YLE Radio 1

Illan tv-ohjelmia tarkastaessa huomasin, että taas yksi huono kielikäytäntö valtaa julkisuutta: puhe kaksiosaisesta tv-näytelmästä tai tv-elokuvasta "minisarjana".

Jos tekeleellä on näytelmän muoto tai hahmo, niin miksei sitä voi nimittää "näytelmäksi"? Jos sillä on lähinnä elokuvan hahmo, niin miksei sanota "elokuva"?

Ovatko sanat "näytelmä" ja "elokuva" jo niin korkeakulttuuria, että jopa YLE pyrkii niitä välttämään?

Arvo Konservatiivi kirjoitti:Illan tv-ohjelmia tarkastaessa huomasin, että taas yksi huono kielikäytäntö valtaa julkisuutta: puhe kaksiosaisesta tv-näytelmästä tai tv-elokuvasta "minisarjana".

Jos tekeleellä on näytelmän muoto tai hahmo, niin miksei sitä voi nimittää "näytelmäksi"? Jos sillä on lähinnä elokuvan hahmo, niin miksei sanota "elokuva"?

Ovatko sanat "näytelmä" ja "elokuva" jo niin korkeakulttuuria, että jopa YLE pyrkii niitä välttämään?

Minusta minisarjaksi voisi nimittää jotain n. 5-osaista teosta.

2-osainen tv-elokuva ei kyllä tosiaan ole minisarja, mutta vielä mielenkiintoisempi kysymys tässä terminologian viilauksessa menee siinä, mikä on näytelmän ja tv-elokuvan ero? Ei ole ainakaan minulle auennut. Kotikatsomo ainakin on esittänyt molempia...

Minä olen kuvitellut näytelmän olevan (yhä) sellainen kohtauksittain etenevä juttu, kun taas tv-elokuva olisi elokuvan keinoja, mm. leikkausta, hyödyntävä ja enemmän kameran ehdoilla etenevä. Mutta en ole tarkkaan kytännyt termien käytön johdonmukaisuutta.

Oikeaa tv-teatteria ei ole ollut enää aikoihin. Ohjelmat ovat tv-elokuvia tai tv-sarjoja, ja niissä käytetään enemmän elokuvan kuin teatterin keinoja. Milloin jokin ohjelma on sarja, on kai makuasia: jokin teos tehdään jo valmiiksi niin, että se voidaan esittää joko kokonaisena tai jaettuna esim. kolmeen osaan. Katsojasta sitten riippuu kumpi tapa katsoa on parempi, jos nimittäin valita voi - joskus voi. Jos taas kokonaisena esitetyksi tarkoitettu elokuva jaetaan osiin, tehdään teokselle vääryyttä. Erilaisia rakenteeltaankin ovat ne ohjelmat, jotka on tarkoitettukin sarjoiksi.

Oli aikoinaan, muistaakseni maanantai-iltaisin, sellainen kuin Teatterituokio. Siinä oli monesti mukavia kappaleita. Moni katselisi niitä ehkä nykyäänkin uusintoina (vrt. kesän televisioteatteriuusinnat - olipa niiden työläiselämän kuvauksissa huimat kasat 70-luvun nostalgiaa).

Tänään(3.3-05) Hesarin kanava-palstalla Marjatta Möttölä kirjoittaa mm. että "laatusarja" Daniel Deronda ei ollut mahtunut 20 katsotuimman joukkoon.Sarja oli hyvä ajankuvaus 1800 puolen välin ajalta.Sarjassa kuvailtiin juutalaisuuden heräämistä ja ajatuksia perustaa oma valtionsa.Daniel Derondassa oli hyvät näyttelijät,jotka tekivät hyvät roolityöt.Ja kaiken huipuksi todella upea sopraanon laulama tunnusmelodia,joka vaikutti Mozartilta.Jos tiedätte laulun nimen,niin antakaa vihjeitä.

Marjatta Möttölä mainitsi ihmisten kiinnostuneita suomalaisiin elokuviin ja televisiosarjoihin,mutta minua nämä tekeleet eivät kiinnosta,vaikka kuulemma Kotikatukin on tuotu samaan kaupunginosaan missä asun.

