YLE Radio 1

"Sunnuntaina lähdimme kävelemään vuorelle. Raimo, Heikki ja minä. Naiset laittoivat vuoteita kuntoon, Laina huiskutti lakanaa ikkunasta. Sirkka lakaisi lehtiharavalla pihaa. Ovet ja ikkunat olivat auki. Radion jumalanpalveluksen piti alkaa kohta ja naiset koettivat ehtiä valmiiksi ennen sitä. Kun pääsimme metsänreunaan, ne panivat radion auki. Veisuu kuului sinne saakka."
Veijo Meri: Suku, (1968), 4. p., 1998, s. 5 eli kirjan alku.

Sotauutisia kyllä seurattiin, mutta niiden mukana elettiin vaimeasti. Työtäkin oli paljon. Heinänteko myöhästyi, ja vaivoin se saatiin latoihin, ennen kuin alkoi syysviljojen leikkuu.
Mutta radiosta kaikui vähän väliä laulu:

Uraaliin, Uraaliin, sinne kalppii nyt Molotov ja Stalin.
Sinne ryssä yrittää nyt raahata samovaarejaan,
mutta täysi työ on pidellä toppahousujaan.
Uraaliin, Uraaliin, sinne barbaarimaan uumeniin ...

Kylä eli hiljaista elämää. Ihmiset tekivät töitään ja pelkäsivät rintamalla olevien omaistensa puolesta. ...
(Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla. III osa. (1962), 5. p., 1963, s. 481)

Kotirintama- ja sotakiireet olivat vielä eri asia, kun jatkosota alkoi mutta tunne yhdisti.

Mutta ennen materialististen toiveiden täyttymistä merkitään muistiin eräs iltakeskustelu esimerkkinä henkisistä harrastuksista. …
Niin, eräänä iltana Tellu, Rurik ja Hamsteri istuvat radion ääressä ja kuuntelevat Lontoosta tulevaa sinfoniakonserttia. Kun esitys päättyy, istutaan mykistyneinä, nojataan leukaa kämmeneen ja tähyillään kaihoisina ohi olevaisen.
Viimein syvä, hurjistunut huokaus puistattaa Rurikia, ja hän sanoo:
- Ajatelkaapa, että minä olisin mahdottoman kuuluisa kapellimestari! Minä johtaisin hurjan taitavasti suuria orkestereja. Konserttiyleisö kuuntelisi hiirenhiljaa ja sitten taputtaisi neljännestunnin käsiään. Kaikista hienoimmat naiset itkisivät pitsinenäliinoihinsa, eivätkä ministeritkään olisi mitään minun rinnallani! Tuhansittain ruusuja tulisi huoneeseeni.
(Veikko Huovinen: Hamsterit, (1957), 1979, s. 138-139, seitsemäs luku)

Ja sitten alkoikin sankareilla Münchausenin jälkien seuraaminen eli matka todellisiin unelmiin. Löysin Hamsterit pääsiäisenä kirjahyllystä sieltä, missä olin. Kiitos Karille vinkistä ja nimiErkille teknisistä ohjeista.

Kari Peitsamon alkutuotannon kappaleessa on hänen uusi Hilda-ruotsinopettajansa, jolla ei ollut kotona kuin radio päällä. Ja riimi menee että Karin polvet on pelkkää Mildaa.

”Voi”, sanoi tohtorinna, ”jättäkää toki politiikka! Eikö ole enää muita asioita kuin pula ja politiikka? Eikö ihminen ottanut viinaa esiin tunteakseen itsensä kevyeksi ja iloiseksi?”
”Tosiaankin”, myöntyi tohtori. ”Sanoohan Siirakkikin, että soitto höystää hyvän viinan.”
Hän kopeloitsi radiokoneen nappuloita. Kuului räsähdyksiä, vingahduksia, epämääräisiä ääniä, kunnes nuo hänen kaipaamansa Siirakin viinakanteleet alkoivat kuulua jostakin, jostakin kaukaa. Kaikki ilostuivat.

Kunnan lääkäri, insinööri, opettajatar sekä kullankaivuulla äkkirikastunut Aprami Kaira visioivat Suur-Suomea äskettäisen alkoholin vapautumisen siivin. Ja radio veivaa sen aikaista "soittolistaa":

Tupakansavu verhosi huonetta harmaana ja sinertävänä. Sen lävitse näkyi radiokoneen kiiltävä kylki. Sieltä vyöryi ääniä, joita kukaan ei kuunnellut. Tuo suuri taikuus oli arkinen asia. Jos ajattelit noita avaruudesta tulevia ääniä, kävit surulliseksi. Niin paljon elämää, niin paljon keskipisteitä, joissa et voi olla läsnä.

