|
6.5.2003
Suomen psykiatrissa sairaaloissa potilas joutuu suhteellisen usein eristettäväksi, jotta hän ei tekisi vahinkoa itselleen tai muille. Eristäminen ei ole kuitenkaan mikään luonnonlaki, johon on vaikea vaikuttaa: se on paljonkin yleisempää toisissa sairaaloissa kuin toisissa. Siellä, missä asioita on haluttu muuttaa, eristämiset on saatu dramaattisestikin vähenemään. Eristämisen yleisyyteen havahduttiin toden teolla 90-luvun puolivälissä, kun ne näyttivät lähteneen entisestään kasvuun: sairaansijojen määrää oli vähennetty ja pelättiin, että kiristynyt työtahti ja tunnelma laitoksissa näkyy myös eristämisten lisääntymisenä. Toisaalta eristämiset tulevat myös näkyviin selvemmin, kun laitoksiin keskittyy yhä vaikeampia potilaita, kasvua selitettiin. Vuonna 1996 eristettiin STAKESin tilastojen mukaan koko maassa 11, 2 % psykiatrisista potilaista. Kärjessä olivat itäisen Suomen laitokset, joissa eristettiin selvästi enemmän kuin lännessä. Huippua oli tähän aikaan Kainuun sairaanhoitopiiri, joissa lähes 20 % hoitojaksoista sisälsi ainakin yhden eristämisen. Tässä vaiheessa asiaan puuttui myös Eduskunnan oikeusasiamies, joka tarkastuksensa pohjalta kiinnitti huomiota siihen, että eristämisen oikeudellinen säätely oli hahmotonta ja että käytännöt ja eristämismäärät vaihtelivat voimakkaasti alueittain ja sairaaloittain. Eristämiset näyttäisivät lähteneen nyt hitaaseen laskuun. Koko maan keskiarvo oli 8,0 % vuonna 2 000. Kainuun sairaanhoitopiirissä lukemat olivat jo alle maan keskiarvon, 6.8 %. Se oli sellainen johtoasema, jossa ei ollut mukava olla, kertoo ylilääkäri Mauno Saari Kainuun sairaanhoitopiiristä. Niinpä Kainuussa polkaistiin kehityshanke, jossa käytiin ensin huolella eristystilanteet läpi ja kehitettiin sitten eristystilanteisiin vaihtoehtoisia toimintamalleja sekä kunnollinen jälkipuinti. Tärkeintä on Saaren mukaan kuitenkin se, että koko henkilökunta sitoutuu muutokseen, haluaa sitä aidosti. Kannettu vesi kun ei pysy kaivossa. Kainuun luvut lähtivät nopeaan laskuun: vuonna 1996 oli 398 eristystapausta ja 2002 enää 42 tapausta eli määrät tippuivat 10. osaan. Stakesin luvut eivät näytä aivan yhtä dramaattista laskua, koska se laskee hoitojaksoja, joissa on ainakin kerran eristetty. Eristykset keskittyvät samoille potilaille, jolloin eristyskertoja laskemalla saadaan suurempia lukuja - ja pudotuksia. Saari uskoo, että eristämiskulttuuri on koko maassa nyt murroskohdassa: henki on sellainen, että asioita halutaan muuttaa. Kainuussa halutaan luvut vieläkin alemmaksi ja päästä leposide-eristyksistä eroon. Nyt niitä on ollut vaikea korvata, koska eristyshuoneet ovat olleet sellaisia, ettei potilasta voi kuulemma jättää turvallisesti vapaaksi huoneeseen. Tekeillä ovat täysin pehmustetut eristystilat, johon potilaan voi laskea turvallisesti ilman sitomista. Vielä STAKESin lukujen tultua julki 1997 Kainuussa selitettiin suurta eristysmäärää mm. itäviinan vaikutuksilla eli suurella delirium-potilaiden määrällä, mutta nyt jo myönnetään, että ei itäviina, vaan vanha hoitoperinne oli suurten lukujen takana.
