YLE Radio 1

Yllätyin kun huomasin, ettei Kirjakerholle ole omaa ketjua. Hieman aristelen uuden ketjun perustamista, muttamutta... pakkohan tämä on aloittaa, kun Kirjakerhoa koskevat huomautukset ovat levällään ympäri foorumia.

Mukava kun Kirjakerhoja tulee uusintoina. Talvella jäivät yleensä kuulematta. Erityisen kiinnostavaa oli kuulla Hannu Mäkelän puhetta. Ohjelman lopulla hän nosti esiin kysymyksen, joka on itseänikin vaivannut: kirjallinen kulttuuri on muuttunut peruuttamattomasti.

Kaikenlainen kevytkirjallisuus ja muu viihde käy vakavasti otettavasta kirjallisuudesta. Tähän liittyy ajatus ns. julkisuudesta sinänsä hyvänä. Esim. kirjalliseen julkisuuteen noustiin, kun oli näyttöjä. Nyt viihdemedia nostaa päiväperhoja esiin ja suurelle yleisölle he ovat vakavasti otettavia, koska ovat julkisuudessa!

Yle on 80 vuottaan juhliessaan lähettänyt vanhempia Kirjakerhoja myös. "Minna Canthia muistellessa" oli Helmi Karjalaisen vuonna 1936 toimittama ohjelma. Haastateltavina oli mm. kaksi Canthin tytärtä. Canth äitinä, kauppiaana, yleisenä vaikuttajana ja tietenkin kirjailijana meni läpi vallan hyvin, vaikka haastateltavat puhuivatkin papereista. Suorastaan liikuttavaa oli, kun aivan tipalla oli anteeksipyyntö lukemisen alkaessa kangertaa. Vaikuttava kuva syntyi liiketaloutta käsittäneestä kirjailijasta. Hänen sanansa oli sitäkin kautta vankka.

Keskiviikkona tuli Pentti Saarikosken haastattelu vuodelta 1967, jolloin hän oli 30-vuotias. Hän puhui ajasta, siitä että puberteetti on nyt jäänyt taakse ja ikääntymisen tajuaa. Kovin viehkosti Saarikoski puhui runoistaan Muksujen välillä laulaessa hänen runojaan. Eikö runoilija siinä ihmetellyt, että hän oli joskus noinkin osannut kirjoittaa. Sanoi olleensa silloin eri ihminen. Nyt hänen täytyi olla täysin vapaa siitä, mitä pidetään muotina tms. Parempi oli kirjoittaa poissa Suomesta. Syksy oli hänen mielestään produktiivisin vuodenaika, koska se jonkun teorian mukaan kävi yksiin hänen syntymäaikansa kanssa. Kun kesä kuolee, niin se kuolema täytyy täyttää runoilla. Aivan sympaattinen ohjelma, joka tulee uusintana lauantaina klo 8.35-9.00.

Eeva Luotosen viisasten kerhon kuuntelin myös hiljan ja siinä oli aiheena "Mikä on klassikko?" Kyse oli kirjallisuuden kaanonista monin osin ja siitä, mikä kirja ja millä perustein voisi olla klassikko. Aihe ei kuulu tähän ketjuun, tiedän. Olisiko joku kuitenkin niin viisas, että linkittäisi minulle jonkin kaanonin - muuallekin kuin tänne, sopii hyvin. Olisi myös hauska tietää, missä vaiheessa tämä uusin kaanonhanke on. En netistä löytänyt. Onko mennyt ohi silmien jo kenties valmis (?) luettelo.

HUOM! Toivoisin kuitenkin, että linkki, jos sellainen löytyy tai joku siitä jotain tietää, urlitettaisiin ts. tehtäisiin hyperlinkiksi, sillä täällä on ollut kovin paljon esillä liian leveitä linkkejä, joiden vuoksi keskustelua on ollut vaikea seurata.

Tänään tuli mielenkiintoinen Kirjakerho, jonka uusinta on kuunneltavissa lauantaina klo 8.05. Aiheena oli Kaksi murhaa rappukäytävässä - Dostojevskin ja Politkovskajan Venäjä. Keskustelijoina olivat Jukka Mallisen ja Seppo Puttosen toimittamassa ohjelmassa Christer Kihlman, Annika Idström, Kalle Holmberg ja Torsti Lehtinen.

