YLE Radio 1

Löytyykö radionkuuntelukohtauksia romaaneista, runoista, näytelmistä, muistelmista? Historia, nykyaika, science fiction... Tietokirjat voisi ehkä jättää ulkopuolelle, paitsi jos löytyy erityisen hyvä kohta...



- Tänään tulee eläinfilmi. Mennäänkös Radio-Aitan ikkunalle katselemaan? kysyn.
- Onhan Leppäsilläkin televisio. Ne osti viime viikolla, Juha tietää ja kastaa pullaa. Märkä viipale katkeaa ja osa loiskahtaa kuppiin. Kahvia roiskuu pitkin pöytäliinaa.
- On se nyt erinomaista kun televiissiot ja töllöttimet pitäis olla, muttei osata kahvia juoda. Ei tässä kerkii radiotakaan vahtimaan, taisivat uutiset juuri mennä. Mummo napsauttaa radion auki. Se surisee itsensä lämpimäksi ja ilmoittaa, että tähän päättyvät uutiset. Rupeaa soimaan Kuningaskobra. Kuuntelemme totisina. Mummokaan ei satu tokaisemaan mitään tunnelmaan sopimatonta. Erikoisen komea kohta on, kun lauletaan ”on kobrien kuninkaan aika jo luopua kruunustaan”. Juhan ruskettunut ranne värisee kananlihalla. Maalla Lahiniitun isäntä sanoi laulun kuultuaan, että ei se ole vanhoilla käärmeilläkään helppoa, ainakaan ulkomailla.

Hannu Niklander: Aurinko katsoo taakseen (Jyväskylä: Atena, 1999, s. 25)

Kjell Westön novellissa Elsie-täti on radio mukana jotenkin koko ajan. Minulla ei ole siitä mitään näytettä. Olin kerran videokäsikirjoituksen kurssilla ja Elsiestä piti tehdä oma käsikirjoitusharjoitelma.

Siinä isoäiti yhdessä lapsenlapsensa, pojan, kanssa odottelee erikoisena pidetyn Elsie-tädin saapumista maalle. Isoäiti kuuntelee radiosta Lehárin Iloinen leski -operetista Vilja-laulua. Vilja merkitsee myös jonkinlaista hengetärtä ja niinpä kuuntelu ja se mitä radiosta kuunnellaan ja kuuluu sävyttääkin sitten oivasti koko tarinaa.

Mutta luultavasti kohtauksia löytyy, luulisin, kirjallisuudesta vaikka kuinka paljon. Omasi on mainio. Pidin Kuningaskobrasta oikein paljon kun olin lapsi. Siinä oli sykettä. Jos televisiosta jotain kysyisit, niin heti ottaisin esiin Hannu Ahon Saaran. Lähtemättömiin jäänyt kohtaus ihmisistä ja televisiosta.

Marja Salonen kirjoitti:kohtauksia löytyy, luulisin, kirjallisuudesta vaikka kuinka paljon.

Tänne vaan niitä kirjoittamaan, tulee hieno lista. Koko novellia tai romaania ei varmaan jaksa kukaan kirjoittaa, (tekijänoikeudetkin voi tehdä tenän) Silti niistäkin on hyvä mainita, lähdenkin tästä heti Elsie-tätiä hakemaan!

Marja Salonen kirjoitti: Jos televisiosta jotain kysyisit, niin heti ottaisin esiin Hannu Ahon Saaran. Lähtemättömiin jäänyt kohtaus ihmisistä ja televisiosta.

TV-ketjun vois tehdä erikseen.

Muistakaa myös unohtumattomat hetket -ketju.

Minä olen aina pitänyt tällaisesta leikistä ja niinpä kauppareissullakin mielessä pyöri ajatus radiosta ja kirjallisuudesta. Kaivoin kaksi esimerkkiä esiin. (Muuten Elsie-täti saattoi olla jostakin antologiasta. En tiedä onko Westöllä novellikokoelmaa. No, saathan sen selville itse.)