Hoitokulttuuri on muutettavissa! Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiiri, siis Oulun seutu, on aina eristänyt selvästi muuta maata vähemmän: viime vuosina eristämiseen on turvauduttu 2,5-3 %:ssa hoitojaksoista. Tätä selitetään siellä mm. sillä, että Oulun yliopistosairaalan psykiatrian klinikassa vallitsee vahva terapeuttisen yhteisön traditio mm. prof Ylihannin 1970-80 -luvulla tekemän yhteisöhoidon tutkimus- ja kehittämistyön pohjalta. Psykiatrisen yksikön rakenne ja hoitotraditio on tehty sellaiseksi, että se kykenee ottamaan vastaan tällaisen yksikön arkeen väistämättä kuuluvan aggression ja regression. Oulun suunnasta muistutetaan, että tuhoavassa käyttäytymisessä itseä tai ulkomaailmaa kohtaan on paljolti kyse sokeasta toistamispakosta ja yrityksestä sitoa sisäistä jännitettä. Käytännössä Oulussa pyritään pysäyttämään uhkaava tilanne kriisineuvotteluilla ja pohditaan potilaan kanssa yhdessä, mitä on tapahtumassa ja voiko sietämätön paine purkautua muulla tavoin. Kainuutakin dramaattisemmin onnistuttiin eristämisiin vaikuttamaan Juurikkaniemen sairaalassa Keuruulla. Sen suljetulla kroonikko-osastolla oli 1997 enimmillään 181 eristystapausta vuodessa, mutta viime vuonna enää 7 eristyskertaa. Myös eristämisajat ovat tippuneet selvästi: 90-luvun puolivälissä eristäminen kesti keskimäärin 10-11,5 tuntia, viime vuonna enää 3,9 tuntia.
Juurikkaniemen eristykset saatiin kuriin, kun kaksi sairaanhoitajaa päätti tehdä asialle jotain. Ensin he tutkivat kaikki tapaukset vuosien 1993-98 välillä - ja hämmästyivät: 10 % potilaista vastasi 90-prosenttisesti eristyksistä. Tämän jälkeen räätälöitiin ja sovittiin näiden ongelmallisimpien potilaiden kanssa vaihtoehtoiset toimintatavat, kun mopo oli karkaamassa käsistä: oireiden ilmaannuttua potilaille annettiin ylimääräinen lääkitys, ohjattiin omaan huoneeseen ym. Varsinainen työ tehtiin kuitenkin Oulun tapaan yhteisöhoidon periaatteiden soveltamisella osaston arkipäivään. Se vaati uuden ajattelutavan omaksumista: osasto muodostaa yhteisön, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Eristäminen lisää pelkoa ja turvattomuutta koko yhteisössä - ja madaltaa edelleen kynnystä turvautua aggressioon. Eristäminen ei ole irrallinen tapahtuma niin, että sen vaikutus päättyisi eristyksen päättyessä. Siitä jää jälkiä monen muistiin, niin tilanteessa osallisena olleen potilaan ja hoitajan mieliin kuin muiden potilaiden ja hoitajien muistiin, mutta myös organisaation muistiin, kirjoittavat sairaanhoitajat Ilkka Konttinen ja Jukka Honka Suomen Lääkärilehdessä 54/1999. Eristämisestä tulee helposti opittu, saman kaavan mukaan toistuva vahingollinen pakkorituaali. Tänä päivänä Juurikkaniemessä käsitellään yhteisökokouksissa kaikkien kesken niitä asioita, jotka ennen johtivat helposti eristämiseen: uhan, loukatuksi tulemisen ym. tunteita. Kun on opittu puhumaan, on opittu ymmärtämään toisen motiiveja ja näkökulmia paremmin ja oma tilanteen hallinnan tunne on parantunut. Niin hoitajat kuin potilaat sanovat, että osaston tunnelma on muuttunut selvästi: se on nyt rauhallisempi ja kodinomaisempi. Hoidon onnistumisen kannalta on ratkaisevan tärkeää, että potilas kokee olonsa turvalliseksi, oppii ilmaisemaan itseään ja huomaa voivansa vaikuttaa myönteisesti ympäristöönsä ja muiden suhtautumiseen itseensä. Suuri tulevaisuuden haaste Keuruun kokemusten mukaan on kuitenkin päihdedementoituneet potilaat. Tämä kasvava ryhmä kärsii orgaanisesta aivovammasta, jolloin heidän kykynsä oppia uutta ja säädellä tunneimpulssejaan on erittäin matala. Heillä on vaikeuksia selvitä muiden potilaiden mukana. He tarvitsisivat jonkin erillisen hoitoyksikön, jossa päivärutiinit, ympäristö olisi tehty mahdollisimman selkeiksi ja häiriötekijät minimoitu. Viime vuoden seitsemästä eristetystä potilaasta jokainen kärsi päihdedementiasta. Toimittaja: JAAKKO LUOMA LÄHTEET: 1)
Kaltiala-Heino ym: Rajoitetaanko rajoittamista - eristys ja lepositeet
psykiatrisessa hoidossa. - Julkaisuja 2/ Treen yliopiston terveystieteen
laitos 1999. |
