YLE Radio 1

Teatterinystävän kirjahyllyssä kuuluu tietysti olla näytelmäplareja, mutta muunkinlaisesta teatterikirjallisuudesta on monesti iloa ja hyötyä. Tässä muutama vinkki:

-Lasse Pöysti: Sortavalasta Pariisiin (eli yksittäisinä kirjoina muistelmatrilogia Lassen oppivuodet, Jalat maahan ja Lainatakki sekä novellitäydennys Pallo maton alla); todella mielenkiintoinen ja omintakeisesta näkökulmasta tehty sukellus suomalaisen teatterin ja elokuvan kiinnostavimpiin vaiheisiin 1940-70-luvuilla. Pöystin tapa kertoa tempaa mukaansa.

-Vivica Bandler: Addressaren okänd/Vastaanottaja tuntematon; yksi ihanimmista koskaan lukemistani omaelämäkerroista ja toinen näkökulma paljolti myös samoihin teemoihin, kuin Pöystillä. Lisäksi Vivica Bandler oli niin omalaatuinen ihminen, ettei häntä oikeastaan pysty mitenkään kuvaamaan. Tämä kirja osaltaan selittää, miksei.

-Pekka Lounela: Mauno Manninen ja hänen intiimi teatterinsa; poikkeuksellisen yksilön selviytymistarina teatterin murrosvaiheessa, liittyy läheisesti myös Pöystin ja Emmi Jurkan elämään.

-Panu Rajala: Tampereen Työväen Teatterin historia I-III; laaja ja kattava teossarja yhden maamme merkittävimmän taidelaitoksen ensimmäiseltä satavuotiskaudelta.

-Eino Salmelainen: useita teatteriaiheisia kirjoja
-Kalevi Kalemaa: Eino Salmelainen, elämä ja teatteri
Salmelainen teki mittavan uran Tampereen Työviksessä ja Kalemaan kirja vetää nämä vuodet ansiokkaasti yhteen.

-Outi Pakkanen: Rakas Emmi
-Kaarina Kytömaan toimittama, usean käsikirjoittajan työstämä historiikki Jurkka-teatteri huoneessa
Outi Pakkanen käsittelee vuonna 1984 ilmestyneessä, lähinnä Emmi Jurkan elämäkertana tunnetussa Rakas Emmi-kirjassaan Teatteri Jurkkaa lähinnä "Emmin neljäntenä, rakkaimpana, lapsena". Jurkka -teatteri huoneessa lähestyy kokonaisuutta toiselta kannalta, vaikkei toki unohda sitä, että Vironkadun tila henkilöityi -80-luvun alkuun asti pitkälti juuri tähän poikkeuksellisen voimakastahtoiseen aikansa boheemiin. Olihan Emmi joutuessaan eläkkeelle jopa vastustanut tyttärensä Vapun aikeita jatkaa teatteria. Ja nykyään hän kummittelee teatterinsa tiloissa ensi-iltoina ja joskus muulloinkin...
Nykyään Jurkka on vähemmän henkilökeskeinen ja enemmän tekstiin ja esityksiin keskittyvä teatteri -riippumatta siitä, ketkä milloinkin ovat asialla. Onhan suku edelleen kehissä, Vappu Jurkan pojat Ville ja Kalle Sandqvist vaikuttavat keskeisinä tekijöinä nyky-Jurkankin toimissa. Kirja ehtii raapaista jopa Mobile Horrorin menestystarinaa; Suomen ainoa kokoaikainen huoneteatteri sai 50-vuotislahjakseen vielä hitinkin, josta se tuskin pitkiin aikoihin pääsee eroon...
Kirjan lopussa on täydellinen esitys- ja esiintyjäluettelo Jurkan tähänastiselta taipaleelta. Hakuteoksena se on pätevä ja historiikkina loistava. Kuinkahan monesta muusta suomalaisesta teatterista pystyttäisiin näin monipuolista historiikkia edes tekemään?

-Edvin Laine: Asiat halki sekä Tuntematon sotilas ja Pylvässänky; merkittävän teatteri-ja elokuvamiehen jyrkkää tekstiä ja niin ihania kuin katkeriakin muistoja varsin pitkältä ajanjaksolta.
Edvinistä on nyttemmin ilmestynyt myös postuumi elämäkerta.

-Wilho Ilmari: Teatterimiehen lokikirja; vanhemman polven teatterikouluttajan ja sunnuntaipurjehtijan vaikuttava muistelmateos, johon allekirjoittaneen kaltaisen teatteri- ja meriasioiden sekaannuksen on vaikea suhtautua muuten, kuin sielunveljeyttä tuntien.

