhaan.

Eipä kestä. Kirjastosta varmasti löytyy. jos ostoa ajattelet, niin paras soittaa heti maanantaiaamusta Nuoren Voiman toimistoon. Saattaa olla vielä jokunen jäljellä.

Hain mainintoja Albert Camus'ta (1913-1960). Ehkä hieman yllättävää, mutta "osumat" jäivät vähäisiksi.

laulu.lintu kirjoitti:(...) Camus'n Sivullista. Muistattehan tämän:

"Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen."

Vaikea unohtaa. Camus on kuitenkin ollut itselleni hieman hankala tapaus. Haikaillut enemmän Saksan-Italian-Kreikan suuntaan. Alppien juurelle tosin useimmiten uuvahtanut. Kapinoiva ihminen (L'Homme révolté, 1951) kuitenkin on eräs 1900-luvun kirjallis-filosofisen ilmaisun kulmakiviä. Sen suomalainen versio on täysi raiskaus: pätkä alkuteosta täydennettynä esseillä ja muilla kirjoitelmilla sieltä sun täältä (toim. Maija Lehtonen 1971). Asiaa ei voi perustella mitenkään. Varhaisempi valikoima Esseitä (toim. Lehtonen 1962) on tavallaan ymmärrettävä: pienelle kielialueelle haluttiin suht edustava kokoelma edesmenneen nobelistin ei-kaunokirjallista tuotantoa. Mukaan napsittiin Algeriaa ja politiikkaa siinä missä filosofis-esteettistäkin sanottua ja loppuun Uppsalan puhe "Taiteilija ja hänen aikansa" (Nobel-puhe 1957). Myös on ymmärrettävää, että tuon kokoelman jälkeen on tuntunut (muistakin kuin Lehtosesta) siltä, että lisää pitäisi suomeksi saada. Ja tästä ongelmat alkoivat... Sivistysvaltio olisi tukenut sekä Le Mythe de Sisyphen (1942) että L'Homme révoltén kääntämistä, jotta kirjailija-filosofin tuotannon molemmat aspektit (kauno- & asiakirjoitus) olisi saatu edustavasti suomeksi. Tuo ei ollut mahdollista, joten Otava ja Lehtonen tekivät minkä taisivat. Lehtonen otti mukaan aivan liian paljon tuolloin ajanmukaista poliittista esseistiikkaa. Epäajanmukainen esteettis-filosofinen aines jäi jalkoihin. Ja sille on mielestäni kysyntää aina, kun Camus'n ajattelua yritetään ymmärtää. En silti kadu, että olen sekä Esseitä että Kapinoivan ihmisen hankkinut. Uppsalan puheesta:

Albert Camus kirjoitti:Niin, meidän aikakautemme on eräs niistä tulista, joiden sietämätön liekki polttaa varmasti tuhkaksi monta työtä! Mutta tiedämme, että ne työt, jotka jäävät jäljelle, ovat lujaa metallia, ja saamme varauksitta tuntea niitä tarkastaessamme sitä älyn ylhäistä iloa, jonka nimenä on "ihailu".

k-meleon kirjoitti:(...) jäi vaivaamaan tämäkin: Camus'n Sivullinen ja Sartren Inho ovat eräänlaisia tendenssiromaaneja. Eksistentialismin tai eksistentialistisen asenteen "demonstraatioita". Ne olivat myös aika hyviä romaaneja

Ehkä yllättävää, sinulle, mutta ne kestävät ja jäävät elämään 1900-luvun puolivälin tienoon tärkeimpien romaaneiden joukossa. Selvästi enemmän kuin "demonstraatioita".

k-meleon kirjoitti:Tietokirjallisuuden kääntämisen suhteen seuraava hallitus saa luvan tehdä jotain hyödyllistä. Nykyhallitukselta on turha odottaa mitään.

Kolme vuotta "polvalihalitusta", muttei mitään positiivista saati hyödyllistä sivistyspolitiikan saralla. Tietokirjallisuus tuomittu pienyleisöille, jotta yleinen tietoisuus ei häiriintyisi valheiden paljastamisista, yliopistot privatisoitu rahavallan alaisiksi jne.

Kappas. Juuri eilen ajattelin Camus'ta: mietiskelin, miten Sivullisessa Meursault ampuu arabin. Mutta ei siinä kuitenkaan tehdä lopulta moraalista eroa arabien ja ranskalaisten välille. Meursault tuomitaan kaikin tavoin. Nykyään ero tehtäisiin. Kai.