Sivuhuomautuksena laitan tähän väliin pienen mietteen, joka ei ole negatiivisesti viritetty, kritiikille ja Angelille. Minä olen täällä nyt. Huhtiniemi on mielessäni, mutta olen kuin olenkin Heikki Ylikankaan kanssa samaa mieltä siitä, että rikospoliisin olo mukana tutkimuksissa on vaikea ja sulkee monen todistajan suun. Nyt haetaan totuutta eikä syyllistä tuomittavaksi. Näin käsitin Hesarista. Mikään huhu ei riitä tutkimustulokseksi. Nyt tarvitaan, jos papereita ei löydy, suullista tietoa todisteeksi. Nimettömät kirjeet edustavat asiaa mutta nyt kaivataan kirjeitä, joissa on nimet alla. Kyseessä voi olla jollekulle annettu tehtävä, oka on tehty pyssy otsalla (ns.). Ystävän kertomus, sukulaisen kertoma tarina. Angelille se, että Tsetsenia ei unohdu. Ketjuja, joissa sitäkin käsitellään, on niin monta.

Kirjakerhossa paneuduttiin ensin siihen, mitä yhtenevyyttä Politkovskajan kuoleman ja Raskolnikovin tekemän murhan välillä on. Politkovskajan murhasivat ilmeisesti tilatut murhaajat, mutta tilaaja ajatteli kenties jonkun ideologian mukaan pelastavansa Venäjän tms. Raskolnikov ajatteli pelastavansa maailman yhdeltä koronkiskurilta, täiltä. Tämä on lähtökohta Raskolnikovilla, jolla hän peittelee tekonsa todellista luonnetta.

Keskustelussa mentiin aiheeseen ottaen ensin kantaa Putinin lausuntoon Politkovskajasta (merkitys vähäinen) ja Raskolnikovin sanontaan vanhasta naisesta. Lausunnot ovat julmia vähättelyjä. Keskustelijat siirtyivät kukin vuorollaan sitten omiin töihinsä ja Dostojevskin tekstin vaikutukseen heihin ihmisinä. Miten kirjailija Dostojevski, josta arkielämässä oli moneksi, kirjoitti teoksissaan tekstiä, joka paneutui pahaan, koska hyvyys tehtiin aina naurettavaksi. Hänen tekstinsä oli kuin kuiva ruuti. Se on vaarallista tekstiä jos olisi suosittua Venäjällä. D:n teksti ei ole Tolstoin tekstiä. D. on sulkenut ja avannut vuoron perään eri teostensa kautta portteja töihin, joita sitten keskustelijoiden kautta täällä Suomessa on syntynyt. Tekijät ovat kokeneet Dostojevskin työn myös henkilökohtaisesti. Valitettavasti ohjelmassa kuultiin kirjastopaneelista, jossa henkilöt olivat läsnä, vain heidän alustuksensa. Siitä on vain itse sitten mietittävä eteenpäin.

Marja Salonen kirjoitti:Tänään tuli mielenkiintoinen Kirjakerho, jonka uusinta on kuunneltavissa lauantaina klo 8.05. Aiheena oli Kaksi murhaa rappukäytävässä - Dostojevskin ja Politkovskajan Venäjä.

Oli mielenkiintoinen! Ikävä vain, keskustelua ei päässyt syntymään, kun aika loppui kesken. Ensin Mallinen heitti alkulämmittelyn, sitten Holmberg, Idström, Kihlman ja Lehtinen vuoroillaan muistelivat aiheesta "minä ja Iso D".

En ole "dostojevskiaani", minulle riittää Tsehov. En ole jaksanut lukea loppuun ensimmäistäkään Dostojevskin teosta, ja niitä on hyllyssä riittämiin - lapsena/nuorena kotona oli luultavasti kaikki, mitä suomeksi oli saatavilla ellei enemmänkin, mutten lämmennyt D:lle. Maistelin sitä sun tätä ja hakeuduin muun kirjallisuuden pariin. Mutta Dostojevskista on aina kiinnostava kuulla!

