|
9.9.2003 Pakko-oireinen häiriö eli pakkoneuroosi on yllättävän yleinen, mutta piilossa oleva mielenterveyden häiriö, joka voi invalidisoida ihmisen koko elämän.
Rituaalit,
kuten peseytyminen, siivoaminen, järjestäminen, tarkistaminen
ja kerääminen sekä pakkoajatukset voivat pahimmillaan
vallata ihmisen koko valveillaolon ajan. Pakko-oireista häiriötä pidettiin 90-luvulle asti suhteellisen harvinaisena mielenterveyden häiriönä ja arvioitiin, että sitä esiintyisi 0,05 % väestössä. Yhdysvalloissa tehdyn laajan epidemiologisen tutkimuksen mukaan se onkin paljon luultua yleisempi: jossain elämänsä vaiheessa siihen sairastuu 2,5 % väestöstä eli pakkoneuroosi olisi 2,5 kertaa yleisempi kuin esim. skitsofrenia. USA:ssa sitä pidetäänkin nykyisin 4. yleisimpänä mielenterveyden häiriönä. On ilmeistä, että se on Suomessakin tällä hetkellä kaikkein kätketyin mielenterveyshäiriö. Pakko-oireiset ihmiset häpeävät oireitaan ja koittavat sinnitellä eteenpäin omin voimin ja lähipiiriään kuormittaen. Koska OCD-ihmiset eivät ole psykoottisia eli kärsi harhoista tai pahan masennuksen tapaan lamaantuneita, he voivat onnistua pitkäänkin oireidensa piilottelussa.
Pakko-oireisen häiriön ihmiset ovat usein lahjakkaita ja lähes aina itseään kohtaan hyvin vaateliaita. Ensimmäisen asteen sukulaisista 3-20 %:lla on todettu sama häiriö, mutta on mahdotonta sanoa, onko kyse geneettisestä vai sosiaalisesta perimästä, todennäköisesti molemmista. Yleensä pakkoneurootikot ovat kasvaneet tavalla tai toisella ahdistavassa ympäristössä ja pyrkineet sopeutumaan siihen omaa käyttäytymistään ja tunnetilaansa säädellen - ja lopulta erittäin kovan hinnan sopeutumisestaan maksaen. Häiriöön sairastumisen voi nähdä myös äärimmäisenä stressireaktiona. Henkilön itselleen asettamien tai sisäistämien äärimmäisten vaatimusten tai ihanteiden ja todellisuuden välillä on sovittamaton ristiriita (ihminen ei voi toteuttaa vaatimuksiaan tai elää niiden mukaan), mikä aiheuttaa voimakkaan ahdistuksen, jota pyritään hallitsemaan pakkoajatuksilla (obsessiot) ja pakkotoiminnoilla eli rituaaleilla (kompulsiot). Monilla pakko-oireisilla on molempia. Esimerkiksi voimakkaat uskonnolliset ihanteet sisäistäneillä ihmisillä voi olla piinaavan rienaavia pakkoajatuk-sia tai äärimmäisen kiltillä ihmisellä väkivallan ja tuhon pakkoajatuksia.