"Puolikuu paistoi usvakehän keskeltä Laverne Terracen eukalyptuspuiden pitkille oksille. Radio pauhasi jossakin talossa kukkulan juurella. Poika käänsi auton Geigerin taloa ympäröivän pensasaidan edustalle, sammutti moottorin ja jäi istumaan suoraan eteensä tuijottaen, kädet ohjauspyörällä. Geigerin takaa ei näkynyt minkäänlaista valonpilkahdusta.
Minä sanoin:
- Onkohan siellä ketään kotona?"
(Raymond Chandler: Syvä uni, (1939), suomentanut Seppo Virtanen, 4.p., 1980, s. 111)
Vuorokauden aika, maasto, tilanteen tiheys, puhujana yksityisetsivä Philip Marlowe. Aika upeaa eikö totta!

´Viimeinen yritys paeta politisoituvaa maailmankuvaa ... 23.8. allekirjoittavat Saksa ja Neuvostoliitto hyökkäämättömyyssopimuksen Moskovassa. Sen tekemää hätkähdyttävää vaikutusta ei täälläkään voi välttää. Osoituksena siitä on kirjekortti, jonka samana päivänä lähetän Lauri Viljaselle, mutta joka samalla on loistonäyte kevytmielisestä tosiasioiden uhmaamishalusta: "H. V. - Radio ja sanomalehdet julistavat sotaa, mutta minä istun vain Café Pierre Lotissa suurien hautausmaiden sypressien varjossa ja katselen Kultaisen Sarven yöllisiä valoja tai siteeraan Eaux-Douces d'Asie'ssa madame de Noailles'ta. Hiiteen Venäjän ja Saksan sopimukset (tämän päivän suuri uutinen). Eläköön Justinianus ja Teodora! Ylihuomenna laivalla Ateenaan - näen Parthenonin täysikuun aikaan. Après nous la guerre! - Olavi."´
(Olavi Paavolainen: Synkkä yksinpuhelu, (1940), 2.p. 1960, s.28 )
Tilanne vuodelta 1939 juuri ennen sotaa. Istanbulin yö, Paavolaisen luonne ja lukeneisuus, ystävyyden malja, paluu Neuvostoliitosta. Pierre Loti alias ranskalainen Julien Viaud, jonka alter ego Loti seikkailee monissa orientalistisissa kirjoissa kokien monenmoista monen naisen syleilyssä. Ihmeellistä vaan että hän esiintyy englantilaisena meriupseerina. Ei varmuutta mistä uutinen on hankittu, mitä kautta mutta joko lehdestä, radiosta ja ehkä ohikulkijoiltakin. Paavolainen, oi oi.

Minäpä vähän luulen, että harva kaunokirjallisuuden hahmo saa radiostaan irti yhtä paljon kuin Veikko Huovisen hullu saarnamies kokoelmassa Konstan Pylkkerö. Siinä temmellyksessä riittää ajanvietettä lähimmäisillekin.

Toivottavasti saan viestin perille. Katkesi kesken äskeisen kirjoittamisen. Uusi tekniikka, laajakaista, ei kuin suostu käsieni alle.
Laitan mainitsemasi kirjan Kari kirjastolistaani. En ole sitä lukenut. Jotenkin tuntuu että kyllähän radio on siellä ja täällä. Ehkä se monesti on vain kuvitelmissa siellä taustalla äänettämänä tai äänessä itsestään selvänä asiana. Mutta kaksi näytettä kuitenkin.