Holmberg heitti hyvän, kun tuumi Ison D:n kysyvän "kuka/mikä olen?" yleisön edessä. Idström tuumi, josko D-kirjallisuudessa olisi kyse puberteettisesta ja muutenkin ongelmaisesta miestajunnasta, kypsyyteen kyvyttömästä. (Saman suuntaisesti mutta soveliain modifikaatioin itse olen miettinyt Idströmin alkupuolen teksteistä.) Jos olikin, niin se ei käy esteettisestä argumentista. Hylätään.

Kihlman mietti D:n tärkeyttä itselleen nuorena ja aloittavana kirjailijana, muttei siitä mitään särmää löytynyt. Lehtinen vannoi edelleen D:n ja Nietzschen nimeen. Lehtinen on kiintoisa tapaus, "filosofinen kirjailija", joka koettaa sanoa sanottavansa välillä esseen, välillä "puhtaan fiktion" keinoin. Ei toimi kohdallani, mutta L:n sitoutuminen Isoon D:hen pani miettimään, josko löytyisi jotain aiheeseen liittyvää lehtistä, niin sanoakseni.

Ikävintä oli, että aika loppui kun kaikki olivat lämmitelleet, esittäneet alustuksensa. Suomessa ei vaan opita sitä, että keskustelu on mahdollista kun sille on aikaa ja oikeanlainen ympäristö. Mallinen ja kaksi väittelijää olisi ollut riittävä yhdistelmä tunnin ohjelmaa varten. Olisivat päässeet arvioimaan Ison D:n romaaneja romaaneina eikä pelkkinä maailmankatsomusryöpytyksinä.

Minä, sivumennen, alan olla kurkkuani myöten täynnä Tsetseniaa. Pelkkää tsetse-kärpäsen paskaa koko puputus. Eikä tässä maailmassa ole rauhallista paikkaa, jossa voisi keskittyä oikeasti tärkeisiin asioihin?

Kirjakerhossa Tuuve Aro ja Matti Saurama keskustelivat toimittaja Seppo Puttosen johdolla kolmesta tuoreesta - hm... - romaanista. Ne olivat Joel Haahtelan "Perhoskerääjä", Leena Krohnin "Mehiläispaviljonki. Kertomus parvista" ja Markku Pääskysen "Vihan päivä".

Osoittautui, että esilukijoille Krohnin "Mehiläispaviljonki" oli pikemminkin moraalifilosofinen tutkielma kuin täysverinen romaani. Minusta ajatus 'Vaihtuvan todellisuuden kerhosta' on hillitön ja luulen tutustuvani Krohnin opukseen jahka kerkeän ja saan sen käsiini. Kannattaa huomata, että kyse on nimenomaan vaihtuvan todellisuuden kerhosta yksikössä, ei monikossa; todellisuus on se, mikä pysyy ja vaihtuu, se ei korvaudu toisella todellisuudella. Seikka saa minut uteliaaksi.

Juuri Krohnin yhteydessä keskustelijat nostivat esiin hänen dialoginsa paperisuuden ja ihmisten (hahmojen) keskeneräisyyden. Keskustelijat myös tuntuivat henkivän vanhaa mattsonilaista romaanitaiteellista eetosta, jonka mukaan romaanin erottaa kaikista muista kaunokirjallisista eli sanataideteoksista muodolla ja rakenteilla kertominen. (Mattson olisi Warrenin ja Wellekin veroinen klassikko, jos olisi kirjoittanut tutkielmansa englanniksi.) Siitä heille kiitokset.

Haahtelan Perhoskerääjä on pantu tapahtumaan jonnekin jaettuun Saksaan, jonne kirjan päähenkilö päätyy itseään hakemaan. Tuntuu hieman haetulta? Esilukijat kuitenkin kehuivat Haahtelan proosaa melkeinpä kilvan, hänen seitinohuiden yhteyksien kieltään. Siispä kiinnostuin ja panen kirjan suorastaan hankintalistalle.

Pääskysen Vihan päivästä tulikin sitten Finlandia-ehdokas, joten siihen voi suhtautua kriittisemmin. Onhan yksi raati jo nostanut sen vuoden 2006 parhaiden joukkoon. Minua tämä ei innosta, koska juttu on todellisuuspohjainen: Sosiaalipornon harrastajille! Häpeä, että moista tarjotaan Finlandia-ehdokkaaksi. Veikkaanpa, että tätä opusta löytyy uutena vuotena divareista kiitettävästi, kun tympivät joululahjakirjat toimitetaan eteenpäin. Ja sieltä sen bongaan, koska tahdon nähdä, millaista laisetta Pääskynen kirjoittaa.

