YLE Radio 1

Ruhtinaallisesti kirjapalkittu Kari Aronpuro (s. 1940) kusettaa meitä "semiotiikallaan" jälleen uudessa kokoelmassaan Lehmän henkäys (2008). Keistä Aronpuron tukiryhmä koosttu? Mitä mieltä yleensä olette tällaisesta runoudesta?

--------

Tätä viestiä on lyhennetty (myös viestin kirjoittaja itse pyysi lyhennystä). Syynä tekijänoikeudet.

Nettitoimitus

"Lehmän henkäys" kertoo minun mielestäni jo paljon, mutta oletko saanut tekijältä tai kustantajalta luvan noin laajoihin lainauksiin?

auggu kirjoitti:Keistä Aronpuron tukiryhmä koosttu? Mitä mieltä yleensä olette tällaisesta runoudesta?

Ilmoittaudun Kari Aronpuron tukiryhmään, jos sellaista tarvitaan. Fan Clubissa jo olenkin, vaikka toisinaan hänen runonsa eivät minulle aukeakaan.

Uusinta kokoelmaa en ole vielä lukenut.

Ilmoittaudun Aronpuron tuki- ja faniryhmään. Olen lukenut kai kaiken, ja omistan monta kirjaa, uusimmankin, Lehmän henkäyksen. Uskomattoman taidokasta, avaraa ja ilakoivaa runoutta. Kaikki keinot ovat hänen käytössään ja hallussaan. Kaikkien runojen ei tarvitsekaan aueta älylisesti. Riittää, kun lukee, ääneen mieluusti - tai katsoo, nimittäin monet runot ovat visuaalisia. Kannattaa lukea myös Aperitif - avoin kaupunki. Romaani, eräänlainen, siis aivan omanlaisensa. 60-luvulta. Omistettu Charles Baudelairelle, se kenties jo sanoo jotakin.

VeHy on oikeassa. Ei julkaistua tekstiä saa tuohon tapaan lainailla, tekijänoikeudet kieltävät. Se on kai mainittu Ylen ohjeissakin. En tiedä, saako edes yhtä kokonaista runoa. Niin olen kyllä itsekin pari kertaa tällä palstalla tehnyt, mutta puolustaudun sillä, että hehkutin niitä runoja.

VeHy kirjoitti:"Lehmän henkäys" kertoo minun mielestäni jo paljon

En ymmärrä, mitä yhteyttä runovihkosen nimellä Lehmän henkäys on runojen sisältöön. Lehmästä ei puhuta mitään, eikä henkäyksestäkään.

Onko näissä runoissa mitään järkeä? Kannattaako paperia tuhlata tällaiseen?

Vrt. että kuvataiteen alalla taidetta on, kun jäniksen jätöksiä liimataan paperille, joka sitten pannaan raameihin eli kehyksiin. Snobistit arvostelevat sitä sitten totinen ilme naamallaan.

Tässä pätkiä A:n runoista (koko runoja ei kuulemma saa julkaista, vain osia), jotta lukijat saavat käsityksen, miten meitä huijataan tällä "sanataiteenkin" alalla.

Envoi (Lehmän henkäys, sivulla 28)

Kitalakikitalakikitalaki kitalaki kitala
(Tässä vain alkusäe runosta, joka jatkuu samaa rataa)
______________________________________

VUO (Lehmän henkäys, sivulla 46)

Oli upo uimahalli
uimahallista hatikka
hatikasta haimasyöpä
haimasyövästä sysi
sysistä sylipaini
sylipainista patukka
jne.
___________________________

Seuraava toistuu runossa 25 kertaa (Lehmän henkäys):

RAAKARAUTAA
RAAKARAUTAA
RAAKARAUTAA
RAAKARAUTAA
RAAKARAUTAA
jne.
_____________________________________
SA (Lehmän henkäys, sivulla 41)

SA
SAS
SASA
SASAS
SASASA
SASASAS
jne.