Rituaalinomaisen käyttäytymisen piirteitä on havaittavissa jälkikäteen yleensä jo lapsuudessa, mutta varsinainen sairastuminen ajoittuu yleensä nuoruuteen tai aikuisuuden kynnykselle. Jos on täyttänyt 30 vuotta, ei yleensä enää tähän neuroosihäiriöön sairastu. Varsinainen sairastuminen on yleensä suhteellisen selkeä tapahtuma: Akuutin jutussa esiintynyt Timo Kallioaho muistaa, miten hän 1983 rikkoi opiskelukämpässään vahingossa kattolampun, jonka jälkeen hän oli varma, että sirpaleita oli joka paikassa, mm. hänen silmissään. Mikään siivoaminen ja peseminen ei auttanut eivätkä silmälääkärit saaneet nuorta miestä vakuuttumaan silmiensä puhtaudesta. Tämän jälkeen Timon oireet nopeasti pahenivat, hän mm. joutui pesemään käsiään lähes jatkuvasti jokaisen kosketuksen jälkeen niin, että hänen kätensä olivat syvillä haavoilla. Kolmessa vuodessa Timon tilanne oli ajautunut niin pahaksi, että hänen oli lopetettava opiskelunsa ja hakeuduttava mielisairaalaan hoitoon. Pakonomainen peseytymine onkin yleisin pakko-oireisen häiriön muoto. Ruotsissa tästä sairaudesta kärsivillä ihmisillä on oma yhdistys (www.ananke.org), jonka logossa pestään käsiä. Yhdistyksen nimi tulee kreikan kielestä ja merkitsee vääjäämätöntä pakkoa. Juuri pakon ehdottomuus on tässä sairaudessa lähes mykistävää: jos ihminen on luonut itselleen tunteja kestävän pesurituaalin ja joku häiritsee rituaalia loppusuoralla, hän yleensä joutuu aloittamaan alusta. Timo
Kallioaho arvelee peseytymispakon johtuvan siitä, että
tällä rituaalilla vastataan parhaiten mielen pohjasta
nousevaan vaatimukseen olla puhdas ja täydellinen: - Haaveilin
jossakin vaiheessa, että asuisin sairaalan leikkaussalissa:
se olisi ollut riittävän puhdas ja steriili. Tässä
häiriössä haetaan täydellistä oloa, että
kaikki on tehty kunnolla ja olo on puhdas ja täydellinen. Timo Kallioaho oli tyypillinen pakkohäiriön uhri: viiden laudaturin ylioppilas ja kielten opiskelija, joka vaati itseltään täydellistä suoritusta jokaisesta yliopiston tentistä.
Käyttäytymisterapiaa ja masennuslääkitystä Tavallinen sähköhellan ja oven tarkistelu ei vielä ole merkki varsinaisesta häiriöstä, mutta jos ovella on käytävä yli kymmenen kertaa joka lähdöllä tai jos oireiden kanssa painiessa tärvääntyy yli tunti päivässä tai häiriö muuten häiritsee selkeästi elämän sujumista, kyse alkaa olla hoitoa tarvitsevasta tilasta. Mitä aiemmin hakee apua, sen parempi. Pakko-oireisen häiriön hoito on kehittynyt viime vuosina uusien serotoniinin takaisinoton estämiseen perustuvien masennuslääkkeiden ja käyttäytymisterapian ansiosta. Analyyttisemmät terapiamuodot eivät ole kovin hyvin tähän häiriöön purreet, vaikka Sigmund Freud arveli aikoinaan psykoanalyysin olevan juuri pakkoneuroosissa parhaimmillaan. Nuorilla, vielä kroonistumattomilla potilailla voivat psykodynaamiset terapiatkin auttaa merkittävästi. Käyttäytymisterapiassa ihminen pyrkii tutustumaan sisällään elävään ahdistukseen yrittämättä heti hallita sitä jollakin pakkoajatuksella tai toiminnolla. Mieltä altistetaan tilanteilla ja tunteille vähän kuin pahassa allergiassa elimistöä altistetaan vähin erin allergeeneille kuten siitepölyille. Eli ovea ei palata tarkistamaan eikä käsiä pestä, vaikka sisäinen ahdistus niin vaatisikin. Vähin erin pakko-oireen valta voidaan nujertaa. Kyseessä on kuitenkin sitkeä sairaus, joka voi jossakin muodossa uusiutua esim. ahdistavassa elämäntilanteessa. Näyttää siltä, että pakko-oireisen henkilön aivoissakin tapahtuu ainakin tilapäisiä muutoksia häiriön vuoksi. Masennus, paniikkihäiriö ja OCD-sairaus liittyvät usein yhteen ja yhteistä näille tiloille on aivojen serotoniini-välitteisen aivotoiminnan suhteellinen puute. Tämän vuoksi ko. masennuslääkkeillä on saatu suhteellisen hyviä hoitotuloksia, mutta se edellyttää huomattavan suuria lääkeannoksia ja pitkän odotteluajan ennen kuin tulokset alkavat näkyä. Tätä sairautta on ruvettu pitämään eräänlaisena aivojen vanhan tunne- ja reaktiopuolta säätelevän pohjaosan ns. matelijanaivojen eli limbisen systeemin ja uudemman aivoalueen eli ajattelua ja luovaa puoltamme säätelevän otsalohkon välisenä liikennehäiriönä. Hyvin pahoja ja täysin lääke- ja terapiaresistenttejä pakko-oireisen häiriön muotoja (n. 10 % tapauksista) on hoidettu myös aivoleikkauksilla suhteellisen hyvin tuloksin. Suomessa näitä leikkauksia on tehty hyvin vähän, mutta esim. Oulun yliopistosairaalan neurokirurgian klinikalla on valmius niiden tekemiseen ja operaation hintakin tiedetään: n. 4 000 euroa. Eli kyseessä on halpa toimenpide, jos hintaa verrataan pysyvän laitoshoidon hintaan. Viime vuosina siellä on tehty muutama leikkaus. Psykokirurgia pelottaa mielenterveyden hoitohenkilökuntaa vanhojen lobotomia-pelkojen vuoksi. Lobotomiassa katkaistiin kuitenkin kaikki limbisen systeemin ja otsalohkon väliset hermoradat, mikä teki potilaista passiivisia ja tunne-elämältään muuttuneita.
