YLE Radio 1

Nykyisenä media-aikakautena, jolloin entistä isompi osa tiedosta on muuta, kuin absoluuttista tai stabiilia, kiitos uuden tutkimuksen ja isolta osin tämän rakkaan verkkomediammekin, määrittyy käsite tietokirjakin aivan uudella tavalla. Mitä ylipäätään enää kannattaa painaa ja jos kannattaa, niin miten?
Eihän tarvitse mennä kuin 1970-luvulle, kun tv-tietokilpailuissakin vielä tarkistettiin oikeat vastaukset tietosanakirjoista...

Tieteiden talolla Helsingissä pidetään kuluvan viikon perjantaina ja lauantaina kaikille avoimet tietokirja.fi-päivät. Ohjelman löytää täältä: http://www.tietokirja.fi/ Kuten huomaatte, mukana on myös vanha toverimme Hannu Taanila. Myös YleRadio1:n nykyisiin voimahamoihin kuuluva Eeva Luotonen on mukana meiningissä.
Kotimainen tietokirjallisuus on kansakunnan voimavara. Varmaan näin, mutta mikä on kriteeri, millä opusta voidaan pitää tietokirjana? Onko hyvin kirjoitettu ja paikkansapitävä, mutta lähdeluetteloa sisältämätön muistelmateos sittenkin mieluummin kaunokirjallisuutta? Entä voiko mukaansatempaavasti kirjoitettua tietokirjaa pitää ajanvietteenä -kuten Puolalanmäen lukion rehtori Eeva Matinolli aikanaan kehoitti minua tekemään Seppo Zetterbergin erittäin ansiokkaan Viisi laukausta senaatissa -Eugen Schaumanin elämä ja teko-kirjan kohdalla..?

Aihe on varmasti kiinnostava monestakin näkökulmasta, mutta arvelin sen nyt kuitenkin olevan enemmän "muuta mediaa" kuin "yhteiskuntaa ja tiedettä". Tietysti ylläpito voi siirtää tämän keskustelulangan toiseen osastoon, jos katsoo sen aiheelliseki.

Tästä YLE Radio 1 saanee monta nauhoitetta tulevaan käyttöön,
jotta ei sitten tarvitsisi liikaa lähetellä niitä toistoja...

Tänään oli YLE Radio 1:n Kultakuumeessa tietokirja.fi-päivien
edustaja haastateltavana, joten jotain lienee odotettavissa
yleläistenkin tuottamaa tapahtumasta...

Samassa ohjelmassa tosin todettiin YLEssä olevat tuottaja puolella
riittävästi henkilöstöä (ymmärsinköhän oikein),
mutta perustoimittajista olisi yhä lisätarve.
Onkohan odotettavissa niitä markkinatalouden henkilöstöjärjestelyjä
YLEssäkin nyt syyskuun digi- ja uutisuudistusten jälki-imussa...

Huomasin käyttäneeni vanhasta muistista ilmaisua "nauhoittaa",
vaikka sellainen toimina lieneekin siirtynyt harvinaiseksi nykymediassa.
Nauhoittaminen on kuitenkin laajampana käsitteenä myös asian
siirtämistä entisten jatkoksi ns. nauhan ketjuun...
Eikä lyhennelmä "levyttää" sekään tuo sopivaa mielikuvaa,
sillä sen sivumerkityshän on asian sikseen jättämistä...

Säkenöiväksi voidaan sanalla kuvata Jan Erolan, Iida Siimeksen ja Niklas Herlinin keskustelua elämänsä tietokirjoista. Tunnin aikana käytiin läpi tokka tyylilajeja, erilaisten tietokirjain ansioita, heikkouksia ja kustantajan kompastuskiviä. Lisää tällaisia keskusteluita, radioonkin!!

Voinee sanoa jotta olin eilen ajankohtainen,
sillä HS C1-sivulla tänään (Esa Mäkinen) kuten Marja Salonen
kertoi osaltaan Radio ja muut mediat > Yleisradion ohjelmapolitiiikka (iii)
> yhden katsojan mietintää -vastauksessaan tänään klo 13:33
(aloitus jonkun Vieraan 7.1.04) ottivat laajasti asiaan kantaa...