"Arttu rykäisi:
- Niin, kuma ration ostin, niin aattelin että mä otan hyvänVä, ja otin ton viilipsin. Mutten minä enää huonekaluista, vanha mies. Kyllä minä näitten keskellä jo vallan vanhenen. Kuma yksinkin jään, jos Marjatta joskus naimisiinkin menee.
Tyttö punastui:
- Naimisiin. Kuka minusta huolii?
- Niin, kukapa sinusta nyt huolisi, sanoi Pauli ja oli punainen."
(Väinö Linna: Musta rakkaus, (1948), 4.p. 1986, s. 40)

"Ja bensa loppuu valtatiellä Loimaan,/ Ja Sohlberg taas pilveen piiloutuu./ Jää rokki auton radiosta soimaan,/ ja tyhjään nurkkaan huutaa mykkä suu./ Huutaa mykkä suu.//"
(Juice Leskinen: PER VERS, RUNOILIJA, viidestä säkeistöstä viimeinen, kokoelmasta Sonettaja laumalle, 1975, s. 92)

Kiitos Marja Salonen!
Elsie-täti (Moster Elsie), Kjell Westön kaunis ja haikea novelli oli hieno tuttavuus.

Pari teknistä apuneuvoa: Pitkät tekstit on helpompi kirjoittaa omalla tekstinkäsittelyohjelmalla valmiiksi. Sitten tuoda kopio-liitä-menetelmällä tänne. Viestikentän kirjasinkoko kun on niin kovin pientä sihrua...

Lukiessa sivun saa yleensä kapeammaksi niin, että klikkaa ikkunan pienemmäksi (esim. I. Explorerissa toinen ruutu ylhäältä oikealta) ja sitten siirtää sivulaidasta hiirellä ikkunaa kapeammaksi. Näin luettava on melkein painetun kirjan sivun kaltainen!

Tässä kokeilen vielä 14-pisteen fonttia, sen saa tehtyä näin:

Koodi: Valitse kaikki

[quote][size=14]kirjoita tekstisi tähän[/size][/quote]

Ylläoleva koodi näyttää tältä:

kirjoita tekstisi tähän

Isoäiti seisoi hellan ääressä ja paistoi skonsseja. Musiikkia tulvi vanhasta transistoriradiosta, joka oli lipaston päällä isoisän, isoäidinäidin ja muiden kuolleiden kuvien vieressä.
”Miten kauan Elsie-täti on täällä tänä vuonna”, minä kysyin.
”ViljaaooViljaa”, lauloi isoäiti. Hän huojutti unelmoivasti ylävartaloaan lauleskellessaan. En ole koskaan tajunnut miten hän menetteli, mutta vaikka elettiin vain muutamien radioasemien aikoja, ei isoäidillä yleensä ollut mitään vaikeuksia löytää Iloisen Lesken aaltopituutta.
”Milloin sinä oikein kerrot missä Elsie-täti talvella asuu ja miten hän oikein on meille sukua”, yritin.
”Kun tulet vanhemmaksi. Jaksaisitkos mennä hakemaan järvestä vettä vanhalle isoäidillesi?”
Menin.
”Ole kiltti Elsie-tädille kun hän tulee”, sanoi isoäiti kun palasin, ”hän on tehnyt paljon töitä ja on väsynyt.”
Nyökkäsin. Isoäiti viipyi hellan kupeessa, hän alkoi taas laulaa ”ViljaaooViljaa.”
(s. 205-206)

Minulla oli tapana istua tulen ääressä isoäidin luona Pikkutalossa. Kuuntelimme Luontoiltaa. Joskus isoäiti meni huoneeseen jossa oli kangaspuut ja puhelin, ja soitti itse radioon Helsinkiin. Minä istuin ja kuulin radiosta isoäidin kysymykset heikolla, rätisevällä linjalla.
(s. 208)(Kjell Westö: Merkitty ja muita novelleja, suom. Jaana Koistinen, 2. Painos, Otava, 1990)

