18.11.2003
HOIDON LOPETTAMISEEN LIITTYY PALJON VÄÄRINKÄSITYKSIÄ

Moderni ihminen uskoo sokeasti lääketieteen voimaan, kun hän kuulee sairastavansa vakavaa tautia. Potilas voi nähdä lääkärin pyövelinä, jos parantavia hoitoja tai lääkkeitä ei löydykään. Tässä vaiheessa syntyy paljon väärinkäsityksiä, joista yleisimpiä on käsite ”hoidon lopettaminen”.
Terhokodin saattohoitolääkäri Juha Hänninen ja HUS:n syöpätautien klinikan erikoislääkäri Rita Janes vakuuttavat, että hoidot eivät koskaan lopu niin kauan kuin ihminen elää.

– Ihmisethän sanovat, että ”kävin syöpälääkärillä kuulemassa kuolemantuomion”. Tätä ilmaisua he käyttävät. Hoitojen lopettamisesta puhuminen on julmaa, Juha Hänninen sanoo.

Viime kädessä kyse on vain huolimattomista sanavalinnoista. Rita Janes korostaa sitä, että esimerkiksi turhien sytostaattihoitojen lopettaminen on ainoastaan järkevän hoitopäätöksen tekemistä.

HOITOPAIKAN VAIHTUMINEN HÄMÄÄ

Vakavaan tautiin sairastuneet päätyvät usein suoraan erikoissairaanhoidon yksiköihin. Silloin niiden konstit loppuvat, potilas siirtyy toiseen hoitopaikkaan, jos hän ei pärjää kotona. Jos potilaan korviin on jäänyt soimaan sanat ”hoidon lopettaminen”, hän kokee siirron hylkäämisenä. Usein kuulee sanottavan, että joku on lähetetty terveyskeskukseen kuolemaan.

– Se on rankasti sanottu. Kuolema saattaa olla oven takana, mutta jäljellä voi olla monia hyviä kuukausia. Kyllä ne lääkärit ovat hyvän koulutuksen saaneet siellä terveyskeskuksessakin, Rita Janes muistuttaa.

Janes ymmärtää kuitenkin äärimmäisen hyvin, millaisia katkeruuksia saattaa sisältyä siirtoon kotipaikkakunnalle. Vastaan voi tulla sama lääkäri, joka alun perin piti vaikkapa syöpää vain tavallisena selkäsärkynä.

Rita Janes korostaa sitä, miten tavallaan helpompaa lääkärin työ on erikoissairaanhoidossa, missä potilaalla on jo tullessaan valmis diagnoosi. Janes kuvailee diagnoosin tekemisen vaikeutta laskemalla, että 900 selkäkipupotilaan joukosta pitäisi pystyä erottamaan se yksi, jolla onkin syöpä.

LÄÄLÄRIT KARSASTAVAT
KOTONA KUOLEMISTA

Kuolema on piilotettu sairaalaan. On kasvanut jo kokonainen sukupolvi, joka ei ole nähnyt kotikuolemaa. Silti miltei jokainen haluaisi kuolla kaikessa rauhassa omaan sänkyyn. Kuoleman tutkijoiden mukaan surullisen moni hautaa tämän viimeisen toiveensa, koska läheiset pelkäävät, eivät osaa eivätkä jaksa.

Juha Hänninen on eri mieltä. Helsinkiläisen saattohoitokodin, Terhokodin, johtajana hänen potilaistaan suurin osa on kotona. Omaiset haluavat hoitaa kuolevaa läheistään kotona, kun he vain saavat apua.

–Tämä järjestelmä ei tue omaisia. Se olisi pienestä kiinni, vähän tukea.
Kotona kuoleminen on jälleen yksi asia, jossa suomalaiset ovat eriarvoisessa asemassa asuinpaikan mukaan. Etelä-Suomen kaupungeissa on kotisairaaloitakin, mutta muualla kotisairaanhoidon taso vaihtelee paljon. Yksi suuri ongelma on lääkäripula.

– Kotisairaanhoidon ja varsinkin kuolevien potilaiden hoitoon kotona ei löydy edes lääkäreiltä osaamista eikä halua, Hänninen väittää.

Toimittaja: Marita Salonen

Kotikuoleman tukemisesta:
www.esaimaa.fi/arkisto/vanhat/2002/05/20/
alueuutiset/juttu3/sivu.html

Kuolemaan liittyviä eettisiä kysymyksiä:
http://www.etene.org/dokumentit/Sem01f.pdf