YLE Radio 1

Lontoolaisen Globe-teatterin osakkaana ja vakituisena kirjoittajana, todennäköisesti siis myös ohjaajana 1500-ja 1600-lukujen vaihteessa vaikuttanut William Shakespeare (1564?-1616?) on varmasti maailman teatterihistorian tutkituin yksittäinen henkilö. Eikä ihan syyttä. Useimmat hänen aikanaan Globessa kantaesitetyt näytelmät kun edelleen kuluvat uusien näyttelijäpolvien käsissä.
Shakespearesta on sanottu, että hän onnistui hävittämään jälkensä jopa niin tehokkaasti, ettei varmuutta edes hänen olemassaolostaan ole. S:n nimissä kirjoitettuja näytelmiä on usein väitetty useamman eri kirjoittajan tekemiksi tai mahdollisiksi tekijänimiksi on mainittu mm.kuningatar Elisabeth I ja filosofi Francis Bacon. Näytelmien aiheista monet olivat lainaa antiikin suurista draamoista, mutta myös esim.roomalaisten Plautuksen ja Terentiuksen näytelmiä Globe esitti uusioversioina, jotka nykyäänkin menevät Shakespearen nimissä. Kokonaan oma lukunsa ovat ns.kuningasdraamat, joita aikalaisyleisö seurasi kuin nykykatsojat Kauniita ja rohkeita tai Salattuja elämiä...
Itse pidän S:n näytelmiä tiimitöinä. Joku on keksinyt aiheen ja ehkä synopsiksen, sitä on viety eteenpäin siten, että jokainen on muokannut tiimin "kokonaisvaltaiessa luomistyössä" parhaiten itselleen sopivimmat repliikit ja lopputulos on kirjattu ohjaajan nimiin. Tällä mallilla on toimittu maailman sivu ja toimitaan usein edelleen, mm.KOM-teatterissa, josta merkittävin osa viime aikojen parhaista kotimaisista uutuuksista on tullut.

Englannintaitoisille tekstuaalinörteille löytyy sivu, josta voi napsia Shakespearen ainakin suunnilleen koko draamallisen tuotannon:
http://the-tech.mit.edu/Shakespeare/
Silosäkeen kääntäminen muille kielille on aina ihan oma taiteenlajinsa ja miten hyvin siinä kukakin onnistuu, lienee lopulta makuasia. Onhan kaikessa kääntämisessä aina -ainakin jossain määrin- kyse myös tekstin tuomisesta selaiseen viitekehykseen, että muidenkin kulttuurien kasvatit sen ymmärtävät. Tässä mielessä Sanoma-WSOY:n parhaillaan käynnissä oleva prosessi Shakespearen koko tuotannon uusien suomennosten aikaansaamiseksi on varsin haastava.

Tällä hetkellä Shakespearen näytelmiä esitetään Suomessa ainakin Kansallisteatterissa (Kesäyön unelma ja Lear) ja Tampereen Teatterissa (Macbeth). Turun Linnateatterissa pyörii lisäksi humoristinen kollaasi, jossa vanhan Williamin koko tuotanto kelataan läpi kahdessa tunnissa...

Yllätys vuosisatojen takaa: Englantilaiset kirjallisuuden tutkijat ovat sitä mieltä, ettei Shakespearen yleissivistys eikä kielitaito olisi riittänyt näytelmien kirjoittamiseen.

Kaikkein naurettavinta tutkimuksessa on väite, että Shakespeare ei olisi voinut kirjoittaa näytelmiään, koska häneltä puuttui muodollinen koulusivistys ja koska hän ei ollut matkustanut näytelmiensä tapahtumaympäristöissä (kuten näytelmien kirjoittajaksi nyt väitetty sir Henry Neville oli tehnyt). Perustelu ontuu todella pahasti. Siis Mika Waltarikaan ei ole voinut kirjoittaa Sinuhea, koska ei ollut koskaan käynyt Egyptissä tai Veikko Lavi Evakon laulua, koska oli käynyt vain kansakoulun..?

Sinänsä sir Henryllä on varmasti ollut osuutensa Shakespearen kirjallisessa työssä. Voi olla, että joitakin hänen kokemuksiinsa viittaavia tarinoita on sellaisenaan päätynyt näytelmiinkin; sehän selittäisi ison osan tutkimuksessa mainituista yhtäläisyysviitteistä. Mutta kannattaa myös muistaa, että uuden näytelmän synty tuohon aikaan (kuten usein nykyäänkin) oli viime kädessä tiimityötä, jossa ohjaaja oli viimeisen sanan sanoja.
Hupaisaa, että yliopistoilla on resursseja tuhlattavaksi tällaisiin nollatutkimuksiin. Shakespearen teksteissä -olivat ne sitten kenen tahansa kirjoittamia- kun riittäisi taatusti ihan tarpeeksi aineksia ihan oikeisiinkin tutkimuksiin...