(Pentti Haanpää: Isännät ja isäntien varjot, Otava 1980, ss. 57-58, ilm. 1. kerran 1935)
Haanpään hampaissa 30-luvun "ytimiin menijät" - white trash! Onko mikään muuttunut?

Olipa hyvä kohta! Mutta ei kai Haanpää vaan käytä inhoamaani sä-passiivia. Lainaus: Jos ajattelit noita avaruudesta tulevia ääniä, kävit surulliseksi. Niin paljon elämää, niin paljon keskipisteitä, joissa et voi olla läsnä. Vaikuttaa siltä vaikka se onkin kuin soittoa korvissa tai kaukaista ja abstraktia, filosofista mietintää eikä junttapullaa.

Marja Salonen kirjoitti:Mutta ei kai Haanpää vaan käytä inhoamaani sä-passiivia. Lainaus: Jos ajattelit noita avaruudesta tulevia ääniä, kävit surulliseksi. Niin paljon elämää, niin paljon keskipisteitä, joissa et voi olla läsnä.

Pahempaa, Marja! Haanpää käyttää sä-passiivia imperfektissä!

Kamarin kaapin päällä komeilee radio, kiiltäväkylkinen koje, josta tulee rallatuksia tuhansien kilometrien päästä. Sanovat Amerikasta asti kuuluvan, vaikka ei Juuso semmoista valetta vielä tällä syömää usko.

Mutta kumma koje se kuitenkin on, kun se pappiakin osaa matkia ihan niin kuin kirkosta kuuluisi…Ihmettelystään huolimatta Juuso kuitenkin suuttuu: Tätä se akka käski poikien tulla hakemaan silloin Mutkalan huutokauppapäivänä. Tämä se oli sitä ”kantamista”! Ja kyllä osasi akka tulla nöyränä. Ei häntä kehdannut pieksää, kun heti sanoi terveisiä sukulaisilta ja kun sillä oli mukana Kuivakankaan poika, joka pani radion soittelemaan. Syötiin siinä viskusoppaa, juotiin nisukahvia pelejä kuunneltaessa. Ihan se tuntui kuin olisi taivaaseen syntinen raato joutunut! Ja illalla otti akka viereensäkin puhuen mukavia. Vasta monen päivän kuluttua uskalsi sanoa, että pankista piti ottaa velkaa tämän koneen ostoon. Eikä silloinkaan tullut akkaa kuritetuksi, kun tuntui siltä, että joutaapa joku hupi olla tänä viheliäisenä kiusojen aikana.

Lauri Leskinen: Ehtoona sitten raukee turhaan... (Otava, 1948, s. 82)

Tapahtuu 30-luvun pula-aikana ankean harmaalla pohjoissavolaisella syrjäseudulla. (viskusoppa = luumu- t. sekahedelmäkeitto t. -kiisseli).

Kylläpäs täällä tätä kotiseutuakin heti mainitaan, nyt kun rekisteröitymispäivänäni olen täällä liukkaasti liikkunut.
Jos tarkkoja ollaan (ja jos Lauri Leskinen kirjoitti esikoisensa kotipitäjästään Kiuruvedestä, josta en ole varma, kun en ole lukenut) niin puhuisin mieluummin yläsavolaisesta kuin pohjossavolaisesta syrjäseudusta Kiuruveden ollessa kyseessä. Ei täälläpäin ole nyt ankeata eikä harmaata ollenkaan vaan kaunista ja kirkasta, roudan maat kukkivat.
30-luvulla tosin kyllä taisi olla ankeeta vähän joka paikassa.
Tämä kaikki nyt suurissa sulkeissa, koska ei liity mitenkään radioihin muuten kuin että radiota yläsavolaisetkin ovat aina innokkaasti kuunnelleet. Tosin Salminen ei hirveästi kuuntele tämän alueen paikallista radio Salmista, se kun kuuluu kyllä ilman erillistä kuunteluakin kaikista julkisista kojeista.

"Ankean harmaa pohjoissavolainen syrjäseutu" olisi pitänyt laittaa lainausmerkkeihin, koska se ei ole oma ilmaukseni vaan Seija Hännisen, joka oli tehnyt linkkinä olleen Lauri Leskis-esittelyn. Hän kirjoittaa edelleen "Ympäristöjen esikuvat ovat Leskisen lapsuudenmaisemista, soiden ja rämeiden ympäröimästä Lapinsalosta." Lapinsalo on kai Kiuruvedellä?