-Erkka Lehtola ja Raimo Seppälä: Taitaa olla piru; Tamperelaisen ja koko Suomenkin teatterielämään usean vuosikymmenen ajan vaikuttaneen kritikko Olavi Veistäjän (alunperin Westerdahl, 1908-88)elämäkertateos kuuluu myös suomalaisen teatterikirjallisuuden parhaimmistoon. Intohimoisesti teatteriin suhtautuneenn lehtimiehen näkökulma oli tietyllä tavoin jopa jakautunut, sillä Aamulehdessä Parrasvaloista-palstaa pitänyt teräväsanainen irjoittaja ei likikään aina ollut sama persoona, kuin mitä lopulta professorin arvonimen saanut kriitikko Veistäjä.
Oli teatterintekijöitä, joiden oli vaikea sulattaa Parrasta, mutta joille Veistäjän palaute oli välttämätöntä. Eino Salmelaisen ja Lasse Pöystin muistelmissa Veistäjän rooli on toisenlainen ja siksikin Taitaa olla piru on hyvä lukea "tasapainotukseksi".

-Lauri Meri: Pentti Siimes -näyttämöllä, kotonaan;välittää Siimeksen näyttelijä-ja siviilipersoonasta rehellisentuntuisen kuvan, mutta on valitettavan huonosti jäsennetty. Teos on selvästikin nopeasti tehty ja, kuten me ATK-aikakauden kuluttajat tiedämme, tekstipalkkien siirtely paikasta toiseen ei ole nykyisellään ollenkaan vaikeaa. Kuitenkin kun kertojana on Siimeksen kaltainen persoona, olisi vähän syventävää kuvausta ja paremmin mietittyä tapahtumien jäsentelyä kaivannut. Mutta tehtävänsä hakuteoksena viime vuosikymmenten Kansallisteatterin sekä suomalaisen elokuvan pariin sekä aikanaan muistona suurista näyttelijöistä nimeltä Pentti Siimes ja Elina Pohjanpää kirja kyllä täyttää paikkansa. On sitä huonompiakin luettu...

-Matti Ranin: Käsi otsalla!; kuuluu ehdottomasti suomalaisten teatterimuistelmateosten eliittiin ja kulunutta vertausta soveltaen joka kotiin, jos nyt ei ihan siihen Raamatun ja Matti Nykäsen elämäkerran väliin, niin kuitenkin aika lähelle Lasse Pöystin ja Vivica Bandlerin muistelmia ainakin. Teatteriperheen poika saa leffarooleja, pääsee alalle puolittain keittiön kautta, mutta samalla perhetaustansa ansiosta vailla vääriä kuvitelmia ja luo uran, josta ei puutu käänteitä eikä konflikteja. Teatterielämä, leffa-ja tv-roolit ja ystävyys-ja rakkauselämä limittyvät toisiinsa vastustamattomalla tavalla.
Matti Ranin oli paitsi Särkän tallin filmien komea nuorukainen ja vänrikki Kariluoto, myös Suomen ensimmäisen tv-perheen isä ja Kasper-nukketeatterin toinen vetäjä lastenohjelmiin erikoistuneen vaimonsa Irjan rinnalla. Myöhemmin Ranin johti Intimiteatteria, jonka talouden riistäydyttyä lopullisesti käsistä synnytettiin lasten-ja nuortenteatteri Pieni Suomi; vahvassa yhteistyössä myös mm.Tarja Halosen kanssa.
Raninin kerronta on mukaansatempaavaa ja siinä on draamallistakin sykettä. Sen keskiössä on kulloinenkin kokonaisuus, vaikka välillä toki muistellaan yksittäisiä esityksiäkin. Kokonaisuus on loogisesti etenevä, mikä valitettavasti ei ole ollut itsestäänselvyys kaikille tämän sektorin kirjoittajille viime vuosina. Lisäksi Raninilla on kyky kertoa myös omista epäonnistumisistaan tavalla, joka ei selittele turhia, vaan kuvaa elämää sellaisena, kuin se kulloinkin on ollut.
Kirjan hieman erikoislaatuinen nimikin on niteessä selitetty...