Runo laajenee alapäästään, niin paljon kuin sivulle mahtuu.
________________________________________________
Lintulaulu (Rihmasto)
Ei tikka tapa
ja ämpäri ei huku
jne.
(Sama toistuu seitsemän kertaa)
____________________________________________
KYTKINKAAPPI (katkelma kokoelmasta Mikä tahansa 2003)

työtön aamen
työtön BKT
työtön cheerleaderi
työtön diileri
työtön etana
jne.
________________________________________________
Että sellaista runoutta. Vähän vaikeata siteerata saunailloissa.

En ota kantaa Lehmän henkäykseen, koska en tuota ole vielä lukenut. Sen sijaan...

auggu kirjoitti:En ymmärrä, mitä yhteyttä runovihkosen nimellä Lehmän henkäys on runojen sisältöön. Lehmästä ei puhuta mitään, eikä henkäyksestäkään.

Thomas Mannin Taikavuori-romaanissa on yli 700 sivua. En muista, mainitaanko sana 'taikavuori' itse romaanissa. Lukija saattaa tietenkin tulkita, että romaanin parantola Alpeilla on sijoitettu 'taikavuorelle', koska esim. potilaan ajantaju parantolassa ollessa kuin tainaomaisesti muuttuu (josta sitten seuraa kaikenlaista). Voisi ehkä kuvitella, että Aronpuron kokoelman koko sisältö on yhtä lehmän henkäystä?

Minulla taitaa olla toista tusinaa Aronpuron opusta, Aperitiffista alkaen. En pidä kaikkea hänen tuotannostaan kuolemattomana, jokin Lokomonyliopisto ja Moskovan ikävä olivat aika tylsiä (se oli sitä vas.radikalismin aikaa). Sen sijaan Galleriasta alkanut runous on kiehtonut. Ajan myötä Aronpuro on muuttunut leikkisä(mmä)ksi, mikä hänelle ansioksi luettakoon. On helppo olla Laululinnun kanssa samaa mieltä.

laulu.lintu kirjoitti:Uskomattoman taidokasta, avaraa ja ilakoivaa runoutta. Kaikki keinot ovat hänen käytössään ja hallussaan.

No eipä ole teillä kehujilla suuret vaatimukset runouden suhteen. Minun altakymmenen v. poikani voisi tehdä teille niitä vaikka kuinka paljon edit-copy - edit paste -keinolla. Mutta kannattaako paperia uhrata tällaiseen?

Ehkä haemme runoudesta eri asioita?

Rakastan Leinoa, Ihailen Mannista ja Hellaakoski on fantastinen, mutten viitsi lukea 2000-luvun tuotoksia, joissa tekijä ei pääse ulos lyyrisestä poterosta (mitallisesta, loppusoinnutetusta, laulunomaisesta liirumlaarumista). Modernismin kumouksen jälkeen ei vanhaan ole paluuta. Suomessa Aronpuro, Haavikko, Kirstinä ja moni muu ovat avanneet runoudelle uusia polkuja. Kenenkään ei tietenkään ole pakko niitä tallata eli heitä seurailla.

auggu kirjoitti:No eipä ole teillä kehujilla suuret vaatimukset runouden suhteen. Minun altakymmenen v. poikani voisi tehdä teille niitä vaikka kuinka paljon edit-copy - edit paste -keinolla.

Emmeköhän me osaa copypastailla itsekin. Se tuskin olisi runoutta.

PS. Arto Kytöhonka kokeili jo 1980-luvulla tietokoneistettua runoilua. Kokeilut osoittivat koneen tuottavan hyväksyttävää raakamateriaalia, jonka huosimiseen kuitenkin tarvitaan runoilija.

Joo, Kytöhonka-vainaa oli kans yksi humpuukirunoilija.

Mahtaa Aronpuro nauraa viiksiinsä, kun on saanut "semiotiikallaan" kusetettua hameväkeä. Sanoja ja kirjaimia vaan sinne tänne. Ei kai tällaisia runoja kukaan tosissaan ota. Kysehän on lähinnä typografiaan perustuvasta käsityöstä.

Runon rakentuminen esteettiseksikin kokonaisuudeksi menee osittain jo dadan puolelle, mutta mikäs siinä, jos toimii. On tässä maailmassa varmasti paljon turhempaakin tekstiä...