Mormor stod vid spisen och gräddade scones. Det strömmade musik från den gamla transistorradion på byrån, bredvid porträtten av morfar och mormorsmor och de andra döda.
”Stannar moster Elsie länge i år”, frågade jag.
”Viljaaaoooooviljaaa”, sjöng mormor. Hon gungade drömskt med överkroppen medan hon gav hals. Jag har aldrig förstått hur hon bar sig åt, men trots att det här var längt före de många radiostationernas tid, beredde det sällan mormor några svårigheter att hitta en våglängd med Glada Änkan.
”När skall du berätta var moster Elsie bor på vintrarna och hur hon är släkt med oss?”, försökte jag.
”När du blir lite äldre. Orkar du gå ner till sjön efter vatten åt din gamla mormor?”
Jag gick.
”Var snäll mot moster Elsie när hon kommer”, sa mormor när jag kom tillbaka, ”hon har jobbat hårt och är trött.”
Jag nickade. Mormor stod kvar vid spisen, hon hade börjat sjunga igen: ”Viljaaaoooviljaaa…”
(s. 181)

Jag brukade sitta framför brasan hos mormor i Lilla Huset. Vi lyssnade på Naturväktarna. Ibland gick mormor in i vävkammaren där telefonen fanns, och ringde själv till radion i Helsingfors. Jag satt kvar, och hörde ur radion mormor ställa frågor längs den svaga, raspande linjen.
(s. 183)(Kjell Westö: Utslag och andra noveller, Söderström & C:O Förlags AB, 1989)

On hauska, että löysit Westön tekstin. Sen kanssa oli mielenkiintoista operoida. Westötä ei meistä kurssilla olleista kukaan vielä silloin tuntenut.
Tässä hieman lisää ketjuun:

Hän astuu koputtamatta rakastavaisten huoneeseen
Hän vaihtaa puheenaihetta ja puhuu itsestään
Hän vastaa kysymyksillä ja kysyy vastauksilla
Hän raivaa tiensä salin läpi ja isuu tähtien pöytään
Hän on täällä tänään
Hän on täällä tänään
Hän on täällä tänään

.....

Hän tarttuu magneettinauhalle ja painomusteeseen
Hän hymyilee valokuvissa ja ui radioaalloilla
Hän soittaa meille sähkökitaraa, taputtaa itselleen
Hän puhuu kun me puhumme ja valvoo
kun me nukumme

(Tuomari Nurmio: Hän on täällä tänään, (1981), s. 68, kirjassa Runon jäljillä, toim. Hannu-Pekka Lappalainen, 1987)
PS. En huomannut ohjeitasi ennen kuin jo kirjoitin. Täytyy katsoa seuraavalla kerralla.

Jossain Godardin 60-luvun puolivälin filmissä (Hullu Pierrot, olisiko peräti Kiinatar) yritetään kuunnella Radio Pekingin ranskankielistä lähetystä lyhytaalloilla.

No niin tietty ja Lubitschin Ninotchassa asetetaan levy radion edelle henkilökohtaisempana musiikin lähteenä. Samaa ohjelmaa voi radiosta kuunnella niin moni, mutta levy on itse valittu, vain heidän kahden kuuntelema.

Kari Vuokare kirjoitti:Minäpä vähän luulen, että harva kaunokirjallisuuden hahmo saa radiostaan irti yhtä paljon kuin Veikko Huovisen hullu saarnamies kokoelmassa Konstan Pylkkerö.

Kiitos! Mainion novellin nimi on ”Maailman menoa on katseltava vähän laajemmasta näkökulmasta…” Tässä näytettä: [lihavoidut kohdat lainauksia]

Radio on väline, jolla saarnamies ottaa yhteyden taivaaseen. Hän kertoo: ”minäkin kerran olin maailman orja, minä hekumasta nautin ja iloisesti elin, eikä uskonasioille ollut sijaa sydämessäni. Niinpä kerrankin eräänä iltana kuuntelin synnillistä musiikkia ja irvokkaita lauluja radiosta. [...]yht´äkkiä kirkas valo leimahti huoneessa ja punainen savu pölähti radiosta. […] Ja katso, se oli Herra joka minua puhutteli.”
Rimpilahden Arttu kertoo tukkimiesten tulleen lahkolaissaarnaajaa katsomaan, koska ”heitä huvitti nähä oikein taivasratio, kun sillä kämpän laatikolla ei ole Lahestakaan taikaa.” Tarkoittanee, että kämppäradiossa ei Lahden pitkäaalto-AM-asema kuulunut kunnolla?