-Pirkko Koski ja Outi Lahtinen: Eila Roine, näyttelijä ja elämänkaari; loistavan tamperelaisen näyttelijättären elämäkertateos on astetta lähempänä tietokirjaa, kuin muistelukset keskimäärin, mutta siitä loistaa kuitenkin sama elämänläheinen voima, joka niin usein on hallinnut Roineen näyttelijätyötäkin. Kirjassa kerrotaan värikkäästi, väliin "asiallisesti" todeten, väliin Roineen omaa puhetta lainaten, merkittävästä urasta Salmelaisen Työviksestä "uuteen" Työvikseen, seikkailuista television ensivuosikymmenillä ja Dario Fon linnassa Italiassa... Unohtamatta toki Jouko Turkkaakaan.
Mielenkiintoisia esityksiä ja unohtumattomia työtovereita matkan varrelle mahtuu, mutta kirja ei sorru lialliseen nostalgisointiin, saati jaaritteluun. Lopussa on kattavat hakemistot, mikä nykyään ilahduttavassa määrin on tämän sektorin teosten vakivarustus.

-Solja Kievari ja Ismo Kallio: Kaikkea alaan kuuluvaa; Turun Hämeenkadulla sodan jälkeen sijainneen nahkaliikkeen ikkunassa olleesta mainosplakaatista nimensä saanut kirja kertoo siitä, mitä kaikkea Turusta Helsinkiin kulkeutunut, operettisankari ja karaktäärinäyttelijä, vara-Manu ja melkein minimiajassa Jussi Jurkan tilalle Amadeuksen Salieriksi hypännyt ikivetreä Kallio on urallaan nähnyt ja tehnyt monenlaista -kaikkea alaan kuuluvaa...
Kirjan kerronta on jouhevaa ja asiasisältö mielenkiintoista. Osittain näin on ehkä siksikin, että Kallion ura on oikeasti aika paljon hänen yksityiselämäänsä mielenkiintoisempi ja kirja keskittyy olennaiseen. Itsetutkiskelu ja analyysi muodostavat ison osan sisällöstä ja Kallion aikaperspektiivikin on varsin laaja. Opusta voi suositella. Varsinkin, kun se on -ainakin meille- myös aikalaisdokumentti, eikä pelkkä historiallinen muistelus...

-Lauri Meri: Näyttelijät sodan varjossa; kertoo mielenkiintoisia tarinoita mukaansatempaavalla tavalla, aiheena vuonna 1943 perustetun Suomen Teatterikoulun ensimmäinen kurssi. Wilho Ilmarin johtamassa koulussa opiskeli 15 näyttelijäntainta, joista useat päätyivät merkittäviin rooleihin maamme näyttämöille ja elokuviin.
Varsinkin Ritva Arvelon aikaansaseuraavan lotan ja Tarmo Mannin periaatteellisen, hulluksikin määritellyn aseistakieltäytyjän kohtalot -teatteriin sidottuina- ovat äärimmäisen kiinnostavia ja traagisiakin juttuja. Vastapainoksi on sitten tarjolla Pia Hattaran puoliabsurdia muistelusta kiertueteattereissa pyörineen isän vaikutuspiiristä Oulun näyttämölle -jonne tultuaan hän asuntopoliittisista syistä päätyi naimisiin kolmessa viikossa...
Näyttelijät sodan varjossa-kirjan rinnalle sopii hyvin Wilho Ilmarin Teatterimiehen lokikirjan näyttämötaidekoulutusta käsittelevä luku. Ilmari ihannoi Shakespearea ja Stanislavskia -ja oppiensa vaikutus on yhä havaittavissa monella sektorilla, myös nykyisten näyttelijäpolvien koulutus- ja työtavoissa.

Unohtaa ei tässä yhteydessä sovi myöskään tokkaa ansiokkaita teatterien historiikkeja, joista Kaarina Kytömaan Jurkka, teatteri huoneessa sekä Panu Rajalan moniosaiset historiikin sekä Tampereen Teatterista että Työviksestä ovat erinomaisia hakuteoksia. Viirus-boken taas kertoo toisenlaisen teatterin syntytarinan ja kasvukivut.
Suoranaisia kontakteja esityksiin onkin sitten vaikeampi saada. Sole Uexcullin ja Maija Savutien kritiikeistä on julkaistu kokoelmateokset, samaa käsittelyä soisi Jukka Kajavankin jälkeen jääneille teksteille.

Ja kun nuo kaikki on luettu, niin vielä voisi lukea Matti Kassilan muistelmat Ihmisen ääni-sarjasta. Elokuvaohjaajanahan hänet tunnetaan, mutta ehti olla parissakin teatterissa johtajana.

Kiinnostavaa on myös jonkun kirjailijan eri näytelmien ruodinta (ei liiallinen), ts. eri tutkijoiden näkemykset näytelmistä, eri käännökset jos kyse on esim. Shakespearesta, teattereiden ohjelmistot (aika mielenkiintoista on esim. nähdä mitä sota-aikana missäkin esitettiin) jne. Miten eri tavoin näytelmä voi siirtyä valkokankaalle on eräs asia myös.