Koska on loskaista ja liukasta, niin en tänäkään viikonloppuna aio harjoittaa liikuntaa. Koetan sen sijaan keretä piipahtamaan divarissa ja kirjakaupassa. Olin päättänyt etsiä käsiini viimeistään marraskuussa Nossackin romskun Viimeistään marraskuussa. Alkaa olla operaatiolla kiire.

k-meleon kirjoitti:Kirjakerhossa Tuuve Aro ja Matti Saurama keskustelivat toimittaja Seppo Puttosen johdolla kolmesta tuoreesta - hm... - romaanista.

Pääskysen Vihan päivästä tulikin sitten Finlandia-ehdokas, joten siihen voi suhtautua kriittisemmin. Onhan yksi raati jo nostanut sen vuoden 2006 parhaiden joukkoon. Minua tämä ei innosta, koska juttu on todellisuuspohjainen: Sosiaalipornon harrastajille! Häpeä, että moista tarjotaan Finlandia-ehdokkaaksi.

OI, harmi. Minä joka yleensä olen aamuvirkku, nukuin tuon keskustelun ohi, työt rasittavat. Voisikohan sen kuunnella netistä, kun tuokin jo uusinta oli.

Krohnin romaani onkin jo yöpöydälläni kesken luvun ja voin vakuuttaa, että lukeminen kannattaa, niin kuin on kannattanut kaikkien Krohnien. Sen sijaan menetin loputkin kiinnostukseni Vihan päivään luettuani Turun Sanomista

http://www.turunsanomat.fi/kulttuuri/arvostelut/

Putte Wilhelmssonin perusteellisen arvostelun. Olin juuri kuullut siinä olevan parasta sen kieli, ja kun sekin tuossa kritiikissä saa tuomionsa, ei jäljelle tunnu jäävän mitään. Tietysti pitäisi ajatella niin, että vain itse osaan arvioida, mikä on lukemisen arvoista, mutta kun kaikkea ei ehdi kuitenkaan...


Kirjallisuusohjelmista sivuhuomautus: on harmillista, että niiden lähetysajat ovat tällaiset kuin ovat: ensi kerran keskellä päviää, kun useimmat ovat työssä, ja toisen kerran viikonloppuaamuna, kun kerrankin olisi aikaa nukkua pitempään. Jotenkin tuntuu kuin ajateltasiin, että niitä kuuntelevat vain eläkeläiset, vähäuniset ja työttömät. Toki hekin, ja radio on juuri heidän mediansa, uskoisin ja tiedänkin. Mutta me työtatekevätkin kaipaamme kulttuuriohjelmia, niitä vähäisiä, joita ylipäänsä on. Telkkari ei tarjoa nykyisellään oikeastaan mitään, Runoraati vain.

Muutamat meistä eläkeläisistä lukevat kirjoja itse.

Lukeminen harrastuspohjalta on sikäli antoisaa, että siinä voi pysähdellä, miettiä ja jopa peilata omia käsityksiään kirjassa sanottua vastaan.
Pelkästään toisia kuuntelemalla jokin kirjan vivahde saattaa jäädä täysin kokematta. Siksi toivotan laulu.linnulle omakohtaisia lukukokemuksia Kirjakerho-ohjelman lisäksi.

Et tosiaankaan taida osata lukea! Sen olet jo riittävän monessa ketjussa osoittanut. Mutta että tähänkin sotkeudut. Tiedän kyllä aivan itse oman lukemiseni määrän ja laadun, ja lukutaitoinen osasi sen näiltäkin sivuilta arvioida.

Anteeksi paljon laulu.lintu, tarkoitukseni oli myönteinen.

