YLE Radio 1

Tsekatkaahan huviksenne Hösärin Klassikkoautomaattia. Tein kokeiluja eri hakukriteereillä. Kiinnostavia, hyvin kiinnostavia tuloksia... En tiedä millä algoritmeillä he [automat/sen tekijä(t)] saivat Ezra Poundin Personaen minulle useampaan kertaan ykköseksi - missä T.S. Eliotin Autio maa, missä William Carlos Williams? Ei sillä, ettenkö arvostaisi Poundin korkealle, mutten niin etten samaan hengenvetoon mainitsisi Eliotia ja Williamsia. Itsestäänselvästi automat antaa minulle Bellow'n Herzogin ja Célinen Niin kauas kuin yötä riittää kuin myös Platonia, Borgesia, Björlingiä, Majakovskia, Camus'ta ja Catullusta. Top-10:n ulkopuolelta löytyi myös Hrabalia, Mannia ja Musilia. Mutta mitä hiivatskia joku "Brett Easton Ellis" tekee näiden Mestareiden joukossa??!!? Ja erityisesti: missä on Švejk?

Korjailin tuossa viikolla "tietokantoja", joissa on tiedot kirjoistani sekä levyistäni, ja puutelistoja. Näin joulun jälkeen on yleensä ollut moiseen aihetta. Vieläkin minulta puuttuu mm. Aronpuron Kalpea aavistus verenkierrosta (1977). Ei sillä, etteikö parista tuon jälkeisestäkin aronpurosta olisi puutetta, enkä mitään täydellistä kotikirjastoa ole rakentamassakaan. Ei se mahtuisi mihinkään. On vain kiinnittänyt huomiota, miten vaikeata joidenkin teosten löytäminen on. Tämä pätee mm. erääseen Calvinon ja muutamaan muuhun romskuun sekä pariin unkarilaisen runouden kokoelmaan (Puulta puulle. Unkarilaisen vähemmistön nykylyriikkaa Transilvaniasta, toim. Launonen & Jávorszky 1985; Taivas irtosi maasta. Unkarilaista lyriikkaa 1900-luvulta, toim. Raittila 1986: pankaa tuleen tarjouksia yv:nä! ;)).

Sen sijaan olin jyrkän positiivisesti yllättynyt huomatessani Alberto Moravian teosten pinon ollessa jo 10 niteen korkuisen. En tiedä kuinka monta moraviaa on suomennettu. Aika paljon, luulisin. Oudointa Moravia-asiassa on, etten ole koskaan pitänyt häntä aivan kaikkein terävimmän kirjailijakärjen tapauksena. Miksi olen hänen teoksiaan haalinut, mutta vienyt säännöllisesti Hemingwayt ja Steinbeckit divariin? Ernstillä kuitenkin on muutama useampaa lukemista kestävä teos.

Sorry tämä aiheen ohipuhuminen.

[Tein hätäisen haun: Moravia-suomennoksia on yli 15!]

Piti oikein tarkata aloitusviesti: olet tosiaankin ajatellut ketjun Kirjakerho-ohjelman kuuntelijaketjuksi, mutta sijoittanut Kulttuuri-osioon. Tätä voinee siksi käyttää myös yleiseen kirjallisuuskeskusteluun.

Kaikella kunnioituksella automaatteja ja tekijöitään kohtaan, mutta HS:n Klassikkoautomaatti näyttää rajaavan joitain kiinnostavia painotuksia sivuraiteelle. Pari esimerkkiä:

Kohdassa Lajityyppi (eli "genre"*) on 12 eri luokkaa, mutta millä logiikalla ne on esitetty? Miksi on yksi runous, mutta aatehistoriallisia tyylilajeja kuten realismi ja romantikka (ja jos nämä, niin missä mm. naturalismi)? Missä fabulointi l. Borgesin ja osin Calvinon kotikenttä? Kuuluvatko eksistentialismin saavutukset "sisäisen elämän" luokkaan?

