|
15.10.2002 Lonkkamurtuma, vanhusten kansantauti on kolkko vieras, jota syystäkin pelätään: nyt alkoi lopullinen syöksykierre kohti sängynpohjaa ja kuolemaa, uskotaan. Kuva on nyt tarkentumassa: vaaravyöhykkeessä ovat korostetusti dementoituneet vanhukset, mutta ei-dementoituneet pääsevät jaloilleen suhteellisen hyvin.
Dementia-potilaisiin kannattaisikin satsata ja antaa heille heti leikkauksen jälkeen tehokuntoutusta parin viikon ajan. Niin säästettäisiin vuodessa satoja vuodepaikkoja ja moni vanhus saisi asua pitempään kotona. Tämä
asia huomattiin Keski-Suomen keskusairaalassa tehdyssä perusteellisessa,
viiden vuoden kuntoutustukimuksessa, jota johti geriatri Tiina Huusko.
Tutkimukseen otettiin 250 kotoa tullutta lonkkammurtumapotilasta,
jotka arvottiin lonkkaleikkauksen jälkeen kahteen ryhmään:
toiset palasivat normaalisti terveyskeskukseensa ja toinen puoli
pääsi Kinkomaan sairaalan geriatriselle kuntoutusosastolle
kahden viikon kuntoutukseen. Tulokset kertovat, että tehokuntoutus auttoi kaikkia ryhmiä palaamaan kotioloihin selvästi nopeammin, mutta erityisen selvästi hyötyivät keskivaikeasti dementoituneet potilaat. Kolmen kuukauden kuluttua tehokuntoutetuista oli kotona 67 % ja 17 % terveyskeskukseen palanneista. Vuoden päästä erot olivat vähän tasoittuneet, kun terveyskeskuksesta oli päässyt kotiin 33 % ja tehoväylää kulkeneista sama 67%. Erot olisivat olleet paljon dramaattisemmat, jos suhteellisen "ammattimaisesti" kuntouttava Jyväskylän terveyskekuskus olisi jätetty terveyskeskusten luokasta pois.
Sen sijaan ei-dementoituneiden tai vaikeasti dementoituneiden ryhmässä erot olivat vähäisempiä. Lievästi dementoituneilla ero oli aluksi suuri, mutta tasoittui vuoden päästä. Vaikeasti dementoituneiden tulokset jäävät ponnisteluista huolimatta aika huonoiksi, kotiin pääsee lopulta joka kolmas,ja toisaalta terveet näyttäisivät joka tapauksessa toipuvan aika hyvin lonkkamurtumasta, kun vuoden päästä kotona asui 85 prosenttia kummankin "väylän" kulkijoista. Ikävä vain, että terveitä ei juurikaan lonkkamurtuma-potilaissa ole! Tiina Huuskon materiaalissa ilman kroonisen sairauden diagnoosia oli enää 7 % potilaista. Dementi-diagnoosi oli joka viidennellä, mutta kun asiakkaille tehtiin muistitesti, niin vähintään lievästi dementoituneita heistä oli 2/3 ! Alzheimerin taudin on todettu nostavan lonkkamurtuman riskin 7-kertaiseksi. Dementia onkin tällä hetkellä tärkein syy joutua pitkäaikaiseen laitoshoitoon Suomessa. Lonkkamurtumien lähes "räjähdysmäinen" lisääntyminen näyttääkin olevan tulosta siitä yksinkertaisesta totuudesta, että nyt kasvaa nopeasti kaikkein vanhimpien mummujen ja pappojen ryhmä ja tässä seurakunnassa dementia on yleinen sairaus. Keskivaikeaa tai vaikeaa dementiaa sairastaa 85-vuotiaista tai vanhemmista 35% Suomessa tapahtuu jo noin 8 000 lonkkamurtumaa vuodessa. Määrä on nelinkertaistunut 20 vuodessa ja tähän asti onkin luultu, että lonkkamurtumat yleistyvät. Tiina Huuskon tutkimus asettaa tämän kyseenalaiseksi: kyse onkin juuri vanhimman ikäryhmän dramaattisesta kasvusta! Keski-Suomen Keskusairaalan tapaturmaosastolla hoidettiin kyllä 11 % enemmän lonkkia 1992-93 kuin 1982-83, mutta koko lisäys oli tapahtunut yli 85-vuotiaiden ryhmässä. Murtumien ikävakioitu esiintyvyys ei siis olisikaan kasvussa. Huuskon
väitöskirjassa esitetään dementoituneiden lonkkamurtumapotilaiden
kuntouttamista siihen erikoistuneissa yksiköissä. Alun kuntoutuksen on syytä olla tehokasta ja ammattimaista, sillä ensimmäiset päivät ja viikot ovat ratkaisevia. Vanhus menettää pelkästään lihasvoimaa jokaisena makuupäivänä 5%, joten viikon kahden makuuttaminen on hänelle kohtalokasta. Kyse on siis hyvin yksinkertaisista asioista: ei laiteta pissa-astiaa alle, vaan lähdetään käymään vessassa, vaikka siihen kuluukin varttitunti ym. Varhainen liikkeelle lähtö onkin huomattu yhä tärkeämmäksi kuntoutumisen kannalta.
Kuntoutustutkimuksessa pidettiin kaikin tavoin vanhus kiinni siinä elämässä, josta kaatuminen ja murtuma oli hänet tiputtanut: käytettiin omia kenkiä ja muitakin kotitamineita, häntä kannustettiin liikkumaan ja alettiin heti ensimmäisestä päivästä suunnitella kotiinpaluuta ja tehdä järjestelyjä kotielämän helpottamiseksi. Kuntoutuminen on mitä suurimmassa määrin tahtokysymys ja -tätä tahtoa on kaikin tavoin tuettava. Pahinta mitä hoitaja voi tehdä, on julkisesti epäillä potilaan kuntoutumista eli vahvistaa hänen pahimpia pelkojaan.
|
