Vaasassa ja siellä

Kun olin kolmevuotias, perheemme muutti Lemiltä Vaasaan. Jotenkin taloksi asetuttuamme teimme bussimatkan ympäröivälle maaseudulle. Kyrönmaan lakeudet, joilla Samuli Paulaharju sanoo olevan ”viljamaata ja luhtaa niin, etteivät suinkaan seinät tunnu, ja jumalanilmaa niin, ettei ainakaan henkeä ahdista”, saivat äitini pillahtamaan itkuun. Maiseman vieraus oli musertava. Siitä lähtien katselimme lakeutta vain junan ikkunasta kesälomamatkoilla Järvi-Suomeen.

Tavatkin poikkesivat tutuista, mutta pikku hiljaa opittiin elämään. Äiti ei enää kajauttanut maitokaupan ovelta isoon ääneen hyviä huomenia kaikille. Minä totuin varomaan kavereiden kuullen puheeni eteläkarjalaisuuksia ja omaksuin sanastoa ja ilmauksia Vaasan kielestä, joka Jorma Ojaharjun mukaan perustuu murteisiin ja kieliopillisiin virheisiin ja on omalaatuinen sekoitus suomen ja ruotsin kieltä.

Vaasalaisilla pihoilla lapset krapasivat kesäisin hiekkaa ja talonmiehet pluukasivat talvella lunta. Kun leikeissä rupesi hiukomaan, huusin kurkku suorana kohti kerrostaloasuntomme keittiönikkunaa: Äiti heitä leivän! Monet lapsuudenystävistäni olivat ruotsinkielisiä tai kaksikielisiä, jotka saattoivat sekoittaa herrasmiehen ja Herran miehen tai sanoa muurahaista myyräksi. Suomenkielisistä harva puhui Etelä-Pohjanmaan murretta. Yksi kyllä sanoi pesevänsä joka aamu kasvonsa kylmällä verellä.

Vähän toisella kymmenellä rupesin harrastamaan lintuja. Jo aivan kaupungin keskustassa Palosaaren ja Vaskiluodon siltojen sulat tarjosivat hyvät mahdollisuudet tarkkailla kevään ensimmäisiä lokkeja ja vesilintuja. Pisimmillään retkeni ulottuivat Sulvan Söderfjärdenille ja Maalahteen kaupungin eteläpuolella ja koillisessa oleville Raippaluodon ja Björkön suurille saarille. Merenkurkun alavista kivikko- ja niittyrannoista, vesijättömaista, fladoista ja glo-järvistä tuli sielunmaisemani. Se puhuu minulle vielä monen vuosikymmenen poissaolon jälkeen.

Enemmän kuin ornitologiaa lintujen katselu oli minulle jonkinlaista taiteellista toimintaa. Tärkeämpää kuin havaittujen lajien määrä tai säntillisen muuttopäiväkirjan pitäminen oli luonnossa oleminen: tunnelmat, näkymät. Ihailin etäältä luontokuvaaja Eero Murtomäkeä, joka noihin aikoihin julkaisi ensimmäisen kirjansa Suo elää.

Nuorella harrastukset vaihtuvat nopeasti. Minäkin siirryin muutaman vuoden kuluttua linturannoilta kahvila Fondikseen. Aloin kirjoittaa runoja, ja koska pienessä kaupungissa samoista asioista kiinnostuneet löytävät helposti toisensa, tutustuin Ari Holttiin ja Leif Färdingiin. Arilta lainasin Veikko Polameren Kevään kuolleet lehdet, jonka sisältämiin Issan haikuihin ihastuin yhtä kovasti kuin nykynuoret mangaan. Yritin maalatakin, ja parilla kesäisellä taideleirillä ystävystyin Göran Torrkullan kanssa, joka näytti minulle vanhojen koulukirjojensa sivuista tuunaamiaan kuvarunoja. Talvi-iltaisin nuohosin toisinaan taidekerhon työtiloissa vesitornin juurella. Opin paljon – varsinkin elämänviisautta – työläistaiteilija Aulis Loukolta. Hänen puheittensa kuunteleminen oli antoisampaa kuin yrittää saada tolkkua Arin ja Leifin sufilaisuuksista ja buddhalaisuuksista.

Itämainen kaunokirjallisuus sen sijaan kiinnosti minua. Ensimmäinen ostamani runokirja oli Pertti Niemisen toimittama ja suomentama Kiinan klassisen runouden antologia Jadepuu. Minulla ei ollut aavistustakaan, että Nieminen on kotoisin Vaasasta. Kaupungin tunnelmaa voi tuskin paremmin kuvata kuin Nieminen kokoelmansa Vaikka aamuun on vielä aikaa proosarunossa: ”Isä ja minä olimme kovia kävelemään. Kesällä me kävimme joka ilta katsomassa, oliko Härön veljesten poijussa purjevene vai jolla; jos siinä oli jolla, minä kuvittelin veneen kuin lokin Valassaarten tyrskyihin. (…) Syysmyrskyjen aikana kävimme ihmettelemässä, kenen venettä aallot murjoivat laituria vasten; talvella silmäilimme, johtiko jään yli latuja Patterisaareen tai Luodolle. Keväällä hiivimme Bragen lähelle: siellä oli koko seudun ainoa valkovuokkopälvi, jonka isä oli kauan sitten löytänyt.”

Risto Rasa