YLE Radio 1

Ei tunnu samalta. Olen nähnyt, mutten enää muista kovin hyvin.

Marja Salonen kirjoitti:Olisiko mitenkään kyse Thornton Freelandin ohjaamasta elokuvasta "Flying Down to Rio" (1933)... esitettiin telkassa Carioca-nimisenä. Sitten on tietenkin näitä Carmen Mirandan juttuja, jotka tapahtuvat Riossa.

Vuoden 1933 Rion rannat olivat vielä aika matalaa rakennuskantaa. 1950-luvun myötä rakennuskanta oli pantu uusiksi ja muistelen ilmakuvien näyttäneen "modernia" Rioa.

Charles Vidorin elokuvasta "Gilda" (1946) on tästä linkistä katsottavissa ja kuunneltavissa kaksi laulua. Toinen on "Amado mio" ja toinen "Put the Blame on Mame, Boys":
http://www.youtube.com/watch?v=SUBhf6dG ... h=hayworth .

Nämä ovat kyllä mielenkiintoisia pohdinnan aiheita. Musikaali on hirvittävän vaikea teatterin tai leffan lajityyppi, sillä sen on oltava niin näyttävästi tehty, ettei kenellekään jää sanomista. Täysien musiikkinumeroiden lisäksi on musikaalissa oltava näyttelijöillä hallussa sekä puheteatterista tutut yleisönottokikat että riittävä laulukyky.
Musikaalien juonet ovat usein jopa vastenmielisen banaaleja. Muutamissa tietysti on yritystä: Shawn Pygmalion on kunnon näytelmä, eikä My Fair Ladyn typeröitetty loppuratkaisukaan pääse täysin sitä pilaamaan. Viulunsoittaja katolla on hieno tarina, jossa jopa toisiinsa liittymättömiä pienoisnäytelmiä on liitetty toisiinsa. Les Miserables tekee kunniaa Victor Hugon komealle romaanille ja on läpisävellettynä aika epätyypillinen musikaali -mutta kuitenkin selvästi muu, kuin ooppera. Ja Bernsteinin versio Romeon ja Julian tarinasta elää West Side Storyna hyvin tulkittuna jopa keskiverto-shakespearelaista paremmin...

Sitten näihin Marjan kysymyksiin...
1. Paras musikaali
Se on kyllä My Fair Lady. Ehdokkaita voisi olla muitakin, mutta musiikillisesti yhtä vahvat putoavat, kun pohjana on kunnon draama.
2. Tärkeimmät musikaalien ohjaajat
Sven Sid hallitsee ryhmädynamiikan ja on saanut lukuisat musiikkipitoiset jutut syttymään Raaseporin pääosin harrastajapohjaisessa kesäteatterissa ikimuistoisiksi tulkinnoiksi. Kurt Nuotio on tehnyt myös monia hienoja tulkintoja, mutta hänellä on ollut käytössään laitosteatterien tekniset valmiudet, jotka aina antavat lisävalmiuksia. Tiina Puumalainen on tämän sektorin nouseva nuoren polven kyky, Marco Bjurström sen sijaan ei.
Merkittävät draamaohjaajat harvemmin tekevät musikaaleja, koska niihin perehtyminen vaatii luopumista jostain sellaisesta, mikä monesti mielletään teatterityössä tärkeämmäksi. Kaikella kunnioituksella musikaalintekijöitä kohtaan...
3. Tärkeimmät musikaalien säveltäjät
Kern ja Rodgers olivat sektorin uranuurtajia, Bernstein ja Lloyd Webber myöhemmän ajan hedelmänpoimijoita.
4. Paras laulaja (mies tai nainen)
Vaihtoehtoja on ihan liikaa...
Paradokseihin kuuluu sekin, että harva huippunäyttelijä on keskinkertaista parempi laulaja ja todella harva todella hyvä laulaja edes keskinkertainen näyttelijä.
Tanssijoihin tai koreografioihin en ota kantaa.
8. Mieliinjäävin laulu jossain musikaalissa
8-vuotiaana olin aivan lumoutunut HKT:n Teatterilaivasta ja varsinkin Ol'man riveristä. Sittemmin olen tykästynyt erityisesti My Fair Ladyn Ascot-gavottiin, joka yliteatraalisuudessaan on jotain niin perienglantilaista, että huvittaa ja West Side Storyssa useampaankin biisiin, mm.Americaan, joka kuvastaa katteettomia unelmia varsin viehättävällä tavalla.