Ajattelin lukea Sivullisen tänään, monennenkohan kerran. Tyylin vuoksi. Sisällön muistan.

Arvo Konservatiivi kirjoitti:

k-meleon kirjoitti:Camus'n Sivullinen ja Sartren Inho ovat eräänlaisia tendenssiromaaneja. Eksistentialismin tai eksistentialistisen asenteen "demonstraatioita". Ne olivat myös aika hyviä romaaneja

Ehkä yllättävää, sinulle, mutta ne kestävät ja jäävät elämään 1900-luvun puolivälin tienoon tärkeimpien romaaneiden joukossa. Selvästi enemmän kuin "demonstraatioita".

Muisteleppa tilastotieteen demoja, sinulla on niistä kokemusta kun olet kans.talouden appron tehnyt. Ei 'demostraatio' ole haukkumasana! (Paitsi ehkä vastentahtoiselle opiskelijalle...) Pikemminkin 'tendenssiromaani' olisi sitä, jos noin tarkoittaisin. Mutta kun en.

Olkaapas tarkoina kaikki Taas tietomurtoVerkkoyhteisö Suomi24:een hyökättiin ulkomailtaPerjantai 9.4.2010 klo 17.14 (päivitetty klo 18.21)Suosittuun Suomi24-palveluun on kohdistunut ammattimainen tietomurto ulkomailta

ite vierailija reiska kirjoitti:Olkaapas tarkoina kaikki Taas tietomurtoVerkkoyhteisö Suomi24:een hyökättiin ulkomailtaPerjantai 9.4.2010 klo 17.14 (päivitetty klo 18.21)Suosittuun Suomi24-palveluun on kohdistunut ammattimainen tietomurto ulkomailta

Kirja-klassikko?

Uula Erosen satiirista uutuusromaania Boheemimatkaa (Myllylahti 2010) voi pitää, ei suinkaan klassikkokirjana, vaan kirjana klassikoita aikaansaaneista tai omana aikanaan klassikoiksi mielletyistä kirjailijoista. Ilmari Kiannon, Olavi Paavolaisen, Elina Vaaran, kriitikko Lauri Viljasen sekä Kersti Bergrothin, Elsa Soinin ja Arvi Järventauksen vuonna 1931 tekemällä matkalla Tallinnaan ja Tarttoon tapahtui paljon ja asioista on säilynyt jopa dokumenttejä, joita Eronen näppärästi tekstiinsä liittelee. Isäntäpuolen joukoissa esiintyvät mm.Friedebert Tuglas, Marie Under ja Gustav Suits. Suomalais-virolainen kirjailijayhteistyö on nousussa, kuten oikeistolaisuus yleiseurooppalaisena ilmiönä.

Lainasin Boheemimatkan matkalukemiseksi, kun helatorstain tiimoilla pistäydyin Kiannon maisemissa Kajaanissa. Hyvinhän tuosta riitti muutaman tunnin junamatkalle luettavaa. Mukaansatempaavasti kirjoitettua, asiayhteyksissä tietysti jossain määrin faktatarkistuksen rajoja kaipaavaa...
Entisiä rakkauksiaan muistelevan Kiannon vanhat panot olivat tietysti mukavaa luettavaa, mutta enemmän olisin kaivannut näkemyksiä oman aikansa häntäheikin Olavi Paavolaisen edesottamuksista tuolla reissulla. Paavolainen kun varmaan olisi kuitenkin aktiivi-viriilinä miehenä ollut aikaansaannoksissaan ja käänteissään paljonkin suorasukaisempi. Elina Vaaran rooli tuossa seurassa oli paikoin hykerryttävän houkutteleva. No, pääasia kuitenkin tuli ilmi, Kiannon seura ei liiemmälti Paavolaistakaan päässyt häiritsemään.

Äskettäin edesmennyt äidinkielenopettajani totesi aikanaan, kun oli luetuttanut meillä lukiossa Punaisen viivan, että "nyt olette lukeneet parhaimmiston Kiannon tuotannosta". Pahoin pelkään, että näin todella oli. Korpikirjailijan "korpirealismi" oli Suomussalmen pappilan ikkunasta katsottua, toisin kuin myöhempien aikojen korpifilosofin Veikko Huovisen, jonka kirjoissa luonnollakin on oma henkensä.