Parahin Kallion Reiska, minä ainakin katsoin ohellasi Daniel Derondan kaikki osat. En juurikaan sarjoja seuraa, mutta tämän katsoin, koska sen perustana oli George Eliotin teos. Kirjaa en valitettavasti ole lukenut mutta Eliotin tuotannosta noin yleensä pidän. Se on vain, olen sen useammasta filmatisoinnista tai tv-taltioinnista havainnut, vaikea saada järkevään muotoon. Koska, luulisin, Eliotin hahmot ovat suhteellisen laajoja (eivät tosin kaikki). Yksiniitisempiä henkilöitä olisi helpompi tuoda esiin esim. melodraaman keinoin.

Tuo musiikki, ennen kuin katsoin sarjasta googlen kautta tietoja, olisin jo voinnut viestiä Sinulle että eikö siinä ole Figaron häiden kreivittären aaria musiikkina. Tällainen kaipuu menneeseenhän sarjassa toimi jatkuvasti. Menneisyys oli ehkä kaikkia muita aikamuotoja tärkeämpi juuri tässä työssä.

Tuo juutalaiskysymys oli mielenkiintoinen. Pitäisi lukea kirja kyllä tämän jälkeen. Onko jotain harhaa siinä, että englantilaisessa kirjallisuudessa juutalaisuuteen törmää useasti ja monesti negatiivisesti virittyneenä. Dickensin Oliver Twistin Fagin ja monet muut hahmot Agatha Christien tuotannosta puhumattakaan ovat saaneet aikaan sen, että aihetta on tutkittukin. Olen useamman kuin kerran törmännyt aihetta käsitteleviin tutkimuksiin kirjojen lähdeluetteloissa mutta valitettavasti en ole niihin tutustunut.

Tom Hooperin BBClle tekemä ohjaus oli mielestäni osin hyvä ja mielenkiintoinen, osin vielä keskentekoinen. Tai ehkä se johtui juuri tuosta Eliotin arvaamattomasta vaikeudesta. Hänet on niin helppo ottaa esille yksitasoisesti ja vaisusti. Eikä patetiakaan hyvää tee jos se ei pysy kurissa.

Kun sarja alkoi, en tiennyt mitä ajatella. Arvelin sen menevän pieleen kuten Middlemarch aikanaan. Daniel Deronda, miten hänen osuutensa tulisi ilmi. Mies, jonka harteille oli asetettu tavallisesti miesten naiselle kirjoittama pehmeä kaapu. Mutta Danielin ja Gwendolen Harlethin välinen ihmissuhde: tutustuminen, ystävyyden ja osittaisen rakkaudenkin syntyminen kantoi aika pitkälle. Kun nainen on kunnianhimoinen hänet kuvataan monesti vailla vivahteita. Romola Garain Gwendolen sen sijaan eli ja hengitti. Daniel Derondaa esittänyt lapsenkasvo Hugh Dancy oli juuri niin hauras, ryhdikäs ja vastuullinen kuin millaiseksi voi odottaa taustastaan tietämättömän mutta rakkaudessa eläneen henkilön voivan ihanteellisessa tilassa kehkeytyvän.

Sivuosista miellyin Mirah Lapidithia esittäneen Jodhi Mayn suoritukseen. Hän oli juuri sen verran varautunut ja etäinen kuin voi olettaakin. Sen sijaan Henleigh Grandcourtin rooliin Hugh Bonneville ei mielestäni sopinut lainkaan. Hän oli kuin seinäpaperia verrattuna näihin muihin henkilöihin. Ei mitään eloa kun ajattelee että osa antoi aika suuret mahdollisuudet ilmaisun vaihteluille.

Hooperin ohjauksessa koin juutalaisyhteisön kuvauksen osin hyvin tehtynä mutta kun se meni lähelle Mirahin perhettä eli tätä veljeä, silloin kerronta tyssäsi teennäisyyteen. Johtuiko se tekstistä vai ohjaajasta. Vaikea sanoa. Laittaisin näin ensi hätään kaiken ohjaajan syyksi. Ei mitään vetoa tuntunut olevan näyttelijässäkään. Eihän tietenkään ole herkkua esittää kuolevaa eikä varsinkaan kuolevaa, jolla oli ollut suuri tehtävä.

