VIERAANA kuvaaja Pekka Lammi ANGELA JA AJAN TUULET 1–12 Kotikatsomossa maanantaisin klo 21.20 33 vuotta Yleisradiossa työtään tehnyt Angela ja ajan tuulet -sarjan kuvaaja Pekka Lammi satsaa tiimeineen laatuun. Kun draamasarjaa kuvataan, muuta elämää ei ole, unet jäävät lyhyiksi seuraavan päivän kuvauksia pohtiessa. Tv-työssä on vuosien jälkeen edelleen oma hohtonsa, vaikkakin lisääntynyt kiire ja vähentyneet resurssit ovat tuoneet työhön omat ongelmansa. Pekka Lammi kuvaa nykyistä menoa huumorin pilke silmäkulmassa "selviytymiskamppailuksi". "Mutta minulla on ollut työssäni onni myötä. Olen saanut tehdä ohjelmia joiden tekemisestä kovasti pidän. Fiktiota kuvaan erityisen mielelläni." Pekka Lammi kameramiehineen kuvasi TV1-ssä vuosi sitten nähdyn suositun sarjan "Tuliportaat" ja vastaa nyt "Angela ja ajan tuulet " -sarjan kuvauksista. Kaksi tyyliltään varsin erilaista sarjaa? Mitä ohjelman tyyli tarkoittaa kuvaajan näkökulmasta? "Ohjaajasta ja hänen työtavastaan tietysti riippuu millaista tyyliä ja millä keinoin kuhunkin ohjelmaan tavoitellaan. Persoonallinen ja voimakastahtoinen ohjaaja haluaa vaikuttaa kaikkeen. Hänen näkemyksensä saa sitten aineellisen muodon koko muun tuotantoon osallistuvan työryhmän yhteistyönä. Kuvaaja tekee omaa työtään läheisessä yhteistyössä ohjaajan ja lavastajan kanssa. Kuvaajana puhun kuvaustyylistä. Yhdessä mietitään millainen kuvaustyyli valitaan. Kuvaustyyli on osa kokonaisuutta." "Sarjan suunnitteluvaiheessa leikin ajatuksella että Angela ja ajan tuulet olisi kuvattu kokonaan mustavalkoisena. Yhden illan elokuvaan se olisi ehkä sopinutkin, pitkään sarjaan tarvittiin värit. Videokuvan terävää jälkeä pehmennettiin jonkun verran värikorjauksella. Jos olisin jotain vielä voinut tehdä, niin olisin halunnut vieläkin pudottaa värikylläisyyttä. " "Tyyliä on sekin miten elämä ilmenee kuvissa. Sarjoissa yleensäkin puhutaan paljon, olisi ollut aika tylsää, jos näyttelijät olisi aina istutettu puhumaan paikallaan…Heidät pantiin liikkumaan, elämään lavasteissa…" "Angelan maailmassa elämä oli verkkaisempaa — hitaat pitkät kuvat, joiden tekemisestä nautin, oli tietoinen valinta." Angelan historiaan jäänyttä maailmaa ei enää ole. Sarjasta piti kuitenkin tulla ulkoisilta puitteiltaan aikakautensa näköinen? " Sarja on epookkia. Siinä kuvataan ihmisten elämää Helsingissä ja maaseudulla vuodesta 1939 1950-luvun lopulle. Studioon lavastaja lavastaa huoneet täyteen mennyttä aikaa. Se onnistuu kyllä. Aitoja eksteriöörejä (ulkokuvauspaikkoja) ei sen sijaan tahdo enää löytyä. Helsinki on erilainen kaupunki kuin se oli Angelan aikaan. Vanhojenkin kivitalojen alimmat kerrokset ovat täynnä uuden aikakauden merkkejä. Ja mistä löydät tänä päivänä pellon, jota ei olisi salaojitettu? Myös moottoriteiden äänet ja muut ulkoiset hälyt rajoittavat kuvaukseen mahdollisia paikkoja. Koko ajan joudut karsimaan ja valitsemaan! Virheitäkin jää kuviin!" "Kuvissa pitää silloin tällöin myös muistuttaa katsojaa Angelan erilaisesta maailmasta — herätellä katsoja sarjan aikakauteen…Miten tehdä se kuvissa mahdollisimman taloudellisesti? Angela kävelee kotiinsa kadulla Katajanokalla: kuviin tuodaan pari vanhan mallista autoa ja aikakauden vaatteisiin puettu avustaja…Näitä tarpeellisia "temppuja" on aina tehty!" Mitä pidät ohjelmaan liitetyistä dokumenttifilmeistä? " Pidän kovasti. Dokumenteista nähdään että Suomi on sodassa, kuvissa on pommituksia, palavia taloja, ihmiset juoksevat suojaan…Sitten leikataan kuviin, joissa yläluokkainen perhe ja suku istuu aterialla, keskustellen kaikesta muusta kuin sodasta — ikään kuin sota ei koskisi näitä ihmisiä ollenkaan…Tämä on dramaturgiaa! Vastakohta toimii!" Miten 12-osaisen sarjan valtava kuvamäärä pysyi kuukausia kestävän työn aikana hallinnassa? "Työ on vuosien mittaan opettanut, että kaikki täytyy merkitä tarkasti muistiin. Jokainen kuva piirretään tarkasti. Muutoksia tulee, ja ne on pantava heti muistiin. Kun tehdään kaksitoista osaa, kaikkia kymmeniä interiöörejä ei voi lavastaa kerralla — niin isoa tilaa ei olekaan! Kuvasimme Sörnäisten hallistudiolla neljässä "kattauksessa". Eli — halli rakennettiin neljä kertaa täyteen lavasteita ja lavasteet purettiin neljästi sisäkuvausten aikana. Hyvä yhteistyö lavastajan — tässä työssä Lea Sipilän — ja kuvaajan välillä oli ensiarvoisen tärkeää!"