|
5.9.2000 "Vielä 1800-luvulla lääkäri saattoi aiheuttaa potilaalleen suuria kärsimyksiä määräämällä ylettömiä määriä ulostuslääkkeitä, pyörtymisen partaalle vieviä suoneniskuja ja elohopeamyrkytyksen aiheuttavia annoksia kalomelia", kirjoittaa professori Hannu Vuori teoksessaan Lääketieteen historia. Sata vuotta sitten saattoi olla yhdentekevää hakeutuiko lääkärin, papin vai puoskarin puheille. Lääkärin mielestä sairaus johtui sapen, liman ja veren tasapainohäiriöstä. Pappi uskoi, että sairaus oli synnin palkka ja puoskarilla oli omat temppunsa. 1800-luvulle tultaessa lääketiede oli polkenut paikallaan 200 vuotta. Vaikka kirkko kielsi ruumiinavauksen, patologisia havaintoja tehtiin, mutta niitä ei osattu yhdistää ja tehdä oikeita johtopäätöksiä. Kun sairauden syy jäi hämäräksi, "hoito" oli sen mukaista. Asumishygienia on yhä keskeinen terveystekijä kehitysmaissa Väestön hyvää terveystilaa pidetään usein lääketieteen ansiona. Professori Hannu Vuori osoittaa, että esimerkiksi puhdas juomavesi ja asumishygienian paraneminen 1800-luvulla on yhä vertaistaan etsivä edistysaskel, jonka rinnalla biolääketiedekin kalpenee. Sairauksien hoito tuotti varsinaista tulosta vasta toisen maailmansodan jälkeen, kuten keuhkotaudin historia osoittaa. Keuhkotuberkuloosi on tunnettu kautta historian. Aluksi sitä pidettiin perinnöllisenä, sittemmin ravitsemushäiriönä ja yleisen kurjistumisen huippuna. Taudin tarttuvuudesta kiisteltiin pitkään, kunnes saksalainen Robert Koch löysi tuberkkelibasillin vuonna 1882. Keuhkotaudin syyn selvittyä Suomessa virisi varsinainen basillikammo. Lattialle syljeskelyä yritettiin estää sylkiastioilla ja naisten hameiden helmoja vaadittiin lyhyemmiksi, jotta kuiva sylki ei nousisi pölynä ilmaan. Suuret keuhkoparantolat rakennettiin 1930-luvulla ja esimerkiksi Ahveniston parantolan portaat suunniteltiin loiviksi, jotta sairaiden oli helpompi nousta hengästymättä. Tuberkuloosin hoito vaatii nykyisinkin kolmea eri lääkettä yhdeksän kuukauden ajan Tuberkuloosin hoito parantolassa perustui yleishoitoon ja lepoon. Sairasta keuhkoa hoidettiin myös kirurgisesti esimerkiksi ilmarinta- eli typetyshoidolla. Siinä keuhko tai sen osa saatettiin tilapäiseen lepotilaan, mistä se voi jälleen laajeta, kun tautipesäkkeet olivat arpeutuneet. Vielä 1950-luvun alkupuolella tehtiin rinnanmuovausleikkauksia, jotka aiheuttivat keuhkon pysyvän toimintavajauksen. Joissakin tapauksissa sairas keuhko poistettiin kokonaan. Vaikka ensimmäinen tehokas tuberkuloosilääke, streptomysiini, keksittiin jo 1943, lääkkeitä pidettiin pitkään vain arvokkaana apuna taudin hoidossa. Streptomysiini ei tehonnut kaikissa tapauksissa ja vasta kun kehitettiin useampia tehokkaita lääkkeitä, lääkehoidon tulokset alkoivat näkyä 1950-luvun puolivälin tienoilla. Resistentit tubikannat ovat kasvava ongelma Tuberkuloosia ei ole vielä voitettu. Naapurissa Venäjällä 25 000 ihmistä kuolee vuosittain tuberkuloosiin ja uusia tapauksia ilmenee yli 100 000 vuodessa. Karjalassa hoitotilanne on yhtä kehno kuin meillä viime vuosisadan alussa. Venäjän kurjuus tuottaa uusia, lääkkeille vastustuskykyisiä tubikantoja, joista on löytynyt merkkejä yli sadasta maasta. Resistenttejä kantoja tulee etenkin hiv-positiivisten narkomaanien mukana Virosta. Myös muualla maailmassa tubi leviää AIDSin jalanjäljissä./. toimittaja Kirjallisuutta: A.Sakari Härö: Vuosisata tuberkuloosityötä Suomessa, STVY 1992 Susan Sontag: Sairaus vertauskuvana - AIDS ja sen vertauskuvat, Love kirjat 1991
|