Kaiken arvoituksen avain on mielestäni George Eliot, joka oli voimakas nainen. Vastusti aikansa moraalia. Toimi monin tavoin rajoja rikkoen. Eli aviossa olevan miehen kanssa - muistaakseni taustalla oli miehen mielisairas vaimo, josta laki ei tuohon aikaan suonut eroa. En ole varma tästä mutta jotain sentapaista asiaan liittyi. Jo se että hän kirjoitti kirjoja, jotka ovat englantilaisia klassikoita, aikana jolloin naisten kirjoittaminen vasta alkoi saada jalansijaa, on niin suuri plussa hänen tiellään, ettei sitä oikein edes osaa kuvata. Hän antoi naiselle äänen ja mahdollisuuden toimia. Olla muutakin kuin tausta tai miehen mieltämä olento. Tällainen intohimo syntyi esiin siitä tarpeesta, että naisen on kirjoitettava nainen. Brontët aukoivat uraa Eliotin ohella.

Kaiken kaikkiaan olin mieltynyt. Varsinkin loppuratkaisuun eli siihen että asiat eivät meneet kaavan mukaan. Kannatti katsoa. Olen siitä samaa mieltä kanssasi. Ja mitä välitämme muista katsojista. Sitten on eri asia, jos mitään poikkeavaa ei enää tarjota.

Loppukaneetti (jälkeenpäin): Enpä tainnut pysyä ketjun otsakkeen rajoissa vaan vastasin lähinnä Reiskalle. Otsikosta puheen ollen aiemmat Eliot-filmatisoinnit, joista suurin osa, näin muistelen, ovat olleet lyhyitä tv-sarjoja (4-6 osaa) ja taustana paksu opus, ovat suurin piirtein epäonnistuneet mm. muodon vuoksi. Luulisi, että tv-sarja antaisi lisää tilaa. Ehkä paras ratkaisu olisi kuitenki elokuva, johon kirja tiivistetään ja tulkitaan. Esim. Middlemarch, joka tuli 6 osan sarjana, epäonnistui koska se ei löytänyt oleellista. Oleellinen Middlemarchissa on mm. ihmisten laaja kirjo. He kaikki ottavat kantaa rahaan, työn tekemiseen, työn moraaliin, rakkauteen. Asiat saavat kirjasssa lisää kantavuutta koska teemaa varioidaan. Tästä pitäisi sitten löytää se olennainen, joka etenkin esiin nostettuja henkilöitä kannattelee. Näytelmästä ei mielestäni ollut kysymys vaan televisiolle tehdystä minisarjasta.
Minisarjaa ja elokuvaa voisi esim. verrata keskenään siten kuin kuvakirjaa ja muutaman kuvan sisältävää romaania. On valittava paikka, joka on tärkeä mutta jota ei painoteta kuitenkaan liikaa. Tekstille, telkassa sanan ja kuvan suhteelle, täytyy jättää tilaa että työ hengittäisi.

Eesti TV:ssä alkoi viime maanantaina neliosainen sarja Nürnbegin oikeudenkäynnistä. Ainakin ensimmäistä osaa seurasin kiinnostuneena ja jatkoa tulee seuraavina maanantai-iltoina.

Sarja on kanadalais-usalaista tekoa ja valmistunut vuonna 2000. Onko sitä esitetty Suomen kanavilla?

Eesti Tv saatekava kirjoitti:Dokumentaaldraama Nürnberg, 2/4 (Nuremberg, Kanada/USA 2000)
1945. aasta mais Saksa armee kapituleerus, liitlased olid saavutanud II maailmasõjas otsustava võidu. 14. novembrist 1945 kuni 1. oktoobrini 1946 peeti Nürnbergis kohtuprotsess fašistliku Saksamaa peamiste sõjaroimarite üle. Selleks moodustati NSV Liidu, USA, Suurbritannia ja Prantsusmaa esindajaist Rahvusvaheline sõjatribunal, kus kuulati üle sadu tunnistajaid ja tutvuti tuhandete inimeste süüdistusmaterjaliga. Režissöör Yves Simoneau minisarjas taastatakse aastatetagused sündmused. Osades Alac Baldwin, Christopher Plummer, Herbert Knaup, Bill Corday jt.

On tullut VeHy tuo sarja Ylen analogisella ja luultavasti TV1:n kautta. Se oli muistaakseni kaksiosainen sarja täällä meillä (?). Mitä siihen olisin kaivannut niin kunnon oikeussalikäsittelyä. (Ja aina voi toivoa, että joku viite liittoutuneiden puuhiin olisi myös lausuttu ääneen mutta muistaakseni ei.)

Naapurimaan kielessä on onneksi vielä säilynyt sellainen konkreettinen kerros, joka täällä on hävinnyt tai häviämässä. Oli hauska lukea tuo teksti.

