YLE Radio 1

No myönnän, että ihan Léaudin vuoksi vain katsoin, mutta en sitten tiedä tekikö Bertolucci pelkkää pilaa "kepeällä ranskalaisuudella" vai mikä tarkoitus Tomin hassuttelulla oli. (Antoine Doinel -hahmosta tutuksi tullut Léaud puhumassa aikuistumisesta, oliko suoraa piikittelyäkin, Domicile Conjugal valmistui -70 ja L'amour en fuite -79. Truffaut'han myöhemmin totesi useammassakin haastattelussa ettei tee enää A.D. elokuvia, Antoinen pitää kasvaa aikuiseksi.)

Comment comment, Bertoluccista sentään kyse ja Brandosta, amerikkalaisuutta jankattiin niin moneen kertaan ja teksti puoliksi englantia, raivostuessaankin karjui englanniksi, ei huutanut merdeä.

Ensimmäinen ja viimeinen BB, (porsas), Dreamersista olen nähnyt joitakin pätkiä.

(Todellakin, porsas. http://www.bfi.org.uk/features/intervie ... lucci.html Miksi valinnut juuri Trenet'n musiikkia, joka soi Baisers Volés'n alussa ja vielä kappale La Mer, jokainen tietää la mer - mère yhteyden 400 kepposta elokuvasta... tai ehkä tarkoittikin omaa äitisuhdettaan, ei vain kehdannut myöntää.)

( http://archive.sensesofcinema.com/conte ... tness.html
In Last Tango In Paris (Bernardo Bertolucci, 1973), Leaud played a character, Tom, whom Bertolucci seemed to treat as a New Wave Aunt Sally, obsessively filming the woman he loves, looking a little foolish and insubstantial against the weight and gravity of Marlon Brando.

Olihan sekin kohtaus niiin hauska, missä JEANne vei Tomin bourgeoise-kotiinsa kuvaamaan, kertoi perheestään, ensirakkaudestaan Paulista, kuinka olivat istuneet kastanja- ja plataanipuun alla.., Tom kuvausryhmineen ryntää tutkimaan lähempää, törmäävät puskissa kykkivään lapsijoukkoon, ehe-ehe.

Ketähän (muka androgryyni) Jeanne mahtoi esittää, olipa vaikea arvata. Bergman oli kuulemma sanonut, että olisi ollut vielä parempi (hauskempi?), jos Jeannen roolissa olisi ollut poika, jos näin, niin olipa mielikuvitukseton pöljä tuokin mestari.

Maria Schneider ei häväistyksestään paljoa pulittanut.. http://rogerebert.suntimes.com/apps/pbc ... /509140301
Itse olisin posauttanut Paulia>Brandoa>Bertoluccia vähintäänkin norsupyssyllä.
Ja vielä dokumentissa kuvaaja selittää runsaasta värien käytöstä, kuinka oranssi kuvastaa vanhenevaa miestä, aurinkoa.. just.
Bertolucci ehkä nauraa röhötti päin ranskalaisten naamaa, mutta mietin vain missä määrin Vardalla oli sormensa pelissä, oliko ilkeily hänen keksintöään, makaroonit kun eivät tunnetusti niin kovin välkkyjä ole.
...

Godardin Made in U.S.A.:ssa hauskempaa huumoria (traileri youtubessa), etenkin Léaudin rintanappi huvitti:
http://www.magnumphotos.com/CoreXDoc/MA ... AR3905.jpg )

Koska en ole mikään elokuva-asiantuntija, on tässä aika suuri vaara eksyä rannattomille merille, mutta hölötämpähän kumminkin jotain.

Ensiksi siitä elokuvasta "Viimeinen tango Pariisissa". Jos elokuvasta hakee symboliikkaa (en tosin tiedä miksi pitäisi hakea, koska tarina sellaisenaan lienee jo kertomisen arvoinen, vaikkakaan se ei juuri minua satu miellyttämään), voisi se symboloida sitä, miten elokuvakerronnassa tarinat amerikkalaisista maalaispojista sanotaanko vaikka "vetävät pitemmän korren" kamppailussa katsojien huomiosta. Vuonna 1969 esim. oli valmistunut elokuva Midnight Cowboy, jossa voi tällainen hölmömpi katsoja olla havaitsevinaan "temaattisia yhtymäkohtia" tähän kyseiseen elokuvaan. Siten Léaud'n esittämä hahmo saa kyllä kosittua tarinan neitoa, mutta amerikkalainen maalaispoika, entinen ammattinyrkkeilijä ja bongorumpali saa (kun ottaa) neidon rakkauden. En tiedä. Myönnän kernaasti tässäkin vaiheessa olevani täysin hakoteillä. Suorastaan toivon sitä, sillä minulle "Viimeinen tango Pariisissa" on tarina. Nytpäs olen sen nähnyt.