”Saarnaaja kohahtaa sisään, laittaa läpät korviinsa ja alkaa salaperäisen näköisenä hipelöidä kojeen monia nappuloita.” Mies pitää vehkeineen mahtavan shown, joka päättyy lentoyritykseen ja putoamiseen Rimpilahden emännän turnipsipenkkiin.

Pirullisen hauska tarina, joka laajenee Konstan pohdiskeluiden myötä lopulta profeetallisiin mittoihin. ”Sillä häntä totta vieköön korpesi, että kun rauhan mies puskee töitä, niin sillä aikaa muutamat kiertävät joutilaina ja niillä on mieliteko parannella ja uudistella joka paikkaa ja johtaa kansoja muka suureelliseen hyötyyn. Ja sillä varjolla härnäilevät kansat vihaisiksi toisilleen ja hankkivat suursotia, ne tiplomaatit, tiktaattorit ja paraatinpitäjät.”
(Veikko Huovinen: Konstan Pylkkerö, 3.p, WSOY, 1961)

P.S.
Huovinen julkaisee kuulemma tänä vuonna uuden Konsta Pylkkäs-kirjan. Hyvä! Tuntuu siltä että Pylkkerö on ainoa, joka voisi saada tolkkua nykymaailman menosta. Toivon, että koko Suomen hallitus perehtyisi Havukka-ahon visionäärin aina ajankohtaisemmiksi käyviin päätelmiin.

Enkö minä nyt ollut käynyt kirjastossa ja lainannut samaisen kirjan. Totesin sen iltalukemiseksi vähän vaikeaksi. Kun rauhoittua pitäisi eikä naureskella. Konstan maailmantaju on kyllä upea. Vuoksi ja luode saavat sellaisen selityksen että minäkin siihen uskon.

Mutta tässä aivan toisenlaista juttua seuraavaksi.
"Anjan perheen mökki oli Mössenholmenissa. Ensin mentiin sinisellä bussilla 23 Lauttasaareen ja sieltä hiihdettiin jään yli. ...
Oli ihana hiihtoloma! ....
Oli hyvä, että Lauri oli antanut transistoriradion mukaan. Niin voitiin tanssia lepopäivän ratoksi, kuunnella maantai-illan kuunnnelma ja ennen kaikkea seurata maailman tapahtumia. Ja kyllä tapahtuikin! Maaliskuun ensimmäisenä päivänä kuunneltiin uutisia ja uuden presidentin Urho Kekkosen puhetta. Oli puhjennut yleislakko. Liikenne oli pysähtynyt. Posti ei kulkenut. Uhkailtiin, että sähkönjakelukin keskeytetään. - Täällä saarella ei eroa huomaa, sanoi Anja. Uutiset jatkuivat: suuri osa hiihtolomalla olevista koululaisista ei pääse matkustamaan kotipaikkakunnalleen. - Voi harmi, me pääsemme, suri Lettu. Heti hiihtoloman jälkeen olisi matikankokeet. - Hyvä kun päästään Helsinkiin, kun lauantaina on Ressussa kouluhipat, huomautti Anja. - Mutta ei ole elokuviakaan, murehti Lettu. Olisiko edes HeTeKin elokuvaa torstaina Rexissa? Hän oli jo pitkään haaveillut, että menisi katsomaan La Stradaa, jonka pääosassa oli Giuliuetta Masina. Hän osasi jo etukäteen La Stradan laulun, jossa sanottiin, että "tähdet loistavat silmissäsi; tähdet eivät ikinä valehtele": ..."

(Maija Larmola/teksti, Leena Lumme/kuvat: Jenkkikassi ja muita juttuja Kukkulan korttelista, 1998, s. 43)
Kukkulan kortteli -kirjat (kaikkiaan neljä kappaletta) ovat hauskoja ja laatuisia kirjoja joissa on aina selitysosasto lopussa. Vaikka ne on tarkoitettu lapsille ja nuorille niin voin sanoa itse niistä hyvinkin nauttineeni.
Maija Larmola esiintyy toisella nimellä myös Katariina Haavion ja Satu Koskimiehen kirjassa 50-luvun tytöt. Ja siinä kirjassahan on myös radioasiaa kuin myös elokuvajuttuja.