Tämä Sir Henry Neville onkin aivan uusi nimi niiden mahdollisten joukossa, jotka ehkä ovat olleet = Shakespeare tai kirjoittaneet hänen näytelmänsä. Käsittääkseni koko Shakespearen olemassoloakin on joskus epäilty. Olen joskus ajat sitten lukenut i-kirjailmella alkavan tutkijan teoksen kirjailijasta. Siinä ei ollut mitään arvuuttelun sijaa. Mutta onhan myös näytelmiä tutkittu vaikka millä mitalla. Kovin suositeltava ja varmaan monen lukemakin on Jan Kottin kirja Shakespeare tänään, 1965 (WSOY, suom. Salla Hirvinen, alkulause: Peter Brook). En upeampaa analyysia Kuningas Learista ole lukenut. Tuntuu siltä, että tämä kestoaihe kulkee aalloilla ajan mukaan.

Mitä Shakespearen olemattomuuteen tai kirjoittamattomuuteen tulee, niin tuota asiaa on epäillyt moni. Se on aika ymmärrettävää esim. jos ajattelee samalla vaikkapa poliitikkojen tilannetta. Tämä ei ole arvoarvostelma vaan perustuu joskus lukemaani Päivi Karjalaisen lausumaan. Hän kertoi, miten rankkaa on tavallisesta kodista lähteneen nuoren ihmisen äkisti siirtyä hienoon pöytään ja monikieliseen seuraan. Kaikki tavat ja kekkaloinnit on opeteltava hetkessä kantapään kautta ja se on raskasta. Jos on syntynyt hopealusikka suussa, niin kaikki tällainen tulee kuin itsestään. Ja jos jokin menee pieleen, niin sehän herättää naureskelua.

Myös Chaplin oli elämäkerrassaan sitä mieltä, että Shakespeare ei ollut voinut kirjoittaa näytelmiään. Hän tiesi, miten kadulla kasvaneen on vaikeaa asettua yläluokan henkiseen ja fyysiseen tilaan. Mutta seikka sellainen kuin Sh:n käyttämä ikimuistoinen ja runsas ns. maalaiskielikuvasto, miten se selittyisi sir Henry Nevillen kautta. En tiedä. Nuo tutkijat sen selittävät sitten. Minulla on "yöpöydälläni" mm. Anthonyt Holdenin kirjoittama William Shakespeare -kirja (1999), 2003 (Gaudeamus, suom. Kaisa Sivenius, runot: Tuomas Nevanlinna). Holden pitää lähinnä naurettava tätä hänelle tyhjänpäiväistä keskustelua.

Christopher Marlowe on ollut eräs kestosuosikki Sh:n näytelmien kirjoittajaksi. Hän käsitteli samanlaisia aiheita. Olen lukenut Maltan juutalaisen ja Tamburlainen mutta varsinkaan jälkimmäinen ei vakuuttanut siten kuin Shakespeare. Pitkä näytelmä Tamburlaine ei jäsenny lainkaan muutosten kuvaajaksi siten kuin joku Sh:n Myrsky esim.

Divarissa oleva toivelistani lyhentyi yhdellä kirjasarjalla. Sain Cajanderin käännökset Sh:n näytelmistä. Alkuperäisteksti on myös kotona, joten jos haluan, voin verrata tekstejä keskenään. Käännöksiä meillä on vain Yrjö Jylhältä. Kirjaläjässä onkin monen vuoden lahjat siksi ja siksi päiväksi.

Itselleni läheisin on King Lear. Kai kun pikkutyttönä englannin oppikirjassa oli tiivistetty versio - olen monet näyttämötoteutukset myös kokenut mutta en tietty muista kääntäjiä tai sovittajia.Täydet alkuperäise on itselläni, myös runot. Viehkoo kuinka ne on aikoinaan lausuttu. Museossa käydessä jäi mieleen että pöytälevy käännettiin ja näin putsattiin.

Svenskiksen Vintersagan kohdalla vallitsee kysymys, onko se enemmän Shakespearen vai Cezariksen näytelmä. Liettuan guru kun on kirjoittanut -pitkälti näyttelijöiden improvisointien pohjalta- näytelmän pintakerroksen melko lailla uusiksi ja oikonut vanhan Williamin juonimutkia reippaanpuoleisesti. Silti katson Shakespearen paistavan krumeluurien alta -ja emmehän me voi tietää, millaisia ilmaisun ilotulituksia Globen esitykset 1500-ja 1600-luvuilla saattoivat olla...