Ankean harmaata maisemaa Suomessa löytyy parhaiten Helsingistä akselilta Mannerheimintie-Aleksanterinkatu. Onneksi täällä peräuusimaalaisella syrjäseudulla voi sentään kuunnella radiota.

Tässä kuvia Kiuruveden Lapinsalosta, mukana myös Lauri Leskisen syntymäkoti Rajala. Voimme kuvitella, että edelläoleva tarina, jossa "akka radion osti" tapahtuu siellä. Korostan, että kuvitella! Kyseessä on fiktiivinen romaani, eikä suinkaan muistelma. Ja hyvä romaani, sanoo nimiErkki, rehevää kieltä!
Kiitos Salmelainen!
P.S. Kiuruveden kaupungin pääsivulle pääset osoitteessa http://www.kiuruvesi.fi

Melko mukavat kotisivut kiuruvetisillä. Täällä päin tiedetään, etteivät ole mitään jälkijunalaisia tietotekniikan käytössä.
Olenpa juuri palaillut muutaman päivän reissusta sieltä piäkaapunnin kivimaasta, pitkästä aikaa. Jotenkin on muuttunut niistä ajoista kun siellä tuli asuttua. Myyjät, erityisesti nuoret, ovat muuttuneet ystävällisiksi ja ulkomaan kieliä kuulee koko ajan. Monenlaista erilaista kulkijaa sulassa sovussa Aleksanterinkadulla. Kiasmaan voi mennä nuorisonkin kanssa ihmettelemään, siellä kun tuota tietotekniikkaakin voi kokeilla - vaikka kyllä se muuten kyllä ruma rakennus on.
Yritin tähän aiheeseen miettiä, onko joku täkäläissyntyinen kirjoittanut radion alkuajoista, mutten muista vielä.

Miksi radiossa luetaan myös televisio-ohjelmat? Asian voisi ymmärtää, jos televisiossa vastaavasti luettaisiin radio-ohjelmat; ovathan sekä tv että radio saman Yleisradion omistuksessa.
Nykyisin on televisioperheiden vaivana niiden naapurien lapset, joilla ei televisiota ole. Ehkä tv-ohjelmien luenta radiossa onkin juuri näitä varten, että he tietävät lähteä naapuriin, kun televisiossa tulee hyvä ohjelma.
Mitä television omistajiin tulee, he eivät tarvitse tv-ohjelmien radiossa luentaa, sillä ohjelmat ovat joka päivä sanomalehdissä, ja televisiossa ne luetaan monta kertaa päivässä.

Korvalääkäri

Yhteisvoimin (YV), 1/1964

YV oli OKO:n ja Osuuskassojen (nyk. Osuuspankit) asiakaslehti. Tämä julkaistiin lukijan kirjeenä.

J.M.Coetzeen omaelämäkerrallisesta Nuoruus-teoksesta, Otava 2003: Kuvaus ajoittuu 1960-luvun alkuun, jolloin hän asui, oli työssä IBM:llä ja ikävystyi Lontoossa:

"Britannian pelastava tekijä on Kolmoskanava. Jos hän jostakin iloitsee ennalta IBM:n työpäivän jälkeen, niin siitä kun hän huoneensa rauhaan tultuaan avaa radion ja saa seurakseen musiikkia, jota hän ei ole kuullut ennen, tai hillittyä älykästä keskustelua" s109.

Kysymys oli BBC:n 3rd Networkista, jonka nykyinen nimi on BBC Radio 3. Kuuluu kai netissäkin. Ohjelmisto vastasi ilmeisesti nykyistä Ylen Radio 1:a.

Salman Rushdien kirjassa Maa jalkojen alla (suom.1999) on muutaman kymmenen sivun pituinen varsin asiantuntevalta vaikuttava kuvaus englantilaisen merirosvoaseman toiminnasta 60-luvun puolivälissä.

Hieno Coetzee-lainaus, tukkimes!! Kuuntelen siis radiota samalla tavalla kuin Nobel-kirjalija! Paitsi että itse ikävystyn vain Helsingissä enkä Lontoossa.