B. Elokuvamusiikki yleensä.
1. Elokuvan tunnussävel, jonka muistan
Speak sofly love; Kummisedän tunnusmelodia antaa hyvän kontrastin raa'alle tarinalle.
2. Taustamusiikin parhaimmistoa
Francis Lain Un homme et une femme; en ole koskaan nähnyt ko.elokuvaa, mutta muuan kaupan oleva laivafirma on tehnyt sävelmästä iki...valkoisen...
3. Yksittäinen laulu keskellä elokuvaa
Ei tule mieleen -ja jos leffassa on kunnon juoni, niin sehän vain rikkoisi kokonaisuuden.
4. Yksittäinen tanssikohtaus elokuvassa, Ihmiset katsomassa laulu- tai tanssiesitystä
-
5. Musiikintekijät asialla (vaikkapa pianistit jne.)
Play it again, Sam...(Casablanca); klishee, mutta ettei joka kysymykseen tarttis vastata eioota...
6. Tanssiaiskohtaus (suuri tai pieni kohtaus)
Tähän tulee taas musikaalipuolelta tuo MFL:n Ascot-gavotti. Se on niin ihanan järjetön...
7. Juhlakohtaus
Et kai vaan ole hakemassa Kulkurin valssia, kun Tauno Palo tanssittaa Ansa Ikosen ulos..? No, se kuitenkin täyttää kysymyksenasettelun, joten käyköön vastaukseksi.

Ajatella moxu, että Sinä pidät niin paljon My Fair Ladysta. Myös siksi että arvostat tarinaa. Pidän minäkin ja West Side Storysta kuten myös mainitset, mutta Marilyn Monroen ääni ja liikkeet ovat lumonneet minut jo vuosia. Tällä sivulla on löydettävissä sanat lauluun "Diamonds are a Girl's Best Friends" (elokuvasta, Howard Hawks: Gentlemen Prefer Blondes / Herrat pitävät vaaleaverisistä (?), 1953) sekä musiikkiakin siihen hieman.
http://www.marilynmonroe.com/about/music3.htm

Olen maininnut tuolla aiemmin Eleanor Powellin ja Fred Astairen loistavana tanssiparina. Googlen kautta löytyi uutuutena sivu, jossa voi ihailla heidän yhteistanssiaan, steppiä, elokuvasta "Broadway Medoly of 1940". On jännittävä tanssi, yhdessä mutta erikseen. Kuva on ehkä tekijänoikeudellisista syistä epätarkka mutta liinkunta näkyy upeasti. Videon löytää tästä linkistä.

Katselin moxu kesällä vanhan kasetin, jolla oli musikaali "My Fair Lady". Onhan se hieno ja voin sanoa pitäneeni siitä hyvin paljon aikanani. Nyt vain koko ajan mietin, miksi en hyväksy sitä enkä tätä. En tarkoita musiikkia enkä kuvausta vaan yleensä tarinaa. Musikaali voi minun mielestäni olla hieman hullu. Jollain tapaa se on eräs musikaalin puolia. Pygmalionin tarinasta olen nähnyt niin kovin upean "tavallisen" elokuvan, että se kyllä hakkaa musikaalin toiselle sijalle. Tarkoitan hienon englantilaisen ohjaajan Anthony Asquithin elokuvaa "Pygmalion" (1938). Se on mielestäni myös Leslie Howardin paras elokuva. Hän on ehdottoman hyvä professori Higgins ja Wendy Hiller on loistava Eliza. Heidän välillään säkenöi mutta myös sykkii lämpö.

Marja Salonen kirjoitti:Videon löytää tästä linkistä.

Hyvä tanssi. Tumma tausta ja tanssijat spotissa; he kuin leijuvat ilmassa! Nykynäkökulmasta tanssi ei kuitenkaan ole aivan synkassa. Loppunousu oli villi.

Tänään on kulunut päivälleen 42 vuotta Viulunsoittaja katolla-musikaalin kantaesityksestä jossain off-Broadway-teatterissa. Maailmanmaineensa se saavutti vasta seitsemän vuotta myöhemmin elokuvan myötä.
Viulunsoittaja on taas tulossa Helsinginkin teatterimaailmaan. Yhdistelmältä on lupa odottaa parasta kuviteltavissa olevaa versiota, kun estraadina on tälle kappaleelle ylivoimaisesti sopivin näyttämö, eikä tiimikään vaikuta ainakaan huonolta...
http://www.aleksanterinteatteri.fi/viulunsoittaja.html