Toiseksi elokuvaan 400 kepposta. Ja nyt kirjoitan yksinomaan elokuvasta. En sen ohjaajasta. Minulle ei aukene yhteys samankaltaisten sanojen - meri ja äiti - välillä, koska alunperinkin tulkitsin ja tulkitsen edelleen elokuvan lopun kaikkea muuta kuin vapauttavana. Vaikka poika pääsee pakenemaan kasvatuslaitoksesta, hänen pakonsa johtaa hänet johonkin, joka on umpikujaakin kammottavampi - meren rantaan. Kylmä meri hänen edessään on Ei-Mitään. Hänen on nyt itse vastattava kaikesta, yöpymispaikasta, ruuasta, vaatetuksesta. Hänen aikaisemmat kokemuksensa ovat osoittaneet, miten vaikeata, lähes mahdotonta selviytyminen on. Pojan katse ei minulle ilmaise vapautuneisuutta vaan pikemminkin epätoivoa. Jos tämä elokuvan loppu pitää toisin tulkita, niin katsojalle on annettu elokuvan kerronnan kautta riittämätön evästys.

Meri varmaankin symboloi ihmisille eri asioita, riippuen kasvuympäristöstäkin, toisille vapautta, mahdollisuuksia, toisille vaaraa ja myrskyjä.
Olisiko tässä tapauksessa ollut enempi vertauskuvallinen, merihän oli melko tyyni kuvissa, Antoinen juoksu rannan lempeihin aaltoihin - turvaan äidin pehmeisiin pitsihelmoihin... saavuttamattamatta häntä enää kuitenkaan (loppuelämä sitten sitä äidin perässä juoksua).

(Pidempi muokkausaika olisi ihan kiva.
Olihan niitä cowboy-herjauksiakin elokuvassa riittämiin, Ang Lee ei siten kovin radikaali ohjaaja B:iin verraten. Jossakin kerrottiin Vardan viitanneen loppukohtauksella Jim Morrisonin kuolemaan, tiedä sitten.
En ole (minäkään) mikään filmikonossööri, kunhan töllötän.)

(Monologi jatkuu...

Villi arvaus, olisikos tälläkin jotakin tekemistä asian kanssa:

http://www.filmforum.org/films/made.html
U.S. Premiere, Godardin elokuva Made in U.S.A. sai ensi-iltansa USA:ssa vasta nyt..?

http://www.interviewmagazine.com/blogs/ ... n-tribute/
Jean-Luc Godard's 1966 film, Made in U.S.A., which begins a two-week engagement at Film Forum (and short runs elsewhere) this Friday, occupies an odd spot in Westlake's film resume. Godard adapted Westlake's book The Jugger, but he never bought the rights, and the author sued him. As a result, the film was never released in the U.S.—until now.)

(L'Atalante viittauksen sentään hoksasin, tarkistin sen nyt ja lunttasin hieman lisää Vigosta. Elokuvassahan Tom ja Jeanne istuivat sulkuportilla(?), Tom (vaiko Jeanne) pitelee L'Atalante-pelastusrengasta, Jeanne ottaa renkaan ja heittää sen veteen, rengas uppoaa. Vigo oli ainakin Truffaut'lle tärkeä, merenrantakohtaus suora lainaus Vigon elokuvasta Nolla käytöksessä ?)

Nämä Herzogit jätän jatkossa katselematta:

- Maasta se kääpiökin ponnistaa, sympatisoi sorrettuja, joitten vallankumous latistuu päämäärättömäksi anarkiaksi, jota elokuva sisältää liikaa
- Aguirre - Jumalan viha, paljon patsastelua, kävelyä, lautalla matkaamista, liian paljon ei paljon mitään, kuin turistielokuvaa
- Lasisydän, nukahdin kesken pari kertaa, voi olla, että menetin jotain, mutta kestän sen kuin mies
- Nosferatu, pehmeästi puheleva nököhampainen vampyyri yhdistettynä rottiin ja ruttoon ei kolahtanut
- Cobra Verde, yhdistelmä kansanperinnelauluja ja -tansseja, erikoisia paikkoja ja maisemia, ei kovin vetävä toteutus, olisi varmaan vaatinut muutaman miljoonan lisää, jotta olisi sulavampi
- dokumentin, jonka olen kai joskus katsellut, saatan vielä katsella ja se sitten siitä.

hah? kirjoitti:Aguirre - Jumalan viha, paljon patsastelua, kävelyä, lautalla matkaamista, liian paljon ei paljon mitään, kuin turistielokuvaa

En Aguirrea pahnan pohjimmaiseksi tuomitse. Elokuvana se ei ole edes Herzogin parhaimpia, mutta minua se koskettaa, edelleen, sen yleisinhimillisyys. Rivisotilaan ahneus ja suuruudenhulluus tekevät hänestä lopulta vain apinalauman kuninkaan. Patsastelu on olennaista ritualistissa kuvioissa, kuten "jalosukuisilla" ja muilla wanna-be-kuninkaallisilla. Apinat: niin sopivaista, niin osuvaa, niin totta.