Sitten puheenvuoro Konstalle, joka ei ikävysty 60-luvulla, vaan ajattelee. Ennustaapa hän 2000-luvulle asti:

Miettiessään radiota ja televisiota siinä varvukossa kähniessään Konsta äityi pohtimaan tiedonkulun ihmeitä. Ajatella että ilma on täynnä vinhasti kiitäviä viestejä, satoipa tai paistoi. Teki melkein mieli väistellä kaikkialla viuhuvia radiouutisia ja kuunnelmia ja esitelmiä. Paljaalla silmällä ei näe luonnossa miten siellä keihäänheittäjät työhelevät kaukana urheilukentän vihreällä niityllä. Eikä isokaan korva ota männikössä kiinni Reutterin tietotoimiston uutisia. Mutta pistäpä antennikarahka pärekatolle ja painaise television nappulaa, niin jo maailman ihmeet leviää eteesi kuin nuottatytön paska. Ja kaivapa komerosta mäntysuopapalan kokoinen patteriradio, niin hetihän tiedät mitä joku Itä-Saksan ukko on sanonut ja montako tapettu Peetlehemissä.

Ihmispoloisen tieto hujeltaa vallatonna yli maiden ja merien, se menee linnoihin ja torppiin, pöllyttää hiekkaa aavikolla ja valittaa kuin tuulen ääni ontossa kelossa. Soitto ja laulu iukuttaa niin että sydänalaa värisyttää.

Ja kaikki kulkee salakavalasti, ujuttautuu kirkkaassa pakkassäässä, ettei mitään hiukkasia näy. Se on vain hyvä niin, jos ei yhisty koko touhuun millään lailla, saa kävellä rauhassa, muina miehinä. Sitä se vielä puuttuisi, että petäjikössä lentelisi näytöskappaleita ja urheilua kuin vasikanvuotia ja ne katkoisivat mennessään kuivia oksia. Ja radiouutisia rätkähtelisi kuusen latvoihin kuin kiehutetun maidon kelttoa.

Mihin kaikki tuollainen ihmisraukat johtaa. Tekisi mieli ennustaa, että ensi vuosituhannella ollaan ihmeessä paisuvan tiedon tähden. Erilaista tietoa voi olla liian kanssa. Tiedonjyväsiä vilisee ilmassa kuin Nuorttijoella sääskiä. Ne inisee ja kiusaa maapallon valtaherrat uuvuksiin. Ihminen luulee kaiken tietävänsä. Vaan eihän se tosiasiassa tiedä paljon mittään, häilyväinen pösilö. Kaikki pääasiat ovat melko lailla ennallaan. Ihmiset tappaa toisiaan hirmuaseilla, rohmut kähmivät köyhän kansan rahat, riita maista ja mannuista on samanlaista kuin ennenkin ja kansanihminen on ymmällään ja orpo. Kaikki myllätään ja sekotetaan konevispilällä, mutta sotku siitä koituu.

Veikko Huovinen: Konsta Pylkkänen etsii kortteeria, WSOY 2004 (s. 34 -36)

Tämä Veikko Huovisen uusin teos on välttämätön kaikille niille (kuten esimerkiksi minulle), joita on jo vuosikymmenten ajan pohdituttanut: ”Mitähän se Havukka-ahon ajattelija tähänkin kohtaan sanoisi?” tai ”Mitä Konstan Pylkkerölle sitten tapahtui?”

Haluan silti erityisesti mainita Huovisen edellisen kirjan, joka on jäänyt kummallisen vähälle huomiolle. Se on kirjakaupoista yhä löytyvä Sinisilmäinen ohjus ja muita sotaisia kertomuksia, WSOY 2003. Tiukka kahdenkymmenen jutun viiltävä paketti, jossa puolet stooreista on Huovisen ennen julkaisemia ja puolet täysin uusia. Sinisilmäisen ohjuksen ajankohtaisuus puree järjettömän hyvin – yhtä hyvin vanhojen kuin uusienkin kertomusten kohdalla. YLE Radio Suomen Juha Roiha kirjoitti kehuvassa arvostelussaan, että Huovinen ”on usein ymmärretty väärin”. Näinhän on. Toisaalta ei ihme: Jos joku nielee ilman suurempia kakisteluja suurvallan ”sodan terrorismia vastaan” tai Jaakonsaaren perustelun, että Suomen pitäisi liittyä NATOon metsäpalojen ja tulvien takia, niin varmasti selvän tekstin ymmärtäminen voi olla vaikeaa.

Jos Konsta sopii isälle ja äidille, niin poika ja tytär saavat enemmän irti Ohjuksesta.