Taas tänään oli Kultakuumeessa aiheena se viestintäministeri
Suvi Lindénin em. HS:n tekstissä kerrottu;
..."Suvi Lindén halukas vähentämään Ylen omaa ohjelmatuotantoa"...
Itse Ylen toimitusjohtaja Mikael Jungner oli asiaa rauhoittelemassa
Kultakuume -haastattelussa. Leikkisästi lisäsi Jungner lopuksi,
jotta nyt on kiire hankkia digisovitin mikäli ei sellaista vielä ole.
Itseltäni tosin päinvastoin kiireet sillä taholla alkaa vähetä,
sillä aikaa tv-katselun sijaan alkaa jäädä muuhun...
Tästä eilen kertomastani Ylen tuottajatoiminnasta siis oli pitkälti asiaa.
Sama aihe oli lyhyesti YLE Radio 1:n Kulttuuriuutisissakin tänään.

Eilen oli YLE TV1-pääuutista myöden asiaa myöskin YLE Radio 1:n
ohjelmistosta; Kirsti Paakkanen Marimekosta oli osakemarkkinoita
tiettävästi heilautellut. Itse kuulin tämän keskustelun, jossa Paakkanen
suoraan totesi ettei vielä voi antaa mitään markkinatietoa,
johtuen juuri niistä pelisäännöistä. Jokin taho vaan ylitulkitsi tämänkin.

Pannaan tämäkin nyt toisintona, vaikka tällä palstalla jo luetummassa topicissa onkin -mutta tähän aiheeseenhan tämä oikeastaan liittyy:

moxu kirjoitti:Tulipa eilen kuunneltua tietokirjapäivillä Taanilaakin. 27 minuuttia tanakkaa asiaa, unohtamatta Viiskulman Hegel-seuran mainitsemista...
Taanilan elämän merkittävimmät tietokirjat olivat oppikoulun kielioppi, algebra ja kasvioppi. Niiden tarjoaman peruspääoman päälle on miekkosen ollut omien sanojensa mukaan helppo sulattaa mitä tahansa, mitä painettuna tekstinä on eteen kannettu.

Tietokin on niin kovin suhteellinen käsite. Sen määrittämiseen tarvittaisiinkin kokonainen media...

Ainakaan poliittiset pamfletit ja uskonnollista hurmosta edistävät lööperit eivät ole tietokirjallisuutta, siitä varmaan olemme kaikki yhtä mieltä. Näennäistiedon rajamailla kuitenkin liikutaan aina, nytkin.

Olen jo varannut joululukemiseni. Vilkuilin hieman Dietrich Schwanitzin opusta "Sivistyksen käsikirja. Kaikki mitä tulee tietää" (Gummerus). Schwanitz käy läpi sivistyshistoriaa niin iiihanan eurosentrisesti, että hänen kielensä on täytynyt olla suurimman osan ajasta jommalla kummalla poskella kirjaa kirjoittaessaan. Luvassa viihdyttäviä hetkiä.

Kriitikot ovat tietenkin löytäneet kaikenlaista huomautettavaa, Niin on hyvä. Tosikko postmodernisti esimerkiksi missaa Schwanitzin henkilöimään trad. sivistykseen kuuluvan henkisen asenteen, jonka keskeisiä elementtejä ovat mahdollisimman pitkälle menevä itseymmärrys (mahdoton ilman sivistyshistorian tuntemusta), cicerolais-nietzscheläinen (myös itse-) ironia ja tietenkin ns. teoreettinen asenne (itseymmärryksen olennainen rakennuspuu), erotukseksi luonnolliselle asenteelle, jossa kokemussisällöt ymmärtyvät pelkkänä ulkoisuutena. Näiden sijasta käydään epämääräisesti löpisemään ymmärtämisestä, empatiakyvystä, avarakatseisuudesta ja suvaitsevaisuudesta.

Hätäisen selailun pohjalta löydän opuksesta puutteita - siis asioita, henkilöitä, teoksia, jotka mukaan haluaisin - vaan ymmärrän, että 600-sivuinen teos ei voi ihan kaikkea sisältää. Mutta katsotaan joulun jälkeen, saiko kirjasta irti muuta, kuin parit hyvät naurut...