Viulunsoittaja katolla perustuu venäjänjuutalaisiin kertomuksiin Anatjevka-nimisen kylän asukkaiden vaiheista 1800-luvun lopulla. Näkökulma on maitokuski Tevjen, jonka henkilön näyttelijäntyö ratkaisee koko esityksen onnistumisesta noin 75% (loput menee muulle tiimille melko tasaisesti). Tevje on köyhä ja uskovainen, hän puhelee usein Jumalan kanssa ja haaveilee edes vähästä lisäomaisuudesta, niin myös musikaalin tunnetuimmassa laulussa Rikas mies jos oisin.
Tevjellä on viisi tytärtä, joista kolme vanhinta jo naimaiässä. Vanhinta kosiskelee teurastaja, jolle Tevje menee tämän jo lupaamaankin, mutta nuori räätäli vetää kuitenkin pidemmän korren. Toiseksi vanhin tytär lähtee nuoren kommunistin matkaan ja kolmas tarjoaakin isälleen vaikeimman palan purtavaksi, tämän mielitietty kun on venäläinen. Rakkauskäänteet ovat aika banaaleja, mutta musiikki monin paikoin fantastista. Vanhimman tyttären ja räätälin häissä soi toinen evergreen eli Nousee päivä, laskee päivä.
Musikaalin inhimilliset henkilöt ja heidän kova kohtalonsa, lopussa tsaari Aleksanteri III:n aikaansaamat juutalaisvihamielisyydet ajavat koko kylän väen maanpakoon, tekevät Viulunsoittajasta ainakin minusta yhden maailman hienoimmista musikaaleista. Se ei ole vain hienoja säveliä ja näyttämökuvia sisältävä klisee, vaan aito ja inhimillinen tarina. Niitä ei ole musikaaleina toteutettu liikaa.

Harvassa ovat ne näytelmät, joista voidaan rankasti sanottuna tehdä periaatteessa ihan millainen versio tahansa ja luottaa siihen, että yleisömenestys tulee eikä arvostelukaan tyrmää. Rodgersin ja Hammersteinin The Sound of Music on tällainen kummajainen. Se on vain aina yhtä ihana. Kun lapsen roudaa näyttämölle, saa kaiken muun anteeksi...

Musikaalin siirappihöttöinen tarina perustuu tositapahtumiin, mutta se on onnettoman kehnosti kirjoitettu ja sen aikaperspektiivi on pahasti pielessä -Maria meni Trappin taloon 1920-luvulla, mutta näytelmässä vastaan tulee vuoden -38 Anschluss jo varsin pian. Lapsetkaan eivät tuossa ajassa vanhene yhtään...
Lisäksi yhä elossa oleva todellisen perheen toiseksi nuorin tytär Johanna von Trapp on käynyt oikeutta jopa Metro-Goldwyn-Meyeria vastaan puhdistaakseen niin leffassa kuin näyttämölläkin lapsia marssittavana kotityrannina kuvatun isänsä maineen. Hänen mukaansa kersantin elkeitä oli nimenomaan Mariassa, ei isässä, jolle meriupseeriuran katkeaminen Itävallan menetettyä ensimmäisen maailmansodan jälkeen meriyhteytensä ja siten myös laivastonsa, oli elämän kaikkein traumaattisin kokemus.
Lienee kuitenkin turha toive, että SoM:n upean musiikkimaiseman ympärille koskaan rakennettaisiin kunnollista näytelmää konflikteineen ja kehityskaarineen.

Sound of Music on Svenskiksen tämäntalvinen musiikillinen veto. Klisee, varma nakki, yleisöimuri. Sponsoritkin tykkäävät.
Sven Sid ohjaa, Marika Krook on pääosassa...hetkinen! Tässähän on jotain tuttua. Aivan oikein, Raaseporin kesäteatterin vuoden 1993 megamenestys rakentui juuri tällä reseptillä; kaksi vuorokautta ennen ensi-iltaa tapahtuneella näyttämön, kulissivaraston ja äänentoistojärjestelmän tuhonneella tulipalolla höystettynä...
http://www.raseborg.org/raseborg/festsp ... terbilder/

Kohtuuden nimessä sanottakoon, että Raaseporissa The Sound of Music oli voimavarojen ylitys, jonka yleisö ja lehdistö -mm.suomenkielinen paikallisaviisi, jossa allekirjoittanut aloitteli journalistinuraansa- palkitsi runsaskätisesti. Svenskiksessä se on pelkkä rahantekokone, tosin esityksenä luultavasti taannoista länsiuusmaalaista aika paljon laadukkaampi, koska ammattiteatterin kaikinpuoliset valmiudet ovat niin paljon harrastajien ulkoilmateatteria moninaisemmat

Ihmisäänen, laulun mahti menee meihin yleisöön. Kainulaisen Kerjäläisooppera Lahdessa mahtoi olla 1961. Sanaristikoiden suosikki Hair Tampereella: musikaaliseksi osoittautunut poikani oli odottanut paljon, päätti ennen puoliaikaa kääntää selkänsä. Toki hievahtamatta hiljaa. Meni kuitenkin lopputanssiin - lie ollut neljän vanha.

