Kirjoittaja k-meleon päivämäärä 5.10.05 - 20:18
Olen toisinaan vilkuillut, josko tämä ketju lähtisi kunnolla liikkeelle. En ole kertonut omista suosikkikirjoista, koska en ole osannut moisia eristää. Huomaan, että on kolme opusta, joihin ajatusmotiiveihin näemmä palaan:
Herbert Marcusen Yksiulotteinen ihminen - teollisen yhteiskunnan tarkastelua (One Dimensional Man, 1964) on yhden tärkeimmän yhteiskuntafilosofin yhteiskuntafilosofinen pääteos - hän on kirjoittanut myös mm. Hegelistä ja Freudista, joita töitä filosofit saattavat arvostaa enemmän, mutta "Yksiulotteinen ihminen" ei ole yhtä pahasti vanhentunut kuin Marcusen yksittäisiä ajattelijoita koskevat opukset.
Marcuse teki huomioita modernin, teollisen yhteiskunnan moraalilogiikasta: 1900-luvun antiin kuuluu, että ihmisten seksualiteetin kielloin tapahtuvasta tukahduttamisesta (ankara seksuaalimoraali, joka tuotti viettien sublimointia) on siirrytty tukahduttamiseen, jossa seksuaalisuutta ohjataan tiettyihin viettityydytyksen muotoihin (uusi, "repressiivisen desublimaation" eli sublimaation tukahduttavan 'vapaan seksin' seksuaalimoraali). Tällä muutoksella on ollut syvältäkäypä merkitys ihmisen ns. henkiselle elämälle, paljon puhutulle kulttuurille. Ajattelu ja yhteiskunta ovat 'yksiulotteistuneet' (vaihtoehdottomuus - kyvyttömyys kieltää asiantilojen reaalisuus), asiat ovat muuttuneet moraalisista kysymyksistä ongelmattomiksi suoritteiksi ja 'puhemaailman' valvonnalla kontrolloidaan ajattelua. Marcusen mielestä moderni, teknokraattinen yhteiskunta on viemässä uudenlaiseen totalitarismiin, jossa hallinta hoituu ilman väkivaltakoneistoja, joita vanhan Euroopan kruunupäät tarvitsivat. Meidän ajattelumme on hänen mukaansa kanavoitu vain tietynlaiseen ajatteluun, joten emme voi enää hahmottaa vaihtoehtoja. Olemme tulleet sosiaaliseksi koneistoksi, josta ei ole ulospääsyä.
Marcusen teesejä säikähdettiin. Hänet koetettiin vaieta hiljaiseksi, häntä nimiteltiin pessimistiksi. Tosiasiaksi jäi, että Yksiulotteinen ihminen paljasti jotain olennaista ihmisen rappiosta, 1900-luvun länsimaisesta yhteiskunnasta ja sen kehitystendenssistä. Kirja on edelleen ajankohtainen, muttei viimeinen sana.
Michel Foucault'n Sanat ja asiat (Les mots et les choses, 1966 - ei suom.) hahmottaa historiallisesti uuden ajan ajattelun kehitystä. Foucault puhuu 'arkeologiasta' merkityksessä, että hän koettaa kaivaa esiin sellaista ajattelun kollektiivista kerrosta, joka ei ole meille yksilöinä läsnä; kyse on 'positiivisesta tiedostamattomasta', 'historiallisesta apriorista', yksilön yksittäistä kokemusta aina edeltävästä rakenteesta tai järjestyksestä, joka kokemuksen järjestää.
Foucalt löytää muutamia, historiallisesti toisiaan seuranneita ajattelun järjestyksiä ja niitä leimaavia kysymyksenasetteluja. Näiden myötä länsimainen ihminen alkoi tutkia itseään tavoilla, joita ei aiemmin harjoitettu. Kehitettiin menetelmiä ja niiden avulla tietoa yhteiskuntien (ajatukselliseksi ja konkreetiksi) hallitsemiseksi. Näitä aloja kutsutaan myös 'ihmistieteiksi'.
Jean-Francois Lyotardin pieni, hieman harhaanjohtavasti nimetty nide Tieto postmodernissa yhteiskunnassa (La condition postmoderne - rapport sur le savoir, 1979) käsittelee 1970-luvun perspektiivistä sitä, mitä 'tiedolle' ja erityisesti sen ehdoille tapahtuu.
15 vuotta Marcusen jälkeen Lyotard esitti vision, joka on jotakuinkin toteutunut. Länsimaisten ihmisten selänkääntö 'metakertomuksille', jotka pyrkivät oikeuttamaan asioita ja toimintoja, ja suorituskyvyn kunnioitus, teknologioiden läpilyönti, informaation (yksittäisten tosiseikkasirpaleiden) ja sen prosessoinnin tärkeys ovat 1970-luvun lopun jälkeen mullistaneet maailmaa vahvemmin kuin ehkä mikään muu sitten rahan keksimisen. Marcusen tarkastelema hallinta on ehkä osin Foucault'n avulla korotettu potenssiin, ihmisiä koskevan nippelitietomassan prosessoiduksi hallinnaksi. Lyotard ei kuitenkaan näe eikä koe tilannetta pessimismiin yllyttävänä. Hänen mielestään metakertomusten epäily on nimittäin mahdollistanut sen, että puhemaailmaa ei hallitsekaan ikään kuin yksi ainoa "kertomus". Läsnä ovat erilaiset "kielipelit" ja niiden läsnäolo mahdollistaa sellaiset avaukset, joita Marcuse ilmeisestikin kaipaili. Ne tavallaan ovat Marcusen pelkäämää totalitarismia ehkäisemässä.