Arvelinkin sinun lukevan paljon, kunhan otin kantaa eläkeläisen näkökulmasta. Tämän tein siksi, että viittasit puheenvuorossasi eläkeläisiin työttömiin etc.
Pyydän vielä kerran anteeksi!

k-meleon kirjoitti: viimeistään marraskuussa aion hankkia Nossackin Viimeistään marraskuussa... Maksaa tietenkin hintansa kaupassa, mutta voin vakuuttaa että on sen hintansa arvoinen. Markku Mannilan suomennokset ovat aina olleet huikeita, liekö itse saanut myötävaikuttaa käännöksen julkaisemiseen. Yhtenä teemana heittäyminen elämään, taiteen tekemiseen, intohimoon - mistä löydät vielä selkeämmän kuvauksen? Ilmankos Sartrekin arvosti häntä.

Tilatkaa kirjastosta jos ette osta, hyvää kannattaa jonottaa.

Liisa Autio kirjoitti:Maksaa tietenkin hintansa kaupassa, mutta voin vakuuttaa että on sen hintansa arvoinen.

Herravarjele mikä hinta! Tarttui mukaan kassillinen luettavaa, mutten Marraskuuta raaskinut... Eikä divarista löytynyt. Jäi hankinta joulukuulle, tai ehkä sen löytää kuukauden kuluttua joulupuun alta...

Vaan muistitko, Liisa, että häneltä on ilmestynyt suomeksi jotain jo aiemminkin? Nimittäin: Gummerus julkaisi v. 1971 teoksen "Vallankumoussankari" (Dem unbekannten Sieger, suom. Keijo Kylävaara).

Kiitos, k-meleon! Alan jäljittää. Olisin heti tiennyt sanoa sinulle, ettei tätä himoamasi kirjaa vielä divarista saa, uusien hinnat lienevätkin melkoisia. Odota pari vuotta, hinnat varmasti laskevat. Uusina olen kai ostanut viimeisen viiden vuoden aikana kolme kirjaa: Jorma Palon Aivojen salaisuudet (lainattuani kirjastosta ensin), Outi Heiskasen Heis hius hajalla (myös kirjaston ansiosta) sekä Einojuhani Rautavaaran Omakuva - Hämeenkadulta, jossa on vaihdellen useampikin halpa/kilo/myymälä.

Viimeksi poikettuani ison kirppiksen perällä olevaan divariosastoon (Laukontorin kulmassa) ostin Mirdjan ensipainoksen sekä Konstnären är känslans arbetare, Helene Scherfbeck om konsten och livet (kirjeistä toimitettu, mukana paljon kirjeisiin luonnosteltuja piirroksia). Yht. 12 €.

Kirjoja on kotonani kyllä tuhansia, vanhemmalta ajalta melkein mitä vain mutta 50-luvulta valikoidusti.

Ei kestä. Hieman Sankaria katsellut, mutten päätynyt sen lumoihin. Ei vienyt mennessään, mutta katsotaan... Sen sijaan F-ehdokas Petri Tammisen "Enon opetukset" on minun makuuni.

Sitten, dekkari: mitä se on, jos sitä/se ylipäänsä (enää) on? Valitan pitkää meiliä. (Näin tällä kertaa.)

Mi yllätys: ohjelmatiedote lupasi, että aamun Kirjakerhossa "puhutaan dekkareista! Syksyn parhaitten parissa dekkaritutkija Paula Arvas, dekkaritoimittaja Risto Raitio ja dekkarihullu Nadja Nowak." Ohjelmassa ei kuitenkan käsitelty ensimmäistäkään dekkaria! Action-jännitystä, psykojännitystä, poliisi- ja rikosromaaneja, poliittista kvasi-scifiä ja muuta oli hyvin tarjolla, muttei dekkaria. Samalla tuli tosin aamupuuhasteltua, eikä jokainen sana kantanut korviini, joten en vanno.

Liikkeelle lähdettiin uusimmalla remeksellä. Ilkka Remes on kirjoittanut sarjan toimintajännityspläjäyksiä, joita on myyty muistaakseni yhteensä yli miljoona kappaletta! UUsin remes todettiin paremmaksi kuin muutama edellinen. Remeksensä lukenut kaverini sanoi samaa ja kehotti tutustumaan. Remeksen jälkeen esiteltiin joukko muita kesän ja syksyn mittaan julkaistuja "dekkareita".

