|
17.12.2002
Helsinkiläiseen Rannan perheeseen yritettiin lasta useamman vuoden ajan. Lapsettomuushoitojen jälkeen äiti Leila ja isä Esa päättivät ottaa askeleen kohti kansainvälistä adoptiota, josta he olivat kuullet ystäväperheeltään. Vuonna 1992 Leilan ja Esan odotus palkittiin, he matkustivat Kolumbiaan hakemaan kahden kuukauden ikäistä Tonia. Kaksi vuotta myöhemmin Leila, Esa ja Toni matkustivat Etelä-Amerikkaan noutamaan perheeseen pikkusiskon, Pamelan. Molemmat lapset adoptoitiin jo vauvaiässä eli kahden kuukauden ikäisinä. Suomen kansalaisia heistä tuli automaattisesti heti adoption virallistamisen jälkeen. Kansainvälinen adoptiotoiminta on Suomessa tarkasti valvottua toimintaa. Sosiaali- ja terveysministeriö on antanut luvan kolmelle järjestölle toimia adoptionvälittäjinä. Nämä kolme järjestöä ovat Interpedia, Pelastakaa Lapset ja Helsingin kaupungin sosiaalivirasto. www.interpedia.fi Adoptiohanke alkaa yhteydenotosta johonkin näistä kolmesta palvelunantajasta. Sen jälkeen aloitetaan adoptioneuvonta ja sen perusteella perheestä laaditaan kotiselvitys. Tämä ja monet muut paperit lähetään sitten adoptiolautakunnallle, joka antaa perheelle lopullisen luvan kv-adoptioon. Luvan jälkeen hakijat valitsevat adoptionvälittäjäkseen yhden näistä palvelunantajista ja sen jälkeen valitaan kohdemaa. Adoptioon hyväksyttävien vanhempien alaikäraja on Suomessa 25 vuotta.
- Toki me käytiin läpi lapsettomuushoitoja. Näin jälkikäteen ajateltuna harmittaa, ettei tiennyt silloin aikaisemmin kuinka hyvä tämä vaihtoehto on tulla vanhemmiksi, muistelee Leila reilun kymmenen vuoden takaisia aikoja. Ensimmäiset lapset kansainvälisen adoption kautta tulivat Suomeen 1970 -luvulla. 1985 tuli voimaan adoptiolaki, jonka jälkeen on tullut yli 2000 lasta ulkomailta Suomeen. Suomeen on tullut eniten lapsia Kiinasta, Kolumbiasta ja Venäjältä. Ainoa toive jonka adoptiovanhemmat saavat adoptiohankkeen aikana tehdä on toivomus lapsen iästä. Hakijat eivät siis valitse lasta vaan kohdemaa ja lastenkoti valitsevat adoptioon annetulle lapselle sopivan perheen. - Täytyy myöntää, että kyllä mä aluksi epäilin, että voinko rakastaa niin kuin biologisesti omaa lasta. Jälkikäteen oikein hävettää. Sen omimpia, rakkaampia eivät lapset voi olla. Kunnioitan suuresti Kolumbian äitejä, sillä ilman heitä ei olisi näitä ihania lapsia. Heidän varmasti vaikean ja raskaan päätöksen myötä meistä tuli perhe, kertoo nyt 10-vuotiaan Tonin ja 8-vuotiaan Pamelan äiti Leila Ranta.
Kolumbiassa on ollut sisällissota jo lähes 40 vuotta. Sodan ja köyhyyden vuoksi maassa on paljon perheitä, jotka eivät pysty huolehtimaan lapsistaan. Monen äidin viimeiseksi vaihtoehdoksi jää luovuttaa lapsi heti syntymän jälkeen lastenkotiin. Kansainvälisessä adoptiossa lapsi saa itselleen perheen ja samalla siinä ratkeaa monen perheen biologinen lapsettomuus. - Adoptioperheeet saavat saman aseman kuin biologisetkin perheet. Joulukuun alusta 2002 tuli voimaan vihdoinkin adoptioavustus. Sen tarkoituksena on peittää 30 – 50 % kv-adoption aiheuttamista kuluista, toteaa johtava adoptiosihteeri Anja Ojuva Pelastakaa Lapset ry:stä.
Lasten erilainen ulkonäkö voi olla joillekin uusi ja outo asia. Toisille asiat ovat hyvinkin yksinkertaisia. - Mitä ihmettelemistä siinä on. Eihän Toni ole mitenkään erilainen. Mitä erilaista siinä on. En mä ole kysynyt siltä mitää, toteaa Tonin kaveri Lassi, kun häneltä kysyttiin; onko hän kysynyt Tonin erilaisesta ulkonäöstä jotakin. Toimittaja:
OSKU LAUKKANEN
|
