Syyskauden teatteriteemaisista uutuusopuksista puheenollen yksi varmasti mielenkiintoisimmista on Teatteri-lehden entisen päätoimittajan Annukka Ruuskasen toimittama Kätketty näkyväksi -mielikuvituksen ja toden tilat Kristian Smedsin teatterissa (Tammi). Teos analysoi tämän aikamme erikoislaatuisimpiin suomalaisohjaajiin kuuluvan tekijän työt ja toimet selkeästi jäsennellen ja mukaansatempaavalla tavalla. Lisäksi kirja kertoo lyhyen kaavan mukaan sekä Teatteri Takomon alkuvuosien että Kajaanin KT:n 2000-luvun alun historiikin, joista varsinkin jälkimmäisessä draaman käänteitä riittää.
Kristianin matkassa ei totisesti ole tylsää, vaikka yleisö hänen esityksissään onkin monesti istunut huuli pyöreänä pähkäillen: Mitä tämä oikeastaan on??
Perustamansa Takomon ohjaimissa Smeds taiteili marginaaleissa vähillä rahoilla, Kajaanin kaupunginteatterin johtajana hän sai vetää rankkaa linjaa ja samalla toimia syrjäisen kaupungin soihdunkantajana julkisuudessa.
Kajaanin Kaupunginteatterin linja ehti Smedsin johtajakaudella olla se, mitä monet haluaisivat hakea, mutta eivät uskalla. Ymmärrän hyvin. Ei olisi ihan helppoa vaihtaa keskisuuren suomalaisen syrjäseutukaupungin teatterin markkinaviihdeohjelmistoa originelleihin shamanistis-tajunnanvirtalähtöisiin yhteiskunnallisiin pamfletteihin ja haukkua sen jälkeen vanhan komedialinjan perään itkevää yleisöä tyhmäksi (näin nimittäin kävisi monella paikkakunnalla).
En tiedä, oliko "vaikeamman kautta tekeminen" ollut kajaanilaiselle teatterille ominainen piirre jo kauankin, mutta kun Kristian Smeds taloon johtajaksi tuli, hän sai käsiinsä työryhmän, joka ainakin odotti sellaista. Toisaalta Smedsin tehtävään valinneet kaupunginisät olivat niinikään tietoisia siitä, ettei tämä mies uhraa voimavarojaan mihinkään sellaiseen, mistä ei itse ole poikkeuksellisen innostunut. Kun vielä talon muille ohjaajille Samuli Reunaselle ja Ilkka Laasoselle annettiin jotakuinkin vapaat kädet oman ohjelmistonsa suunnittelemisen ja toteuttamisen suhteen, ei ollut vaikea ennustaa, että Kajaanin Kaupunginteatteri olisi pian yksi Suomen harvoista koko ohjelmistoltaan todella kiinnostavista laitosteattereista.
Smedsin tähänastinen ura ei oikeastaan ole käsittänyt kovinkaan monta esitystä. Jääkuvia, Brandt, Rautavaara Oulunkylän tähti, Vanja-eno, Jumala on kauneus, Huutavan ääni korvessa, Woyzeck ja Kolme sisarta muodostavat selvän jatkumon, vaikka ohjaajan ilmaisutyylissä tapahtuu rajujakin muutoksia moneenkin suuntaan. Mielenkiintoista nähdä, millaista on Smedsin naivismi, miehen seuraava ohjaus kun on tallinnalaiseen vonKrahliin lähitulevaisuudessa valmistuva Jänekse aast, versio Arto Paasilinnan Jäniksen vuodesta...
Olen itse ajatellut -eikä Ruuskasen kirja sen paremmin kuin eri yhteyksissä tapaamani ohjaaja itsekään tätä näkemystä ole tyrmännyt-, että Smedsin jutuissa saattaa olla taka-ajatuksena, ettei yleisö heti pystykään sulattamaan kaikkea vastaanottamaansa, eli sanomaan, onko tämä esitys sanojen perinteisessä merkityksessä hyvä tai huono. Tällainen yleisönkin haastava teatteri on kaikille osapuolille palkitseva kokemus.