Löysin Schwanitzin Sivistyksen käsikirjan divarista. Oikein viihdyttävä. Erityisesti 2. osan luku V Mitä ei kuulu tietää on meille kaikille nousukkaille - 1. polven lukeneistolle - olennaista luettavaa. En vain vieläkään hallitse yhtä: miten olla pröystäilemättä sivistyksellä, mutta silti sivistystä joka välissä julkituoden?

Schwanitzin "Käsikirja" herättää aiheellisen kysymyksen: mitä on tapahtunut, että 'sivistys' on muuntunut pellemäiseksi, snobistiseksi tai muuten epäilyttäväksi käsitteeksi ja ilmaisuksi?

Onko se liian vaativaa (verrattuna mm. 'kulttuuriin')? Eikö se ole tarpeeksi "hip"?

Dietrich Schwanitz kirjoitti:... jos kulttuurinen järjestys yhtäkkiä lakkautetaan, se alkaa kummitella. Niin on tapahtunut sivistykselle Saksassa. Se petti odotukset kolmannen valtakunnan aikaisen sivistysporvariston moraalin äkkiheikentymisen myötä, ja vuonna 1968 se teloitettiin. Siitä lähtien kulttuuriosastojen intellektuellit ovat sivistyksestä puhuttaessa nähneet kummituksen, ja heidän karvansa nousevat pystyyn.

Noin Schwanitz 12., korjatun painoksen jälkipuheessa (s. 566), käsitellessään sivistyksen erityistietä. 30-vuotisen sodan jälkeen Saksa ei kehittynyt keskusjohtoiseksi valtioksi (kuten esim. Ranska), joiden hoveissa kehitettiin "paremman väen" tapakulttuuria ja muuta keikarointia. Saksalaiset kehittivät Lutherin ja lukeneisuuden pohjalta keikarointia epäilevän sivistys-ideaalin. Sillä ei kuitenkaan ollut ihmisten kanssakäymiselle sellaista keskeistä osaa kuten ranskalaishovin pikkusormen keikistelyllä.

Dietrich Schwanitz kirjoitti:Sillä ei ollut todellista sijaa ihmisten elämässä. Jouduttuaan koetukselle kolmannessa valtakunnassa sivistys halvaantui.

Halvaantuneena se ei jaksanut taistella sodan jälkeisissä myllerryksissä, jotkut jopa halusivat assosioida sen fasismiin.

Dietrich Schwanitz kirjoitti:Vuonna 1968, kun sivistys määrättiin oikeuden eteen, sen uskonnollista rakenneosaa ei enää jätetty huomioimatta. Sen sijaan se sisällytettiin tuomioperusteisiin ja sitä laajennettiin. Siten sivistyksestä tuli kielteinen, tabujen ja kieltojen värittämä teologia: Älä kirjoita runoja Auschwitzin jälkeen.

Ehkä tuo kertoo jotain suomalaisestakin sivistyksestä. Onhan se saksalaista perua.

Olen aiemmin ihastellut ja kehuskellut Liken julkaisemaa Moshe Lewinin tutkimusta Neuvostoliiton vuosisata (suom. P. Stenman 2006). Se poistaisi ihmispäistä paljon hölmöjä ja vaarallisia uskomuksia, jos sitä vain luettaisiin.

Kirjakaupan alelaarista löytyi pari päivää sitten Mark Kurlanskyn 1968 - Vuosi joka vavahdutti maailmaa (suom. K. Komonen 2008). Sekin on "Pystykorvakirja", Liken ja Rauhanpuolustajain yhteiskustanne. "Vuoden 1968 vertaista ei ole koettu eikä todennäköisesti enää koetakaan", väittää v. 1948 syntynyt Kurlansky, toimittaja-kirjailija.