Olen iloinen, että katsoin Herzogin Maasta se kääpiökin ponnistaa. En katso sitä varmaan toiste kuten nyt jätin paitsi tieten tahtoenkin Bruno S:n. Bruno on niin koskettava, että koin itseni tavallaan liian heikoksi sitä katsomaan. Mistä luopuisi tai minkä säilyttäisin on aikamoinen kysymys. Kun olen tässä lukenut tekstejänne Viimeisestä tangosta, niin olen tosiaan pahoillani, etten sitä nyt katsonut. Olen näköjään unohtanut siitä paljon, ehkä olennaisen. Brando-dokumentissa elokuva esitettiin jotenkin kovin henkilökohtaisena näyttelijälle. Hän oli jollei nyt vihoissa niin ei ollut väleissä Bertoluccin kanssa vuosikausiin. Sanoi tälle että et ole minusta totuutta löytänyt tai muuta vastaavaa.

Olen samaa mieltä k-meleonin kanssa, että Aguirre on katsottava, monin tavoin näyttävä elokuva.

hah? kirjoitti:Cobra Verde, yhdistelmä kansanperinnelauluja ja -tansseja, erikoisia paikkoja ja maisemia, ei kovin vetävä toteutus, olisi varmaan vaatinut muutaman miljoonan lisää, jotta olisi sulavampi

Katsoin elokuvan eilen ja mietin sitä, että aika paljon katu-uskottavuutta täytyy olla näyttelijässä, joka tällaisen juonen läpi kulkee siten, että se tuntuu todelta. Epätoivoinen yritys saada suuri vene vesille elokuvan lopussa oli vaikuttavaa filmiä. Aion katsoa dokumentin minäkin.

Voin luvata: Tuntematonta sotilasta en tule katsomaan tänäkään päivänä.

Iltapäivällä pilkon halkoja. Sitten syödään eilistä possupaistia ja tyhjennetään illalla avatut viinipullot.

Ei sotapropagandaa meille, kiitos!

Katsoin suuresti ylistetyn Gildan alkua. "Etelä-Amerikkaan sijoittuva film noir -klassikko kasinonomistajan verevästä vaimosta," runoilee teksti-tv.

En osaa pitää Rita Hayworthia erityisen verevänä, hemaiseva hän kyllä oli. Vielä pahempaa kiinnostukseni kannalta: Glenn Ford on suorastaan vetinen hahmo, eikä istu synkkien sävyjen "noir"-runoelmiin.

Arvo Konservatiivi kirjoitti:En osaa pitää Rita Hayworthia erityisen verevänä, hemaiseva hän kyllä oli. Vielä pahempaa kiinnostukseni kannalta: Glenn Ford on suorastaan vetinen hahmo, eikä istu synkkien sävyjen "noir"-runoelmiin.

Mielenkiintoinen kannanotto sekä Fordista että Hayworthista. Näin Gildan ensi kertaa joskus varsin nuorena. Se jäi muistiin Casablancan tavoin sellaisena filminä, jota odottelin uusinnaksi. Ne on hyvä nähdä suurella kankaalla.

Rita Hayworthin tanssi on minun mielestäni mielenkiintoista. Hänen strippinumerossaan näkyy selän kaareva muoto, se poikkeaa niin voimakkaasti baletista. Siinä on jotain kutsuvaa, itsensä alentavaa, hänellä on kontakti yleisöön. Vielä enemmän pidän kuitenkin Amado mio -laulusta ja tanssista. Minulla on levy, jossa Rita H. laulaa jomman kumman laulun itse. Ei hän laula huonosti lainkaan, mutta hyvin on samanvärinen ääni keksitty tilalle, laulajan nimeä en nyt muista.

Näissä glamour-kuteet, joissa Hayworth alkuaikojen leffoissa esiintyi, istuvat hänen päälleen kuin tyhjää vaan. Hänellä on olemusta ja näköä kantaa vaatteensa.

Gildaa on tutkittu ja erään hyvän artikkelin olen elokuvasta lukenut. Siinä puhuttiin kuvakulmista, miten kolmio esim. asetelmissa toistuu, puhuttiin varjoista, katseiden ristikkäisyyksistä ja katsekontaktin väistämisestä yms. Tietenkään minulla ei ole nyt kirjoittajan nimeä esillä mutta voin sen jossain vaiheessa kaivaa esiin, jos joku sattuisi olemaan kiinnostunut.

Onko Gilda enemmän naisnoiria? Mitä 'verevällä' tarkoitetaan? Kuka mitä häh?

Olen nähnyt Gildan muutamaan kertaan, joskus lapsen 1. kerran, enkä oikein osaa suhtautua siihen: kaikin puolin mallikas jännäri ja ajassaan kiinni, mutta jotain vain jään odottamaan. Sen sijaan ainakin kolme tuttua naista pitää sitä yhtenä jotakuinkin oman aikansa avainjuttuna ja muutenkin kovana. Mietin, olisiko siinä sitä, että Rita H. yksinkertaisesti varastaa show'n?