Talvisessa tarinassa Sisilian mustasukkainen kuningas Leontes syyttää puolisoaan Hermionea uskottomuudesta Böömin kuninkaan kanssa. Mustasukkaisuus johtaa hirmutyöhön, pelastuvat pakenevat Böömiin. Kuusitoista vuotta myöhemmin vastaavanlainen kuvio koetaan Böömissä, kun kuningas yrittää estää poikaansa Florizeliä avioitumasta rakastamansa paimentolaistytön Perditan kanssa. Edessä on pako Sisiliaan -ja aivan uskomattoman imelä loppuratkaisu...
Näin siis Shakespearen mukaan. Cezariksen tulkinta keskittyy siihen, mikä Williamilta jäi ehkä huomaamatta. Tyhjällä näyttämöllä tehdään kaikkea mahdollista -ja se, mikä ei näyttelijöiden keinoin suoraan onnistu, selitetään. Teatterileikki tempaisee mukaansa, roolitkin sekoittuvat, kertoja voi olla välillä joku henkilöistä, välillä itse Aika.

Näyttelijöiden ilmaisu saa tyyppeihin elinvoimaa. Kaikilla -Maria Ahlrothilla, Mikael Anderssonilla, Riko Eklundhilla, Anna Hultinilla, Dick ja Gogo Idmanilla, Robert Kockilla, Veronika Mattsonilla, Kristofer Möllerillä ja Mitja Sirénillä- on huippuhetkensä ja jokainen pääsee myös komppaamaan muita. Liukumat koomisen ja traagisen välillä ovat nopeita ja hienovaraisia. Ilmaisu on niin visuaalista, että tuskin haittaisi, vaikka esityskieli olisi liettua tai mandariinikiina -nautinnosta saisi silti jotain olennaista irti.

Voi olla, ettei Svenskiksen minkkimuuri ihan innostunut tämäntyyppisestä Shakespearen uudelleenkäsittelystä, mutta jokaiselle, joka kokee Cezariksen moton:"Shakespeare on Rock'n roll!" sopivan omaan näkemykseensä suosittelen nyt pikaista marssia Erottajalle. Vintersaga on ohjelmistossa vain tämän kevään!

Stratford-upon-Avonissa juhlitaan taas vanhan Williamin merkeissä. Kuluvan vuoden aikana siellä esitetään koko S:n tunnettu tuotanto, niin kaikki näytelmät kuin sonetitkin.
Mukana on myös uudella tavalla Romeon ja Julian tarinan seksuaalista virittyneisyyttä painottava juttu. Hyvä niin, sen tulkinnat kun tähän asti ovat usein tuntuneetkin tarpeettoman steriileiltä. Esim.muutaman vuoden takaisessa Kansallisteatterin versiossa rakkaus oli tehty niin viattoman näköiseksi, että Julian oli helppo uskoa olevan neitsyt vielä Romeon kanssa vietetyn yön jälkeenkin...

Eeva Lennon, Lontoo Onneksi oli tuo soitin eilen mukana, hieno raportti.
http://www.yleradio1.fi/kulttuuri/ilmio ... 6519.shtml
http://www.rsc.org.uk/WhatsOn/completeworks.aspx
http://www.rsc.org.uk/

William Shakespeare jaksaa kiinnostaa tutkijoita, eikä joka sanaa hänen persoonastaan ole tosiaankaan vielä sanottu:
Shakespearen vaikutus taiteisiin on ollut kiistaton vuosisatojen ajan, hänen tuotoksiaan nähdään niin teatterinlavoilla kuin elokuvissakin. Ei liene siis yllätys, että Shakespeare jaksaa kiinnostaa tutkijoitakin. Miksi Shakespearen teokset ovat niin ajattomia, pohditaan. Ja kuka Shakespeare oikeastaan oli? Maailmankuulu Shakespeare-tutkija Stanley Wells on tutkinut niin sananiekan teoksia kuin historiaakin, Wellsiä haastattelee Paula Nurmentaus. (Yle Kulttuuriuutiset)
http://www.yleradio1.fi/radiosoitin/ind ... clip=16634

Eipä vanhaa Williamia toki unohdeta syksyn ohjelmavalinnoissakaan, ainakaan ihan täydellisesti:
http://www.ttt-teatteri.fi/venetsian_kauppias/etu/