Kohdassa Tapahtumien aika on esitetty tyystin formaali jaottelu vailla minkäänlaista historiantajua: tapahtuu ennen vuotta 1000 (jaa.), sitten siitä eteenpäin kahdeksan vuosisataa, 1800-luku omana luokkanaan ja sen jälkeen ajanjaksot vain lyhenevät. Tolkutonta, tekisi mieli sanoa, mutta kaipa kirjallisuusihminen tuosta jonkin tolkun löytää. Minusta jaottelun Antiikki - Keskiaika - Uusi aika - Moderni pohjalta olisi saatu onnekkaampi luokittelu. Tuolta pohjalta nimittäin voi mm. luokitella Antiikin kahteen ja Keskiajan kolmeen niin halutessaan. Voi erottaa Renessanssin kaikesta erilleen, varhaisen Uuden ajan ja Valistuksen toisistaan jne.

Kohdassa - olkoon, en viitsi.

(* Voi että minä vierastan tätä genre-ajattelun markkinointia, jolla ihmisten ajattelua pyritään rajaamaan - pitääkin sanoa pari jyrkkää sanaa noissa musiikkiketjuissa, joissa genret kukkivat kuin horsmat.)

Tämänaamuisessa Kirjakerhon jaksossa "Nobelistin viidakko - Vargas Llosan Vihreä talo" oli Jukka Kuosmasen vieraana dos./prof. Jussi Pakkasvirta. (Kuosmanen nimitti Pakkasvirtaa dosentiksi, mutta ohjelmatiedot professoriksi.)

Olen joskus lukenut Mario Vargas Llosan Vihreän talon, jäänyt mieleen "pelkkänä" rakenteilla kokeilevana maagis-realistisena moraliteettina. Oli siis korkea aika, että muistikuvani romaanista tuli kyseenalaistettua.

Tosin olen yhä sitä mieltä, että rakenne- ja tyylipintoja raaputettaessa paljastuu alta kolonialismia ja imperialismia paljastava ydinnarratiivi.

Se kertoo, että/miten paikallinen väestö jää muualta tulleiden jalkoihin, jotka lisäksi alistavat paikalliset (lähes) orjan asemaan. Kolonialismi. Ajasta ja paikasta riippuen uudisasukkaat tuovat tautien, päihteiden ja työkalujen lisäksi kolmansiakin ihmisiä, orjia, useimmiten Afrikasta. Sadassa vuodessa kehittyy eritaustaisten ihmisten ristiinnainnin myötä sekaihmisiä (kreolit, mestitsit, mulatit jne.), jotka päätyvät yhteiskunnan sosiaalirakenteessa omiksi ryhmikseen. On kyse ei-eurooppalaisesta maasta, joten ihmis- ja muut oikeudet ovat satunnaisia, koska oikeusjärjestelmä on ostettavissa. Ne, jotka pystyvät, liittoutuvat vierasmaalaisten onnenonkijoiden ja raaka-aineiden metsästäjien kanssa ryhtymällä näiden palkollisiksi: paikallisesti he ovat johtavaa luokkaa saadessaan pitää alueen poliittisen hallinnan, mutta ovat taloudellisesti alisteisia ulkolaisyritysten edessä. Imperialismi. Siveellisyys jää pelkäksi sanaksi ihmisten satunnaisten halujen [eikä tarpeiden, kuten ohjelmassa väitettiin] jäsentäessä (myös sosiaalista) elämää.

Esteetin kirjallisuusharrastajan kysymys koskee sitä, miten tuo narratiivi - tarina - lopultakin tulee kerrotuksi. Llosan kerronta on hyvin kiintoisaa ja tasokasta. Ei tosin sellaista, mitä eniten rakastan, mutta tämän sanominen on jo lähes triviaalia. Jos "väline" on kerran "viesti", niin ajallis-lineaarisen muodon rikkominen ja siihen liittyen kompleksinen takaumin, näkökulmasiirtymin ja muilla keinoin tapahtuva rakenteen monitasoisuuden tai -kerroksisuuden rakentaminen ilmeisestikin viestivät tapahtumien yhteenkietoutumisesta. 150 vuotta sitten tehty teko liittyy johonkin asiaan eilisessä, toisella mantereella suoritetut operaatiot liittyvät meidän mantereen kehitysprosesseihin. Jokin yht'äkkiä tietoisuuteen pulpahtava muistikuva 50 vuoden takaa saattaa saada minut toimimaan huomenna toisin kuin miten olen tänään huomisen suunnitellut.