70-vuotispäiväänsä eilen viettänyt suomalaisen teatterin oman linjansa merkkihenkilö Kaisa Korhonen ansaitsee myös maininnan tässä keskustelulangassa. Hänen omaelämänkerrallinen teoksensa Uhma, vimma, kaipaus (1993) kun edustaa hyvin sympaattisella tavalla omaa elämäänsä ruotivan, moneen ehtineen tekijän tekemisiä. Kirja ei ole varsinainen tunnustus, saati myöntyväisyyden osoitus siihen, että änkyrätaistolaisuus ei ehkä ollutkaan oikea tie, vaan painottaa muistamaan taiteen merkityksen kaikissa vallitsevissa olosuhteissa. Kaisa Korhosen taistelu ei ole päättynyt, vaikka se on muuttanut muotoaan.
Kaisa Korhonen tullaan toki muitamaan Lapualaisoopperasta ja KOMin alkuvuosien laululiikkeen ideologisesta ohjauksesta. Se on sikäli sääli, että hänen oma taiteellinen työnsä ohjaajana on käsittänyt useita varsin hienoja töitä, itselleni mieleenpainuvimpana Coline Serreuan Kani Kanin, jonka suuressa pääroolissa Saara Pakkasvirta loisti HKT:n Pienellä näyttämöllä -90-luvulla.

Toinen tätä aihetta sivuava kirja suomalaisessa teatterimaisemassa on Sinikka Sokan elämänkerta Sokka (2010, toim.Liisa Talvitie). Sokka on selvästikin aikanaan mennyt mukaan taistolaisten liikkeeseen seurakuntanuorista irtaantuneen porukan mukana, koska siellä oli hyvä meininki ja laulu raikasi, pääsi keikoillekin aina DDR:ää ja Chileä myöten. Sinikka Sokan pirteä elämänmyönteisyys on minulle ollut aina hyvin vaikuttava tekijä ajateltaessa, etteivät maailman ongelmat lopulta niin isoja ole, etteikö niistä laulamalla selvittäisi. Korhosen kirjaan verrattuna Sokka on pintapuolisempi, mutta ihan lukemisen arvoinen -ihminen roolin takana on kumpaisessakin keskiössä.

Pekka Laihon Poika ja kapakkasaatana on ihan mukiinmenevä näyttelijän elämäkertaopus. Vaikka olen kyllä parempiakin lukenut. Mutta myös huonompia. Laiho on kulkenut pitkän tien YT:sta MTV:n, Tampereen Teatterin ja Helsingin Kaupunginteatterin kautta. Päämäärä on tuntematon, kuten kaikessa teatterielämässä, mutta matkahan onkin se olennaisin. Laiho on tehnyt monipuolisen uran, johon kuuluu niin sankareita kuin roistojakin. Monissa yhteyksissä hänen mukanaolonsa on monelle katsojalle, minullekin, ollut laadun tae. Mutta hän ei ole koskaan ollut solistinen tähtinäyttelijä, vaan luottamusta osakseen saanut tiimiläinen.
Laiho kertoo elävästi myös muutamista itselleen merkittävistä ohjaajista, ennenkaikkea Jouko Turkasta. Hyvinä kavereina matkan varrella ovat tulleet vastaan mm.Lasse Pöysti, Jyrki Kovaleff ja Pertti Palo.
Intohimoinen jalkapallomies sivuaa monin paikoin pelien kuningasta elämänsä eri yhteyksissä. Ehkäpä Koffin olisi sittenkin ollut paikallaan antaa muutama pennonen sponssia Laihon junnufudaajille -60-luvulla, tämä mainos nimittäin oli omana aikanaan liikaa toistettuna (samanaikaisesti sekä massiivisena telkkari- että tienvarsikampanjana, kumpaisenkin kesto pari vuotta!) melko... ei nyt niin kovin riemastuttavakaan. Asiasisältö toki oli kohdallaan (kaikkihan ymmärsivät, että ykkönen on kolmonen ellei peräti nelonen) ja biisi itsensä Junnu Vainion käsialaa.
http://www.youtube.com/watch?v=zNxffrcT ... ture=share
(Vaikka mainostettu tuote ei tietääkseni enää markkinoilla olekaan eikä tämä mainos siten enää ole ajankohtainen, se saattaa silti loukata YLEn säännöksiä. Jos näin on, pyydän ylläpitoa poistamaan linkin.)