Huipputekstiä on myös aina kiitollista versioida:
http://www.kokoteatteri.fi/esitykset/11 ... index_html

Aihetta sivuaa lisäksi Oulun Kaupunginteatterin Shakespeare Hollywoodissa: http://www.ouka.fi/teatteri/Esitykset/shakespeare.html

Sen kerran kun kouluikäisenä tavallaan jouduin oppivelvollisuuteni tunnollisesti suorittavana koululaisena kansallisteatteriin suomenkielen opetusohjelmaan kuuluneena osana katsomaan kuningas Learia, esityksen tärveli paitsi kauas parvelle surkeasti kuulunut näyttelijöiden puhe, josta ei tahtonut saada mitään tolkkua ja tykkien armoton jylinä ja tulenleimahdukset erikoisefekteinä taistelukohtauksissa

Suomalaisellekin koulumailmalle on kunniaksi laskettava, että William Shakespeare lasketaan niihin henkilöihin, joiden tunteminen kuuluu opetusohjelmaan.
Varsinaista faniutta edustaa sitten katsoja, joka poimii eri teattereiden vetoja samoista näytelmistä vertaillakseen niitä -ja ennenkaikkea sitä, miten erilaisiin tuloksiin voidaan samoista lähtökohdista päästä. Lear on yksi parhaista esimerkeistä juuri tässä mielessä. Juuri siksi (,että) se on yksi kestävimmistä klassikoista myös uudestitulkittavaksi.

Sopii toki muista että ovat monet säveltäjätkin saaneet inpiraationsa teoksinsa tai oopperoidensa librettoihin Shakespearen näytelmistä, taikka muista teksteistä liedeihinsä, kuten Schubert mutamassa esimerkissä myöhäisvuosilta

Hamlet ei ehkä ensikuulemalta vaikuta juuri siltä näytelmältä, joka istuu suomalaiseen kesäteatteripirtaan, mutta Ylioppilasteatterin versio Mustikkamaan kesäteatterissa Salla Taskisen ohjauksena tuulettaa juttua aika mukavalla tavalla, korostaen tekstin runsautta ja yhdistäen siihen itselleen ominaista fyysisyyttä. Hamletissa on meininkiä ja vaikka jutun karmeus ehkä vähän kärsiikin ajoittaisesta hurlumhei-hakuisuudesta, ei sellainen haittaa alkuunkaan. Tätä esitystä ei todellakaan tarvitse vierastaa sellaisenkaan katsojan, jolle YT:n tuotannot ovat välillä olleet täyttä dadaa.

Rapiat kymmenen vuotta sitten Hamletia esitti Q-teatterissa Leea Klemola. Vertaaminen hänen angstiinsa käy väkisin mielessä, vaikka Anna Kuusamon varsin mainio Hamlet onkin tyystin toisenlainen, "hyvä jätkä" sanan monissa merkityksissä.
Muuten juttua hallitsee hyvän tiimin tekemisen ilo. Yllättävää on, että monien esiintyjien puhetekniikka on paljonkin parempaa, kuin esim.Teatterikorkean opetusteatterissa tai varsinkin eräissä kotimaisissa leffoissa ja tv-sarjoissa kunnostautuneiden ikätoveriensa. Eeva-Liisa Mannerin suomennos on notkeaa ja repliikkejä myös käytetään, eli kokonaispaketin lyhennyksiä ei ole tehty ainakaan väärästä päästä.
Ja lisäansiona mainittakoon, että tässä Hamletissa ei Ofelian hulluuskohtaukseen ole kaivettu puvuston kätköistä sitä iänikuista valkoista yöpaitaa..!