Mario Vargas Llosa on nobelinsa ansainnut.

Olen muuten melko varma, että luostarista karanneet tytöt nimenomaisesti karkasivat, pakenivat eurooppalaisten Amerikkaan tuomista pakkolaitoksista (armeijat, bordellit, kirkot, luostarit jne.) viidakkoon, omaa elämäänsä elämään. Siksi heihin ei romaanin saatossa enää törmätty.

Vihreä talo oli hyllyssä varmaan liki 30 vuotta, mutta vain kerran sen jaksoin lukea... Yllätyin, kun tsekkasin asiaa: se on itse asiassa varhaisempi kuin García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys. Whikipetian mukaan: La casa verde, 1965 - Cien años de soledad, 1967. Sadan vuoden yksinäisyys kuitenkin suomennettiin jo pari vuotta ilmestymisensä jälkeen, Vihreä talo 10 vuotta oman ilmestymisensä jälkeen. Minulla ollut siksi se havaintoharha, että Vargas Llosa ikään kuin "matki" García Márquezia - en pitänyt Vihreää taloa yhtä hyvänä kuin Yksinäisyyttä (jota muistaakseni luin toiseenkin kertaan joskus 1980-luvulla). Toisaalta, García Márquezin Macondo-tarinat alkoivat jo 1960-luvun alussa, siis ennen Vihreää taloa.

Tuli noista maagikoista mieleen, etä pitäisi kaivaa Asturias esiin, siis Miguel Ángel Asturias (toittavasti menivät pilkkuheittelyt oikein). Sanoisin, että ainakin hänen 1960-luvulla käännetyt romaaninsa Herra presidentti ja Weekend Guatemalassa ovat kestävää kirjallisuutta. Tosin ne eivät välttämättä miellytä maagillisen tarinoinnin ystäviä?

Toisaalla linkkasin sivulle, jolla käsitellään maailmanhistorian tärkeimmät säveltäjät. Sen innoittamana Dean Rader (SF) aikoo samanlaista tempausta runoilijoiden suhteen!

Jos AT:n säveltäjälistaus on leimallisen eurosentrinen - ei mikään huono asia! -, niin runoilijalistaus tulee väistämättä olemaan anglosentrinen, kun kerran englanninkielisistä ihmisistä on kyse. Eikä tämäkään pahasta ole. On hyvä miettiä joskus omia mieltymyksiään ja sitä millä perustein mitäkin arvostaa. Toki käännösrunouttakin, luulisin, 10:een tulee mahtumaan, ei sillä.

Rader myös tekee hyvät rajaukset: mukaan ei hyväksytä suurten antiikin ajan teosten kirjoittajia, jos ei ole todennettuja tekijöitä (siksi Gilgames OUT, Homeros OUT, Raamatun psalmit OUT jne.); kielellä ei ole väliä, vaikka käännösongelma onkin todellinen (kuten: hyvä kääntäjä tekee keskiverrosta runosta hyvän, jokin hyvä runous ei käänny tietyille kielille jne.); lauluntekijöitä (Dylan, Morrison jne.) ei hyväksytä, koska näille on omat listansa, mutta poikkeuksia ovat ne, jotka ovat julkaisseet musiikistaan erillään oikeaa runoutta.

Linkki: http://www.sfgate.com/cgi-bin/blogs/dra ... ommentform

Dean Rader on näemmä julkaissut suosikkirunoilijoidensa listan:

http://www.sfgate.com/cgi-bin/blogs/dra ... y?cat=4927

Hieman ihmettelen Pablo Nerudan päätymistä ykköseksi. Hyvä muistutus kyllä, että kuolemastaan huolimatta Neruda elää, mutta että nro. 1. Enpä tiedä.

