”Ihminen on sitä mistä on kotoisin”

Lapset, jotka äidit kävivät 50-luvulla poimimassa Turun Heidekenin kukkatarhasta, oppivat koulussa ensitöikseen laulamaan että Helky laulu Aurain rantain, silmä kirkas salamoi, kaiu maine kauas kantain, minkä kunto kansan voi… Laulu oli minusta nolon epätodenmukainen. Asuimme Kakolan vankilan ja sataman köyhälistökorttelien välissä yksityisoppikoulun vahtimestarin asunnossa. Asfalttimäeltä katsoen näkynyt mitään sellaista, joka olisi saanut silmäni salamoimaan jylhästä kotiseuturakkaudesta. Kaduilla ja pihoilla todistamani kansan kunto näyttäytyi usein tilassa, jolla ei erityisesti halunnut pröystäillä vieraspaikkakuntalaisille.

Oppikouluaikoina 70-luvun alussa järjestettiin joskus kirjailijavierailuita. Ne olivat pelottavia. Nuori kotikaupungin runoilija kurkisti baskeri silmille kiskottuna luokanovesta ja huusi raivopäisenä ”Sypressin varjo oli pitkä kuin peeeenis…” Taas hävetti niin.

Silloin lukemistani kirjoista parhaita olivat sellaiset, joiden avulla pääsi pakoretkelle todellisuudesta. Englannin humisevissa harjumaisemissa ja Jalnan kartanossa elettiin kuvaamisen arvoista elämää. Turku oli kiinnostava vain jonkun Mikael Karvajalan kaltaisen seikkailijan lähtösatamana ja sekin menneen maailman valaistuksessaan.

Omat ensimmäiset romaanisankarittareni juoksivat rinnat pomppien noitavainojen ajan mystisissä maaseutumaisemissa, Ruotsin suomalaismetsissä, Ahvenanmaalla tai Tahitilla - aina paikoissa, joissa en ollut itse koskaan käynyt. Joskus tarinassa vilahtaa jokin turkulaismaisema kuten Uudenmaantulli. Mutta sekin mestauspaikkana, jota päähenkilön on paettava henkensä edestä.

Kaari Utrion teoksissa on kuvattu niin asiantuntevasti keskiajan Turkua, että edes olisi tohtinut lähteä kilpasille.

Viides romaanini oli alkujaan tilaustyö Halikon kunnalta. Minun piti tehdä historiikki autioksi käyneestä Vartsalan kylästä. Siellä kukoisti aikanaan merkittävä sahateollisuus ja sisällissota jätti syvän haavan punaiseen kylään. Merenrantakylä sijaitsi lähellä silloista Sauvon kotiani. Näin sen ensi kertaa omenapuiden kukkaloistossa. Sahapatruunan talossa italialaisen laattakivetyksen läpi kasvoi jättiläismäisiä loiskasveja kuten Macondossa.

Romaanin nimeksi tuli Jumalattoman kova tinki. Käytin sen dialogeissa Halikon murretta. Tulos oli, että vain lounaissuomalaiset ymmärsivät kirjasta jotain. Heitä tarina kyllä liikutti syvästi, jopa turkulaisia kriitikoita. Kuulin, että yhtäkin ulkopaikkakuntalaista lukijaa nauratti erään päähenkilön hassunkurinen puhetapa vielä siinäkin vaiheessa, kun tämä teloitusryhmän edessä rukoili henkensä säästämistä.

Vaikka myyntini romahti, minulle oli kirjoitusprosessin aikana selvinnyt kaksi asiaa: Halusin kirjoittaa lisää kirjoja, joissa puhaltaa Lounais-Suomen rannikon merituuli ja joiden henkilöt ovat minulle hätkähdyttävän tuttuja.

Myöhemmin olen kyllä ymmärtänyt, että kotiseudun maisemat ovat aina olleet tavalla tai toisella läsnä jo alkutuotannosta lähtien. Lähes kaikissa romaaneissani on esimerkiksi saarella tärkeä merkitys.

Asuin lapsena Lausteen poikakodissa, jossa isä oli katsastajana. Isän kanssa käytiin joskus kyläilemässä Kulhon pirunsaarimaisessa veljeslaitoksessa. Myös jättitammien Ruissaloon hiihdettiin talvisunnuntaisin paidat märkinä urheiluhullun isän perässä ja sieltä kerättiin joka kevät äitienpäivän valkovuokot. Toisaalta jokainen suomalainen tietää murrosikään mennessä, mikä on auton etuistuinten ruissaloasento. (Oikeinkirjoitusohjelmanikin jätti alleviivaamatta sen.)

Niin romaaneissani Siipijumala, Lankeaa pitkä varjo, Tummien perhosten koti, Iloisen kotiinpaluun asuinsijat tai Käsky saari on kaupungin vastakohtana paikka, jossa viettielämä ennen pitkää voittaa sivistyneen käytöksen.

Kaikissa kirjoissani on meri tavalla tai toisella läsnä. Jos ei muuten niin sen tshehovilaisena ikävöintinä.

Kapinointi on siis ollut alusta lähtien turhaa. Katu kadulta ja ravintola ravintolalta kotikaupunkiaan ikuistavaa Reijo Mäkeä minusta tuskin koskaan tulee. Mutta yhtä vähän kuin voisin kuvitella asuvani vakituisesti sisämaassa, yhtä merkillistä olisi kirjoittaa kirja ilman merenrantaa. ”Ihminen on sitä mistä on kotoisin”, Jarkko Laine runoili tarkkanäköisesti. ”Epäluuloisen elämä näyttää meille ihania kuvia, mutta niitä seuranneen kohtalo on julma, kotia ei mikään voita.”

Leena Lander