Shakespearen verisimpiin ja raaimpiin, mutta myös ehdottomasti kestävimpiin draamoihin kuuluva Othello on saanut Kansiksen isolle näyttämölle modernin, mutta tekstuaalisesti perinteitä kunnioittavan tulkinnan. Kärsimänsä vääryyden kostamaan pyrkivä vänrikki Jago tuhoaa esimiehensä, mauri Othellon ja tämän nuoren puolison Desdemonan rakkauden ja samalla suuren osan muustakin venetsialaisvallasta Kyproksella, jos tarina halutaan peukalonkynsisynopsiksena kertoa.
Iso näyttämö on valtavan kookas, ihan liian iso Shakespearen draamoille. Jostain kumman syystä paketti kuitenkin saadaan toimimaan, vai onko se vain näyttelijöiden taitavaa vuorovaikutusta ja tarkkaa tiimityötä..? Yksi perustavanlaatuinen osa kokonaisuuden toimimisen tai kaatumisen kannalta on musiikkimaisema, jonka Kerkko Koskinen on säveltänyt tyylilleen uskollisena, nerokkaasti värittäen.
Jukka-Pekka Palolla ei ole aivan isänsä karismaa (tai mistä minä tiedän, millainen Tauno suuri oli näyttämöllä, mutta paljon on kerrottu...), mutta Othelloksi hän istuu oivallisesti. Sävyt vaihtelevat äärimmäisyydestä toiseen. Anna Paavilaisen Desdemona puolestaan on hyvinkin moderni nuori nainen, joka joutuu vallan välikappaleeksi sinisilmäisyyttään. Paavilaisen reipas irtiotto "tylsistä neitorooleista" saa tässä taas uuden ilmentymän. Jussi Lehtosen Jago ei ole ollenkaan niin dominoiva, kuin oli Erkki Saarela joitakin vuosia sitten Espoossa. Jago ei johdattele tapahtumia, vaan tapahtumat johdattavat Jagon mukanaan traagiseen loppuun.
Othellossa on paljon sellaista, missä minkkimuurilla on nielemistä, mutta se on myös klassikon raikas uudelleentulkinta. Käännöstä myöten, asialla ohjaaja Michael Baran.

Minkkimuurissa on aukkoja, joissa istuu mieshenkilöitä ja hekin ovat oppineet käyttämään turkiksia, jos eivät sitten ole alkaneet ajatella vihreästi.

Mutta Othellosta. Minua on aina kiinnostanut hänen uskontonsa. Kristinusko, ei luonnonusko eikä islam. Ja miten olikaan, Desdemona otti hänet salaa isän selän takaa ja pysyi päätöksessään. Desdemona on Shakespearen kirjoittamaan aikaan nähden voimakkaimpia henkilöitä koko näytelmässä, mutta isää vastaan toimiminen antaa Othellolle jotain ajateltavaa sekin. Jago kostaa maurille rodun ja asemansa vuoksi, jossain pilkahtaa myös syyte Othellosta ja Jagon vaimosta. Se ei ilmeisesti (?) pidä paikkaansa mutta onhan kuitenkin sekin siellä: musta mies tekee valkoisesta aisankannattajan. Othello kostaa mustasukkaisuuttaan, alemmuutensa tunnossa. Desdemona kulkee itsenäistä tietä, vaikuttaa että hänen identiteettinsä on eheä. Aivan ihana on Desdemonan ja palvelijan, onko Emilia ?, välinen suhde.

Minä olen nähnyt Tauno Palon näyttämöllä. Hän oli hyvä Tsehovin Vanha-enon lääkärinä ja sitten oli Molieren Porvari aatelismiehenä. Mutta voiko mikään voittaa hänen olemistaan Niskavuoren kesähämyisellä pihalla Vaalan filmissä Niskavuoren naiset.

Myös toinen tämänsyksyisistä Helsingin Shakespeare-tulkinnoista, Q-teatterin Macbeth, kuuluu onnistuneisiin versiointeihin, jotka perustelevat olemassaolonsa oikeutuksen avaamalla pahuuteen johtavia juonteita pelkistetysti, mutta oivaltaen. Monesti musta näyttämö ja voimakas fyysinen läsnäolo vähentävät selittelyn tarvetta ja niin käy nytkin. Antti Hietala on onnistunut löytämään jutun juonen ytimen ja Elina Knihtilä sen voimavaran, jolla pohjimmiltaan kunnollisesta Macbethistä tulee hyvinkin Staliniin vertautuva, omiaan teurastava hirmudiktaattori.
Hietalan näkemys on sikäli aiemmista näkemistäni Macbetheistä poikkeava, että hän haihduttaa Pirjo Lonkan tulkitseman ladyn melko alkuvaiheessa sillä tavoin taustalle, ettei tämä ole oikeastaan ollenkaan niin paljon puolisonsa toiminnan aivo, kuin mihin teksti antaisi mahdollisuuden. Tämä tietysti lisää Knihtilälle mahdollisuuden tuoda päähenkilöön myös sitä pahuutta, minkä Shakespeare väittää olevan naisesta lähtöisin. Eihän naisen synnyttämä pysty Macbethiä lopulta voittamaankaan...

Q-teatterilla on vahva tiimi, joka ei hengästy, vaikka yleisö niin tekisikin. Näytelmässä ei mässäillä ruumiskasoilla, mutta ei myöskään sorruta tarpeettomaan psykodraamailuun. Kaiken kaikkineen se on hieno lisä Töölön suuren taivaankappaleen aiempien klassikoiden modernisointien ketjuun.