Ai kato, olin aivan unohtanut koko runous-listailun. Pitää tsekata.

Jos kriitikko ei saa kiinnittää huomiota edes kirjoittajan surkeaan tyyliin, niin mihin sitten? kysyi Putte Wilhelmsson (HS 9/5 2002) Jari Ehrnroothilta tämän naristua Wilhelmssonin Ehrnrooth-kritiikistä keväällä 2002.

Kohteellinen kysymys.

Eipä silti, Ehrnroothin wannabi-intellektualismin tyhjyys paljastui, kun Wilhelmsson tosissaan ryhtyi Ehrnroothin sanahelinää ja tietämättömyyttä ruotimaan. Hilpeää luettavaa PW:n koko vastine "Kirjoittaminen edellyttää arvostelukykyä":

Putte Wilhelmsson kirjoitti:Ehrnroothin metafora, jossa oma tutkimusmenetelmä esitetään dramaattisesti perinteisen tieteellisyyden "kieltämänä" ilmestystietona [...] on katteetonta mahtailua. Vaikka toisaalta se kuvastaa varsin hyvin Ehrnroothin spengleriläistä totuuskäsitystä, jossa euforinen sanailu korvaa rasittavammat työtavat [...]

Tai entäpä tämä:

Ehrnrooth palvoo pintasivistyksen auktoriteettia mutta halveksii avoimesti arvostelukykyä, jolla hölmöimmät kielikuvat olisi voinut karsia.

PW päätyy toteamaan, että "oikotie on arvoton", sillä

se ei johda länsimaista sivistystä nerouteen vaan estoista vapautumiseen. Silloin huokeakin näyttää arvokkaalta. Tai Jari Ehrnroothin Tavoittamattoman dialektiikka tieteelliseltä esseeltä.

Osuvasti sanottu.

Wilhelmssonin terävä kritiikki on näemmä ollut liikaa Helsinskin Sanowille, koska hänen kritiikkinsä lehdestä katosivat. Yleisen postmodernisaation tyhjäpäisyys ei ole kriitikolleen suosiollinen. Pitäisi olla muodikkaasti svengaava ja kevyesti tyylikäs, muttei missään nimessä liian vaativa, etenkään älyllisesti. Muuten höttökastettu nykylukija pillastuu ja tekee ehrnroothit eli alkaa hyppiin silmille.

Jätetään viimeinen sana Putte Wilhelmssonille, jonka ankarat kritiikit ovat monasti pelastaneet päiväni. Kiitos.

Kirjallisuuskritiikki ei ole elämysten kerskakulutusta vaan journalismia. Älä yritä velkoa kiitosta, sen voi saada vain lahjana.

Tuo viimeinen Wilhelmsson-lainaus on oikein hyvä. Jari Ehrnrooth ilmeisesti otti opikseen, kun on lähes kadonnut julkisuudesta?

Tänään on Minna Canthin päivä, muistutti rouvakin, kun komensi aamuhämärissä ulos vetämään lippua salkoon (mikä riesa, tuo lipputanko, iskeköön salama sen tuhannen päreiksi). Foorumilaiset toivottavasti lukevat Canthia juuri nyt, sen verran autiota "täällä" on. (Niin lukisin minäkin, mutta on lähdettävä kaupunkireissulle.)

Minä en lippua salkoon hilannut, sillä olisi pitänyt luoda polku melkein metriseen lumihankeen. Kaikki kunnia Minnalla mutta minulla on tapana liputtaa sotaisemmille asioille. Tammisunnuntai jäi väliin samojen hankien vuoksi. Keskimääräistä innokkaampi liputtaja taidan olla ja naapurin kannsa meillä on epävirallinen kilpailu siitä, kumpi aamulla saa ensimmäiseksi liput salkoon.

Liputtamisesta muuten, virolaisessa puheenparressa sanalla tarkoitetaan vilauttamista. Siis sitä, että setä puistossa rapäisee takkinsa auki ja paljastaa meheuhkusensa.