Eilen illalla katselin sarjan toisen osan. Sujuvaa kerrontaa ja Göringistä oli tehty varsin keskeinen ja tilanteen hallitseva hahmo. Oliko hän todellisuudessa oikeudenkäynnin aikana sellainen vai vääntääkö käsikirjoittaja draamaruuvista ylimääräisiä kierroksia? Ja ovatko vuorosanat suoraan oikeuden pöytäkirjoista sellaisenaan vai onko niitä stilisoitu sopimaan paremmin amerikkalaiseen makuun?

Tässä osassa näytettiin pätkiä vanhoista aidoista todisteena käytetyistä filmeistä. Puistattavia näytteitä siitä, miten ihminen on kaikista eläimistä julmin ja säälimättömin.

Lauantai-iltainen "Tunneli vapauteen" (2/2) vei loppuun stoorin berliiniläisitä, jotka kaivoivat tunnelin muurin ali hakeakseen rakkaitaan ja ystäviään Itäberliinistä länteen. Ei puraissut kuten aiemmin esitetty yksiosainen - öhöm - TV-elokuva.

Ei se mikään tv-elokuva ole vaan yksiosainen miniminisarja.

Huomenna:
FST: Yölento
TV2 klo 20.45

MÃ¥ndag 2.1.2006 kl. 20.45 FST och TV2

Nattflykt - Klaus Härös kortfilm om unga

(pitääkin laittaa kännykkään muistutus)

http://www.pohjantahti.net/sivut/klaus.html
Tre önskningar tuli jokunen aika sitten, koskettava.
http://www.pohjantahti.net/sivut/tvtuotanto.html

Tuli katsotuksi 2-osainen "minisarja" nimeltään "Ruusutarhuri". Juttu oli sijoitettu Guernseyn saarelle. Kauniita kuvia, hienot maisemat. Muuten tolkutonta patsastelua, ainakin ajoittain. Ei kunnon psyko- eikä sosiodraamaa, eikä kunnon historiallista draamaa. Lähinnä jotain romantika-sarjaa...

Taustaa: Natsit miehittivät saaren 2. MS:n yhteydessä. Moni pakeni Englantiin. Erääseen taloon jäi pikkutyttö, Beatrice, jonka natsiupseeri-Feldmann ja Helene-vaimonsa ottivat suojelukseensa. Talon ohella. Hieman kasvettuaan tyttö rakastui ranskalaissotavankiin, Julieniin. Feldmann meinasi ampua tämän, mutta Beatrice kerkesi ampumaan natsin. Ruumiista hankkiuduttiin eroon, ja Helene jäi asumaan Beatricen vanhempien taloon.

Filkan nykyhetken ongelma: Helene oli tapettu ja Beatrice oli murhasta syytteessä. B:n vetelä lakimiespoika Alan toimi äitinsä lakimiehenä. Alanin isä Julien (josta Alan ei tiedä) tulee kuvioihin. Mies on rikollisporukassa, joka varastaa veneitä ja hoitaa muualle myyntiin. Selvittelyjen myötä opitaan rikollispomon tappaneen Helenen.

Beatricea esitti Hannelore Elsner, joka on tuttu jostain lauantai-illan saksalaisesta poliisisarjasta. Hyvä näyttelijätär, ollut Saksassa huippusuosittu (nähny jonkin keskusteluohjelman, jossa juontajat matelivat hänen edessään; Elsner oli lähinnä huvittunut). Muissakin näyttelijöissä hyviä tekijöitä, mutta tämä "minisarja" ei toiminut.

Mieleen jäi Beatricen itsesyytös: 'Olen tehnyt elämässäni kaiken väärin.' Tuomio oli jyrkkä. Siihen liittyvä suru ja tuska oli oikeantuntuista. Muuten Elsnerkin lähinnä osallistui patsasteluun ja toisti eräitä maneereitaan. Muiden näyttelijäsuoritusten joukosta nousi jotain esiin. Hysteerinen Franca-sivuhahmo, vetelä Alan (joka rakastui Francaan), hässäävä Helene. Aivan sietämättömiä tyyppejä.

Englannin ulkopuolisessa maailmassa tehdään myös aivan hyviä piensarjoja ja tv-elokuvia (Englannissa tehdään paljon hyviä juttuja ja niitä ostetaan paljon myös Suomeen). Miksi tämmöisiä ruusutarhureita oikein hankitaan?