Mihin ryhmiin Moxu menet Upsalassa ensi kesänä? Itse ilmoitin kolmantena Färsaarten ja Marin jälkeen sen ooppera/musikaaliosion.

Liian harvoin me laulunlyömät olemme yleisönä. Yhteisyyden aistii.

Estonia-oopperan 100-vuotisgaalassa viimeisenä teoksena näytettiin kohtauksia Peppi Pitkätossu-musikaalista. Lavalle tuotiin neljä eri Peppiä vuosikymmenten varrelta, ensimmäinen esittäjä oli ollut peräti Helgi Sallo, koko kansan rakastama grand old lady.

Itse en tuosta Peppi-musikaalista tiedä tuota katkelmaa lukuunottamatta mitään. Osaako joku kertoa, tai onko joku peräti nähnyt sen joskus?

Hitsi vie, täytyy vielä kirjautua ja huomenna pysyä vaikka poissa. Kone on yskinyt jo pitkään ja tulin sulkemaan virusetsintää, onneksi ei mitään löytynyt. Syy kirjautua on mielekkään elokuvan katselu, elokuvan jonka ostin uutena videodivarista lahjaksi jollekulle jouluna. Katson yleensä kaiken ensin itse, sen verran olen tarkka ja pidän myös omia puoliani, näin itsekkäästi menee.

Kyse ei ole VeHyn mainitsemasta musikaalista, josta en ole kuullutkaan vaan Bert Sternin elokuvasta "Jazz On A Summer's Day - Jazzin juhlaa" (1960). Filmi on teksittämätön ja kuvaa Newport Jazz -festivaalia. Se on siirretty VHS-muotoon vuonna 2001. Voi jukra mitä juhlaa vaikka musiikista tiedän niin vähän. Tähtinä mm. vastikään edesmennyt Anita O'Day, Mahalia Jackson, joka sai minut kaiketi eniten liikuttumaan, Louis Armstrong ja valtava lauma muita taitajia. Jollain tapaa kovin ilmava juttu. Kiintoisaa oli seurata yleisön reaktioita niin esittäjiin kuin heidän esityksiinsä nähden.
Tietoja filmistä löytyy täältä: http://www.imdb.com/title/tt0052942/

Heh-heh, Chuck Berry jazz-festareilla. Ei se alkanutkaan 1980-luvulla Stingin ja muiden poppareitten myötä. Vaan oli tuolla Monk!

Hiffasin Oblomovin pointin. Minulle Cachén valoisuus ja kepeys oli yllätys, jota vierastin. Vaan pidän sitä kyllä hyvänä elokuvana.

Jaa-a, elämä on kovaa. Tuli ranskiksista mieleen, että hyllyssä on lähes katsomaton Tati-boksi (mukana jopa jokin varhainen lyhyelokuvakin). Kaukana standardikamasta.

Prkl, mun moka. Kyse musikaaleista eikä filkoista! Sorry.

Pepistä löytyi jotain tietoa kun älysin, että virolaiset kirjoittavat sen Pipi, siis yhdellä p:llä. Ensi-ilta on ollut 1969 ja sen jälkeen esitetty 402 näytöstä putkeen. Ja suosio jatkuu edelleen, tälläkin hetkellä Rakveren teatterin ohjelmistossa mutta ei kalenterissa muuten paitsi vierailunäytäntönä Viljandin Ugalassa tammikuussa. Valitan sitä, että allaolevien linkkien alta löytyy vain vironkieltä. Tavaamalla pohjatiedot kuitenkin selvinnevät.

Pipi Pikksukk Rakveren teatterissa
Helgi Sallo on muidugi legend!

Istu ja pala, Pippihän menee joulukuussa Tallinnan linnahallissa! Ohjaajan näyttää olevan Marko Matvere, joka vuosi sitten näytteli Georg Otsia (juu, en käynyt, mutta dvd esityksestä on). Mistä ihmeestä raivaan kalenteriini tilaa? Ja päästääkö vaimo minut yksin Tallinnan yöhön?

Pipi Pikksukk
Piletilevi