George Meredith kirjoitti 1800-luvun puolivälissä kirjan Nuoren Feverelin tulikoe. Olen aloittanut tuon kirjan useampaan otteeseen ja päässyt aina hieman pidemmälle, mutta jostain syystä olen sitten luopunut. Lukuyritysten välillä on vuosia. Mikä siinä oikein tyssää. En muuten välittäisi koko teoksesta, mutta aina väliin törmään kirjaan viittauksena jossain muussa opuksessa. Keskeneräinen lukukokemus ja kesken jäänyt kirja jotenkin häiritsee mutta mitä tehdä muuta kuin antaa olla. Klassikko ainakin monen muun mielestä.

Iloitsen, ettei tämäkään ketju ole täysin jäänyt "ajankohtaisempien" (triviaaliempien) ketjujen jalkoihin.

Olen hyvin pitkästä aikaa kamppaillut Camus'n Putoamisen (La chute, 1956: suom. Maijaliisa Auterinen) kanssa. Camus nimitti tätä kertomukseksi, eikä esim. romaaniksi vaikka 150-sivuisena sitä voisi näinkin nimittää. En riittävästi hallitse romaaniestetiikkaa voidakseni arvioida Putoamista tältä kannalta. Monin tavoin kiehtova kertomus. Ja herättää paljon kysymyksiä, alkaen ajasta ja paikasta: Miksi menestynyt ranskalaislakimies on päätynyt amsterdamilaiseen merimieskapakkaan? Miksi Amsterdamiin, eikä Antwerpeniin tai Rotterdamiin? Oliko hän miehitysaikana yhteistyössä saksalaisten kanssa ja siksi "maanpaossa"? Ei, hän ei näytä olleen yhteistoimintamies. Vaan pahempaa: kaksinaismoralisti-illusionisti, joka on paennut "hyvän ihmisen" itsepetostaan, kun oma häikäilemättömyys ja vallanhimo ovat alkaneet näyttäytyä ilmeisen älykkäälle itselle. Hän on nyt "katumuksentekijä-tuomari", tuomitsee itseään geneverin voimalla.

Camus'n viimeisenä kirjan mittaisena kaunokirjallisena teoksena Putoaminen on klassikko, joskaan ei jokaiseen makuun: Ihmisen, jolla ei ole luonnetta, on parasta omaksua jokin järjestelmä. (Putoaminen, 1972, s. 14)

Tänään klo 10 jälkeen Radio Suomi haastatteli dosentti Mikko Lahtista
viime vuodelta julkaistusta kirjastaan; Kirjastojen maa,
jossa valokuvat puolisonsa Leena Kukkonen-Lahtinen.
Teemana oli Laina -nimen perusteella ns. kirjastojen Lainanpäivä.
Löytyy tietoa mm. kirjanimen haulla: http://www.vastapaino.fi/vp/index.php

Näissä kuvissa näkyy mennyt, esim. sivulla 89: "Näkymä Halikon kirjaston lainaussalista,
jossa aikaisemmin toimi kauppa." Siinä pikkukuvassa näkyy ikkunan takana kukka-asetelma,
jonka tilalle tuli kesällä 2010 Armfelt-taideteos, penkillään selin istuen (SSS -keskustelussa).

Kaksi hienoa kirjailijaa (vältän etuliitettä) kirjoitti kaksi aika erilaista romaania samana vuonna. Eeva Joenpellon Syyskesä (1960) vaikutti monen vuoden jälkeen vieläkin. Enemmän kuin hänen myöhemmät, kovin kiitellyt teoksensa. Tämä on avoin ja ilmava. Se ei ole täydellinen mutta kovin paljon ymmärrystä kirjoittamisesta ja henkilöistä siinä on.

Marja-Liisa Vartio kirjoitti teoksen Kaikki naiset näkevät unia johonkin ihmeelliseen saumaan. Se on ajaton, hieman surrealistinen, aivan upea. Miten voikaan kirjoittaa sellaisen henkilön kuin mitä rouva Pyy on! Rouva Pyy Italiassa on jotain vallan tavatonta.

Suosittelen tietenkin molempia kirjoja.

Hei, en tiedä onko tämä nyt ihan klassikko - mutta sellaiseksi varmasti tulossa.
http://www.kirjapaja.fi myy Irja Askola kirjoittanut. Kirjan nimi: Mikä nainen. Ja tämän kirjan pohjalta on tehty myös laulunäytelmiä ja teatteri sekä tanssiesityksiä.
Suosittelen !!