Pirjo Hassinen puhui siitä, miten kuolema ja henkirikos ovat erilaisissa rikosjännityskirjallisuuksissa trivialisoituja. Hän oli pannut oman kirjansa dekkarikirjailija-päähenkilön vertaamaan dekkarikuolemaa silikonitissiin. Samoin hän ilmaisi skeptisyytensä dekkarikaman "yhteiskunnallisuuden" suhteen, jota etenkin pohjoismaisen rikospolliisikirjallisuuden yhteydessä hehkutetaan (minusta se on vähän tylsää - sorry). Tuumi, että kun sivuraiteen suositusta viihdemuodosta alettiin muokata kirjallisesti arvostettavampaa lajia, niin alettiin puhua sen "yhteiskunnallisuudesta".

Kuten arvata saattaa, dekkariharrastajat pahasti loukkaantuivat ja muistuttivat kuoleman vieläkin triviaalimmasta roolista joissain varhaisissa Agatha Christien ja kumppaneiden 'kanttorinpoika-Max löytää veritahran sakastin uumenista' -dekkareissa. Totta. Arvas muistutti jokaisen lukijan olevan niin fiksun, että osaa tehdä eron, kun joku "oikeasti kuolee" ja dekkarikuoleman välillä. Tietenkin. Eihän tässä siitä ole kyse. Raitio sanoi suoraan pitävänsä toimintadekkaria yhteiskunnallisempana kuin "omaa napaansa kaivelevaa" niinsanottua kaunokirjallisuutta. Olikohan tosissaan?

Estetiikan postmodernistisen käänteen myötä on tullut kuin legitimoiduksi kirjallisten keinojen roskakoriin heittäminen; tarina on kaikki, mukamas, joten ylimääräinen pois. Lopputulema: kirjallisuuden yksiniitistyminen on kirjallisen kulttuurin uhka. Kun kirja ei myy, niin kirjailija keventää, jotta myisi. Onneksi dekkari kerkesi kehittymään kirjallisuudeksi ennen postmodernismibuumia. Muuten siitä ei radion kirjallisuusohjelmissa puhuttaisi.

Yksityisetsivätarinalla on kaksoisjuuri, tiedämme.

(1) Englantilainen jännitysviihde, jossa on ruumis tai tusina, muttei tekijää. Tätä käy hakemaan kylän puuhakas vanhaneiti tai joku muu sattumalta paikalle kävelevä järki-ihminen, joka nerokkailla päätelmäketjuilla häpäisee poliisin osoittaessaan sen typeryyden ja kuin sivumennen ratkaisee murhasarjan.

(2) Toinen juuri on hieman toiminnallisempi yhdysvaltalainen väkivaltaviihde, jossa kaiken nähnyt, psykopatiaa ilmeisestikin poteva toimintasankari kompastuu salakapakasta ulos horjuessaan ihmisen raatoon, joka osoittautuu hänen siskokseen, serkukseen tai koulukaverikseen. Hänpä päättää selvittää, miksi sisko/serkku/koulukaveri on moiseen jamaan joutunut ja totuutta maailmasta puristaessaan tulee tappaneeksi pahiksia, tusinan tai pari.

Jollakin ideologisella, tiedostamattomalla kollektiivisen fantasian tasolla molemmat tyypit ovat väistämättä "yhteiskunnallisia". Koska viestivät jokaisella virkkeellään maailmasta, jossa ne on kuviteltu ja kirjoitettu. Tästä ei siis ole kyse. Vaan siitä, että yhdysvaltalainen yksityisetsivähahmo on pohjimmiltaan sangen realistinen, ko. yhteiskunnan integraalinen elementti. Suuri maa, joka vielä 1900-luvun alkupuolella oli eräänlaisessa Go West -liikkeessä (lamakaudella kokonaiset Keskilännen kylät tyhjenivät ihmisten menetettyä omaisuutensa pankeille ja siirtyessä länteen). Maa oli käymistilassa tavalla, joka eurooppalaiselle oli vierasta ja kiehtovaa. Eurooppalaiset valtiollisten instanssien elementit puuttuivat siksikin, että kyse oli liittovaltiosta; keskushallinto yhtäällä, osavaltiot toisaalla. Ei ollut nykyisen eurovaltion kaltaista rekisterejä pitävää hallintokoneistoa, jonka nielussa on pikkutarkkaa tietoa jokaisesta kansalaisesta. Jota tietoa poliisi voi katoamis- ja rikostapauksissa hyödyntää. Taloudeltaan maa oli puhtaasti kapitalistinen; feodalismin jäänteitä ei USA:sta löytynyt, kuten Vanhasta Maailmasta. Dynaamisuus, toimeliaisuus, yrittäminen ym. termit kuvasivat tuota maata. Kääntöpuoli oli, että minimaalinen julkinen, valtiollinen koneisto ei yleensä pysynyt kehityksen perässä, saati että olisi ohjaillut sitä.