Akuutin jutussa esiintynyt Timo Kallioaho operoitiin 1992 Tukholmassa ja leikkauksen teki tunnettu suomalainen neurokirurgi Lauri Laitinen. Leikkaus auttoi vähitellen ja ennen kaikkea se auttoi saamaan käyttäytymisterapiastakin taas jotain irti. Tänä päivänä Timo Kallioaho on onnellinen mies, koska aivoleikkaus auttoi hänet uudelleen normaalin elämän syrjään kiinni. Hän on juuri saanut valmiiksi gradutyönsä ja saattanut päätökseen 20 vuotta sitten keskeytyneet opintonsa. Timo Kallioahon mukaan leikkaus ei muuttanut hänen luonnettaan eikä vaikuttanut muutenkaan psyykeeseen. Akuutin Ruotsista hankkimien tietojen mukaan siellä ei kuitenkaan aiota enää tulevaisuudessa tehdä näitä ns. kapsulotomia-leikkauksia, koska n. 20 % leikatuista potilaista sai sivuoireita eli heidän aloitekykynsä heikkeni ja passiivisuutensa lisääntyi. Itse potilaat eivät ole näistä sivuoireista valittaneet vaan sukulaiset: potilaille irtipääsy helvetillisistä pakko-oireista on ollut pääasia. Leikkauksessa katkaistaan kuumentamalla ns. lämpökoagulaatiolla tuhansien neuronien muodostamasta säiekimpusta määrätty osa. Tällä radalla kulkee etupäässä havainnointiin ja tuntemuksiin ja niihin pohjautuvaan päätöksentekoon kuuluvaa informaatiota. Kokemusperäisesti tiedetään, mikä määrä hermosäikeitä on katkaistavissa ilman vakavia persoonallisuus- ja emootiomuutoksia. Tällä hetkellä mm. Ruotsissa odotetaan tuloksia ns. sähköstimulaatiohoitokokeesta, joka on menossa Belgiassa. Tässä leikkauksessa aivoratoja ei katkaista, vaan päähän asennetaan sähköelektrodi, jolla häiriintynyttä hermorataa pysyvästi ärsytetään vääristyneen signaalin salpaamiseksi. Samanlaisia leikkauksia tehdään Suomessakin mm.. parkinson-potilaiden vapinaoireiden salpaamiseksi. Ongelmana ovat mm. laitteiden korkea hinta sekä sopivan sähkölähteen saaminen neuroosihoidossa, koska stimuloitava alue on suuri. Psykokirurgialla on pakkoneuroosin lisäksi hoidettu pelko- ja tuskaneuroosista sekä syvästä masennuksesta kärsineitä ihmisiä 50-luvulta lähtien. Useita satoja potilaita on maailmassa jo operoitu ja tulokset ovat suhteellisen hyviä: hyvä ja pitkäaikainen paraneminen on raportoitu 70 %:lla potilaista.
Toimittaja: JAAKKO LUOMA Lähteitä: |