Tulee mieleen jonkun vanhan polven komeljanttarin -muistaakseni Uuno Laakson- aikanaan kansainväliselle kutsuvierasjoukolle tulkitsema suomalainen dada:

Yksi kaksi kolme neljä
viisi kuusi seitsemän
kahdeksan
yhdeksän
KYMMENEN!

Mutta Aronpuro on tekstinsä visuaalisuudesta huolimatta myös radioon sopiva tekstinikkari -silti ja siitäkin huolimatta, että termi hänen tapauksessaan viittaakin tietyllä tavoin rakennustyöhön.

Aronpuro ei totisesti ole tehnyt runojaan korvin kuultaviksi, vaan silmänruuaksi. Runous on kuitenkin puhetta laulua tai ainakin resitatiivia.

"Modernismin kumouksen jälkeen ei vanhaan ole paluuta. Suomessa Aronpuro, Haavikko, Kirstinä ja moni muu ovat avanneet runoudelle uusia polkuja. "

Sanoit, ettei vanhaan ole paluuta. Mihin muuhun nuorison tekstit ns. lyriikat perustuvat kuin edelleen loppusointuihin, ja todella kuluneisiin? On syytä palata kalevalaiseen runomittaan, jossa loppusoinnut eivät kuulu eivätkä siis kulukaan.

Mielenkiintoista vertailla Aronpuron asemointia virolaisen runoilijan Fagira D´Mortin (s, 1974) teksteihin, hän leikittelee samalla tavalla mutta sisältöä taitaa olla ihan pikkuisen enemmän. Pari näytettä löydätte allaolevasta linkista alkaen sivulta 31, ensin virolainen alkuperäisteksti ja sitten Varja Arolan suomennokset.

Õigem Valem

Eiköhän tällainen leikittely kirjaimilla kuulu paremminkin lasten askarteluharrastuksiin.

Aina ei ole Aronpuronkaan runoilijantie ollut yhtä auvoista. Hänen ollessaan Kemin kirjastolaitoksen virkailijana 1970-luvulla kirjaston silloinen johtaja, kirjallisuudentutkija, sittemmin prof. Raoul Palmgren (s. 1912) kieltäytyi hankkimasta kokoelmiin alaisensa ja aatetoverinsa Aronpuron kirjaa Aperitiff - avoin kaupunki (v. 1965), koska Palmgren - entinen Tampereen kaupungin kirjastonjohtaja - piti sitä huonona pilana. Kyseisessä kollaasiteoksessa on mm. mainoksia, uutisia, bibliografioita ja logaritmitaulukoita. (Tieto saatu Lasse Koskelan kirjasta Suomalaisia kirjailijoita Jöns Buddesta Hannu Ahoon, s. 24). Onpa joissakin Aronpuron runokirjoissa ruokalistoja, sisällysluetteloita, hinnastoja, katkelmia puhelinluetteloista, hienosti sanottuna: indeksejä, ym. kivaa.

Ennen Kemin aikaa, ja sen jälkeenkin Tampereen kirjastolaitoksessa yhteensä vuosikymmeniä työskennellyt Aronpuro on huolehtinut siitä, että kaupungin kirjastojen hyllyt suorastaan pursuavat hänen omia kirjojaan. Nimenomaan pursuavat, eivät siis ole lainassa, koska filosofiasta, eritoten semiotiikasta mitään tajuamaton epä-älyllinen lukijakunta ei älyä kirjoja lainata.

Aronpuro on poliittinen opportunisti. Entinen vallankumouksellinen on pitänyt juhlarunon oikeistolaisuuden eräänä henkisena keskuksena tunnetun Tampereen yhteiskoulun satavuotisjuhlassa v. 1995, samoin kuin kapitalistien omistaman Tampereen Verkatehtaan (Tamfelt) 200-vuotisjuhlassa v. 1997.

Aronpurosta en ole kuullutkaan.

Huomiotani herätti heitto, että mitalliset ja loppusoinnulliset runot ovat poteroonsa juuttunutta liirumlaarumia, jota ei enää nykypäivinä viitsi lukeakaan. Jos näin on, pyydän saada jäädä poterooni. Älkää koputelko kypärään.