Nyt, kun joku katosi, ja hänet oli löydettävä suht nopeasti, niin poliisi oli usein voimaton: piirikunnan raja oli paikallisen poliisin valtapiirin raja; osavaltion poliisi keskittyi lähinnä maanteiden vartiointiin? En ainakaan ole kovin usein törmännyt sen tehtäväkentän selityksiin. Ja olivat liittovaltion omat orgaanit. FBI rikosasioissa tärkein - mutta se ei lähtenyt liikkeelle, jos naapurin 43-vuotias kauppa-apulainen katosi. Jos mies piti löytää, niin piti palkata jokin Pinkertonin etsivätoimiston kaltainen yritys, jonka etsivät lähtivät miestä jäljittämään. Ja pystyivät seuraamaan jälkiä ympäri maan! Oli helppoa ja realistista kuvata nimettömän etsivän toimintaa (usein subjektiivisesta vinkkelistä) - kirjailijanaluilla saattoi jopa olla työkokemusta moisesta puuhasta, tai viinan takia potkut saanut ent. etsivä alkoi kokemuksiinsa perustuen kirjoittaa simppeleitä tarinoita halpoihin jännityslukemistoihin. Henkensä pitimiksi ja viskissä pysyäkseen. Ja kun "genre" oli viritetty, niin oli helppo panna nimetön etsivä päättämään, että hän on saanut tarpeekseen ympäri osavaltiota kiertelystä (ja käskyistä matkustaa joskus jonnekin kauemmaskin, kun miehiä tarvittiin vaikkapa kaivoslakon "hoidossa" jossain Montanassa): hän irtisanoi itsensä ja perusti oman pikkubyroon, joskus kaverinsa kanssa, ja tyytyi hoitelemaan paikallisia tehtäviä. Kuten hankkimaan oikeusjuttua varten silminnäkijähavaintoja hra Porhon syrjähypyistä ja lemmenleikeistä. Mr. Private Eye does Private Investigations.

Jenkkidekkari nousee suoraan Yhdysvalloista ja todistaa 1930-luvulle tultuaan sen yhteiskuntaelämän raadollisista piirteistä.

Tästä vinkkelistä eurodekkari on aina pelkkää eskapismia - aina, kunnes uusliberalistisesti poistamme vanhat poliittiset rakenteet talouselämää häiritsemästä. Sen sijaan rikospoliisiromaani on dekkarin eurooppalainen vastine. Parhaimmillaan.

Minusta dekkarin kehityksessä on kiinnostavaa juuri se, että se on usein ollut yks. 1. pers. kerrottua. Minämuotoista. Näin etsivän subjektiiviset tunnot saadaan upeasti esiin, mutta genren lakien mukaan niiden sosiaalinen yhteys on tekstissä läsnä. Euroopassa samansuuntaista neroutta on harjoittanut Georges Simenon. Komisario Maigret'n tunnot esitetään tietenkin yks. 3. pers. (mutta Simenon kertoo tarinaansa kaikkitietävänä). Brutaali etsiväjuttu muuntui taiteeksi, kaunokirjallisuudeksi, kun sen yksiniitinen toiminnallisuus avattiin subjektiiviseen (henkilön ajatusten, tuntojen ja tuntemusten suuntaan) ja kun tarina pidentyessään alkoi saada kirjallis-rakenteellisia ominaisuuksia samalla kun tekijöiden muotoajattelu romaanimuotoa työstäessään kehittyi.

Lopulta Ross Macdonaldin romaanien etsivästä tuli osa kaupunkinsa ajallis-alueellista kudosta. Se tavallaan laajensi Lew Archer -etsiväkertojan tietoisuuden yksittäisen organismin rajojen ulkopuolelle, etenkin avatessaan tutkittavien tapausten aika-akselin vuosikymmenten mittaiseksi 'psykohistorialliseksi' draamaksi. On kuin tarinaa ajoittain kertoisi Los Angeles eikä Lew Archer.