Vuoden 1956 yleislakon muistan jollain tapaa. Kävin alakoulua ja presidentinvaaleista oli koululaisten kanssa juttua. Yleislakon vuoksi meillä tuolloin kyläilevät isovanhempani toiselta paikkakunnalta, jonne oli n. 15 km matkaa, joutuivat palaamaan kotiinsa jalkapatikassa.

Lisää Huovista, kun näyttää kelpaavan.

Jos syksyllä pyrkii masennus vaivaamaan, on syytä lukea Hamsterit. Se on elämäniloinen kirja hupaisista talvivarastojen kerääjistä, humoristiksi leimatun tekijänsä luultavastivaloisin ja hilpein kirja.

Radiokohtauskin löytyy: seitsemännessä luvussa Rurik, Hamsteri ja Tellu kuuntelevat radiota ja Rurik kuvittelee olevansa kuuluisa kapellimestari. Kohtaus on sen verran pitkä, etten lainaa sitä tähän. Lukekaa itse ja nauttikaa - koko kirjasta.

Olen lukenut Hamsterit vuosia sitten, enkä nyt muista tuota kohtausta. Ei ole kirjaa kotona. Täytyy katsoa kirjastosta seuraavan kerran. Mutta Konstaa luen paraillaan. Kiitos hyvästä vinkistä.

Radiosta puhutaan myös Peter von Baghin väitöskirjassa, Peili jolla on muisti. Elokuvallinen kollaasi kadonneen ajan merkityksien hahmottajana (1895-1970), 2002, jos tietokirja kelpaa. Käsitellessään omaa elokuvaansa Vuosi 1952 von Bagh ottaa esiin myös radion ja sen äänet ja ohjelmat. Esimerkiksi Pekka Tiilikainen ja Niilo Tarvajärvi ovat mukana (mm. s. 273-275).
"Niinpä myös suomalaisena vuonna 1952 eivät vain olympialaiset vaan maailmanmeno yleisemminkin tuli tietoon ja tuntemuksiin kaikkein konkreettisimmin radion kautta. Radio loi muotin maailmasta, johon oli mukava kuvitella omat fantastiset lisänsä. ..." (s. 274)

Mitä radiotalon sisällä tapahtuu? Siitä kertoo Böllin riemastuttavan ilkeä novelli "Tohtori Murken kootut tauot". Tässä näyte keskeltä tarinaa:

Samassa Bur-Malottke astui sisään. Hänellä oli lupa tulla milloin tahansa ilmoittamatta tulostaan etukäteen, ja hän käytti taajaan tätä oikeuttaan. Hän hikoili vielä, istahti väsyneenä tuolille intendenttiä vastapäätä ja sanoi:
”Huomenta sitten.”
”Huomenta”, sanoi intendentti ja siirsi kuuntelijankirjeen syrjään. ”Millä voin palvella?”
”Suokaa minulle yksi minuutti, pyydän”, sanoi Bur-Malottke.
”Bur-Malottken”, intendentti sanoi ja teki suurenmoisen, vitaalisen eleen, ”ei tarvitse pyytää minulta yhtä minuuttia, teillä on tunteja, päiviä käytettävissänne.”
”Ei”, sanoi Bur-Malottke, ”en tarkoita tavallista aikaminuuttia, vaan lähetysminuuttia”. Intendentti tuli vakavaksi kuin provinsseja jakava satraappi. ”Toivottavasti”, hän sanoi happamesti, ”se ei ole poliittinen minuutti”.
”Ei”, sanoi Bur-Malottke, ”puoli minuuttia paikallisohjelmaa ja puoli minuuttia ajanvietettä”.

Heinrich Böll: Tohtori Murken kootut tauot (Otava, 1962)