Kirja on otettu hyvin vastaan. Se onkin sujuvasti kirjoitettu, suorastaan viihteellinen, ja monessa mielessä sangen informatiivinen. Se ei kuitenkaan ole tutkimus: Kurlansky lähinnä hahmottaa, millaisena vuosi 1968 tuli esitetyksi parin anonyymin puolalaisen, kourallisen meksikolaisia ja näiden nimettyjen lehtien kautta: Le Figaro, Le Monde, Life, Playboy, The New York Times ja Time. Tämä ei vähennä kirjan arvoa. Sen kautta voi muodostaa yleiskuvaa ko. vuodesta ja sen historiallisuudesta.

Kurlanskyn on sanottu vahvistavan McLuhanin teesiä, jonka hän esitti teoksessa Understanding Media - the Extensions of Man (1964), joka ilmestyi suomeksi sopivasti v. 1968 nimellä Ihmisen uudet ulottuvuudet (suom. A. Tiusanen). Kyse on viestinten noususta keskeiseksi tekijäksi ihmisen elämässä ja siitä, miten tämä on vallankumouksellistanut yhteiselämän. "Vuosi 1968" oli mahdollinen vain "maailmankylässä", maailmassa jossa sähköviestinten ansiosta oli mahdollista seurata tapahtumaa toiselta mantereelta "livenä" (karnevaaleja, luonnonmullistusta, vaaleja, sotaa jne.). Nuorisoryhmät otivat toisiltaan mallia ja hyödynsivät samoja toimintastrategioita eri puolilla maailmaa lyhyen ajan sisällä. Se vahvisti "globaalia vallankumouksellista prosessia" tai ainakin näytti tekevän noin.

Suomalaisia Kurlansky-arvioita:
http://www.pax.fi/node/242
http://www.tylkkari.fi/index.php?s=+Kurlansky
http://www.ts.fi/kulttuuri/arvostelut/? ... :0:0:0:0:0:
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Muist ... SI1KU027fj

Kurlanskyn 1968 - Vuosi joka vavahdutti maailmaa on todella sujuva ja mukaansatempaava teos. Se myös toimii mainiona muistiinpalauttajana: moni lähihihistorian seikka, joihin törmäsin opiskelun yhteydessä, nousi esiin. Joskus hyvinkin havainnollisena tai konkreettisen oloisena mielikuvana.

Tutkija olisi tiivistänyt sen 450 tekstisivua kahteensataan sivuun, mutta poistanut samalla sen luettavuuden ja havainnollisuuden.

Olen samaa mieltä, että vuonna 1968 tapahtui paljon mullistavaa. Iso osa siitä tosin oli 1960-luvun kuin myös vanhempienkin kehityskulkujen tulosta.

k-meleon kirjoitti:

Marja Salonen kirjoitti:Olen katsellut pariosaisen dokumentin Teemalta. Hullu vuosi 1968, jonka tekijää en tiedä enkä sitä nyt haeskellut, olikin toinen sarja kuin pari kolme vuotta sitten tullut. Oli vaikea käsittää, miten paljon mullistavaa tapahtuikaan tuona samana vuonna.

Näin alkukuusta jonkin ranskalaisen vuotta '68 käsittelevän dokkarin. Katukivistä tehtiin barrikadeja, napalmia pudotettiin Vietnamin metsiin, Alexander Dubček kidnapattiin Moskovaan... Populaarikulttuurin, tieteen, tekniikan, politiikan ja talouskehityksen trendejä koetettiin pitää tasaveroisesti esillä, mutta jälkimaku on ollut, että pop selätti tieteen ja tekniikan.
(...) Vanha kunnon modernisaatioteoreettinen näkökulma ei siis ollut näkemässäni dokkarissa kovin vahvoilla. Pikemminkin hieman kevyesti kokoonpantu dokkari.
(...) Minulle jäi fiilis, että mukaan otettiin tapahtumia, joista oli saatavissa hyvää kuvameteriaalia.

Tuo pätee soveltaen dokumentaatioon ylipäänsä. Kurlanskyn materiaali oli painettua sanaa. Yksittäinen viestin hyödyntää vain sille ominaista materiaalia, jos viestimen käyttäjä ei hallitse välinettään.

En vieläkään tiedä, pitäisikö mcluhanilaisuus hyväksyä vaiko kiistää mediaihmisten "hypetyksenä".