Raition mainitsema 'oman navan kaivelu' on ollut dekkariin upotettuna siitä lähtien, mutta genren laeille alisteisena elementtinä.

Kaunokirjallisesta avantgardesta ei dekkarissa ole koskaan ollut kyse. Siihen se on liian 1900-lukulainen muoto, siis läpikaupallista viihdykettä. Yritykset subjektiviteetin kerroksellisuuden kirjallis-kokemuksellisiksi hahmotuksiksi (oman navan kaivelu) eivät mitenkään istu dekkarigenreen - etenkään sellaiseen "kovaksikeitettyyn" jenkkidekkariin, jollaisena dekkarini haluan.

k-meleon kirjoitti:Sen sijaan rikospoliisiromaani on dekkarin eurooppalainen vastine. Parhaimmillaan.

Sinä oletkin tarkka. Tämä selvitys on hyvä ja pitäisi pitää muistissa. Teen jaon elokuvien suhteen ja videoiden suhteen, kun niitä järjestän ja kortitan. Kirjojen puolella olen dekkareihin lukenut vaivihkaa poliisiromaanitkin ja luin niitä kumpiakin eräässä vaiheessa paljon. Nyt ovat jääneet nämä kirjat vähemmälle, vaikka aina välillä mielelläni luen uudestaan Hammettin ja Chandlerin juttuja.

Kuuntelin tuon saman ohjelman, mutta seurasin sitä kuin sivusta, koska en ole lukenut Remestä enkä Soininvaaraa. Tämä viimeinen nimi oli minulle aivan uusi. Remestä löytäisin kyllä vaikka isäni kirjahyllystä.

k-meleon kirjoitti:Pirjo Hassinen puhui siitä, miten kuolema ja henkirikos ovat erilaisissa rikosjännityskirjallisuuksissa trivialisoituja.

Minä olen ajatellut tätä asiaa tv-sarjojen suhteen. Helen Mirren on hyvä näyttelijä ja hänen Jane Tennisoninsa on kovin uskottava henkilö, mutta jutut joita hän ratkoo ovat aika kauheita, ts. rikokset tehdään mahdollisimman kauhealla tavalla. Olen ajatellut jopa että pitäisikö niitä juonia hieman siistiä, jotteivät aivot lähtisi mitään niiden jälkeen kehittelemään.

Aina vain kiitos Marja kommenteistasi. Pystyt erittelemään, minä en vaan huitasen. Sanoit olevasi hidas lukija - olen itse ääripäätä: luen nopeasti, mutta rekisteröin aina mieleeni: tämän voi lukea uudelleen.

Dekkarilajit ovat hektisen kokemiseni ulkopuolella nyt. Musiikki on päällimmäisenä - kas kun ikääkin kertyy - koulutuksen myötä tajuan oppivani lisää. Erilaiset tanssikurssit kiehtoivat aina, yhdellä Oriveden (venäjän) kurssilla polkaantui kreikkalainen tanssi. Vuosikaudet säilytin kuvioita, lapsillekin opetin. Samoin työpaikalla yksi Viljo opetti kaikkia tansseja - oppilapsia kuudesta yli kuuteenkymmeneen. Osasin jiven kuvioita muutaman vuoden - vieläkin oppisin helposti. Standardipolku.

Dekkareista juuri Remeksessä kirjakerhossa joku loihe lausumaan: jokaiseen pukinkonttiin. Omia tsemppareitani ovat Amanda Cross (= kirjallisuudentutkija Carolyn Heilbronn, kaikki kirjansa ostin pokkareina Amerikoissa käydessä) sekä P D James, joka taas namutavalla kuvaa englantilaista miljööötä. Sekä Dorothy ynnä Agatha. Simenon on kirjoittanut myös normaaliproosaa.

Leena Lehtolainen hieno persoona oli täällä paikallisen kartanotalkooalueen (kirjaston ystävien) tapahtumassa. Pari luin, aikani ei nyt veny enempään. Suomessa ja Ruotsissa on mahtavia esimerkkejä kuinka kirjailija kietoo tekstiinsä mysteerin. Dekkarin raja on veteen piirretty viiva.