>hik< olemmä tehny joskussitäking, epähuomiossa, toshin

Juri Trifonovin nykyklassikosta Talo rantakadulla oli iltapäivällä Deutschlandfunkilla. Missasin jutun, mutta äsken äkkäsin, että julkitulleet puheet voipi loudata - en ole varma, kuinka pitkään tuota pätkää saa, mutta näistä osoitteista sitä voipi haeskella:

http://www.dradio.de/aod/html/?station= ... ast=57976&
http://ondemand-mp3.dradio.de/file/drad ... 2c843b.mp3

Näyttää ainakin tuo ondemand-linkki vielä toimivan. Tiedä sitten, onko Trifonov niin kiinnostava kirjailija, että hänestä kannattaa tehdä radio-ohjelmia. Pahoittelen spektisyyttämi.

VeHy kirjoitti:Minä en lippua salkoon hilannut, sillä olisi pitänyt luoda polku melkein metriseen lumihankeen.

Muistelen, että laki velvoittaa liputtamaan virallisina liputuspäivinä. Teilläpäin ei onneksi ole ilkeitä naapureita, jotka mieluusti tekisivät ilmiannon tyhjän lipputangon rikkomuksesta.

Arvo Konservatiivi kirjoitti:

VeHy kirjoitti:Minä en lippua salkoon hilannut, sillä olisi pitänyt luoda polku melkein metriseen lumihankeen.

Muistelen, että laki velvoittaa liputtamaan virallisina liputuspäivinä. Teilläpäin ei onneksi ole ilkeitä naapureita, jotka mieluusti tekisivät ilmiannon tyhjän lipputangon rikkomuksesta.

Se on ns. vapaa-ajan asunto, jossa ei ole ympärivuotista päivystystä, joten liputuksetkin tapahtuvat hiukan satunnaisesti, varsinkin talvella. Yleisesti ottaen olen melko uskollinen liputtaja (siis suomalaisessa, ei virolaisessa merkityksessä).

Kirjakerhossa käsiteltiin niin uusia nimiä ja outoja teoksia, että tunsin olevani asioista täysin pihalla. Kai tämä sitten on sitä vanhenemista. Jaakko Yli-Juonikkaan ja Janne Oran teokset Uneksija ja Tähtien suojatti saattavat olla hyvinkin luettavat, vaan en vain jaksanut innostua, vaikka studioraati (Anne Karppinen, Matti Saurama) Puttosen johdolla teki riittävän monipuolista tulkintatyötä.

VeHy kirjoitti:Se on ns. vapaa-ajan asunto, jossa ei ole ympärivuotista päivystystä, joten liputuksetkin tapahtuvat hiukan satunnaisesti, varsinkin talvella. Yleisesti ottaen olen melko uskollinen liputtaja (siis suomalaisessa, ei virolaisessa merkityksessä).

No nyt tuli kademieli: ei tarvitse liputtaa.

Manning Marablen kirjoittama elämäkerta Malcolm X - A Life of Reinvention (Viking Pr. 2011, 608 s.) on ilmestynyt. Projekti Malcolm X:n elämäkertatietojen virheiden oikaisuksi ja selventämiseksi vei 20 vuotta ja Marablen hengen vain pari viikkoa sitten, X-elämäkerran julkaisun kynnyksellä. Marable hyökkää Malcolm X:n omaelämäkerran (kirj. yhdessä Alex Haleyn kanssa) kimppuun, jonka poliittiset perussuuntimat Haley X:n murhan jälkeen kirjaan ujutti: Marable pyrkii mm. kumoamaan Haleyn jäljiltä eloon jääneitä X-myyttejä.

Michiko Kakutani esittelee kirjaa ao. linkissä. Kirjallisuuskritiikiksi juttu on liiaksi ympäriinsä poukkoileva. MK kuitenkin toteaa elämäkerran hyväksi ja Malcolm X:n eri puolia paljastavaksi. Kannattanee tutustus?

http://www.nytimes.com/2011/04/08/books ... wanted=all
tai
http://www.nytimes.com/2011/04/08/books ... nted=print
ja
http://us.penguingroup.com/nf/Book/Book ... 05,00.html