|
28.1.2003 Vanhusten lääkkeiden käyttö kasvaa ja samalla yhä useampi vanhus on ns. monilääkitty, jolloin hän käyttää vähintään viittä lääkettä. Yhä suurempi joukko vanhuksia hakeekin tietämättään terveydenhoidon palveluksia lääkkeiden sivu- ja yhteisvaikutusten ja jopa toksisten vaikutusten vuoksi – ja yhä useampi lääkäri niitä tietämättään hoitaa – usein uudella lääkkeellä!
Terveydenhuollon väestötutkimuksen mukaan 1976 vähintään viittä reseptilääkettä käytti yli 74-vuotiaista 21 %, mutta 1996 jo lähes kaksinkertainen joukko, 39 %. On arvioitu, että jopa 15 % tästä joukosta saa lääkkeen syönnistään merkittäviä haitallisia sivuvaikutuksia. Ikääntyvien lääkkeiden käyttö on tarkemmin tutkittu lounaissuomalaisessa Liedon pitäjässä 90-luvun alussa ja lopussa. Reseptilääkkeitä käytti vuosikymmenen alussa 78 % ja lopussa 88%. Erityisesti kasvoi vanhimman ikäryhmän lääkkeen käyttö ja siellä vielä naisten osuus. He käyttivät vuosikymmenen lopussa keskimäärin 6,8 reseptilääkettä. Monilääkittyjen määrä kasvoi yli 64-vuotiaiden ryhmässä 19 prosentista 25 prosenttiin, mutta vanhimmassa ryhmässä se yli kaksinkertaistui 23 prosentista 51 prosenttiin. Ikäihmiset käyttävät yleisimmin sydän- ja verisuonilääkkeitä ja erilaisia psyykelääkkeitä, joiden käytössä on viimeisen vuosikymmenen aikana kasvanut erityisesti masennuslääkkeiden ja nukahtamislääkkeiden syönti. Vielä 10 vuotta sitten Suomessa syötiin unilääkkeitä vähiten Pohjoismaista, nyt toiseksi eniten Islannin jälkeen: noin 15 prosenttia ikäihmisistä käyttää niitä. Suomalainen erityispiirre ovat neuroleptit eli vahvat harhaisuuslääkkeet, jotka yleensä mielletään mielisairaaloiden lääkevalikoimaan. Täällä niitä määrätään yhä selvästi enemmän kuin muissa Pohjoismaissa. Yleensä kyse on dementoituneiden vanhusten aggressiivisten tai harhaisten oireiden hallinnasta. Rauhoittavien eli neuroosilääkkeiden käyttäjänä suomalaisvanhukset ovat nykyisin Pohjoismaiden kärkeä, vaikka käyttö ei ole paljon kasvanutkaan: muualla niistä pyritään riippuvuus- ym ongelmien vuoksi eroon! Joka 4. Yli 64-vuotias käyttää psyykelääkettä ja 85-vuotiaista jo puolet - ja heistä melkein kolmannes ilman diagnoosia. Erityisen tavallista on saada rauhoittavaa eli bentsodiatsepiinia johonkin oireeseen ilman diagnoosia. "Bentsoja" syö Suomessa 150 000 ihmistä. Suurin käyttäjäryhmä ovat yli 75-vuotiaat: naisista 14 ja miehistä 11 % käyttää niitä. Unilääkkeet ovat yleensä samoja aineita, joten monilääkitylle vanhukselle tulee usein bentsoa bentson päälle ja elimistöön kertyä hurjat määrät tätä ainetta.
Kognitiiviset taidot vaarassa: Monet geriatrit ovat peloissaan juuri psyykelääkityksen vahvasta kasvusta. Nämä lääkkeet kuormittavat vanhusten kognitiivisia eli älyllisiä ja taidollisia valmiuksia mm. vähentämällä aivojen asetyylikoliini-pitoisuutta. Erityisen voimakas tämä vaikutus on vahvoilla ns. antikolinergisillä lääkkeillä, kuten vanhoilla masennuslääkkeillä ja neurolepteillä, joiden sivuvaikutuksiin kuuluvat parkinson-oireet eli jäykkyys, suun kuivuminen, virtsaamisvaikeudet ym. oireet, jotka ovat seurausta parasympaattisen hermoston hidastumisesta. Haitallista hermostovaikutusta, joskin vähäisempänä, on kuitenkin monilla lääkkeillä eli ne kuormittavat vanhusten vähentyneitä aivoresursseja, jolloin on vaara äkillisistä haittavaikutuksista, kuten sekavuudesta. Eräässä vanhuslaitoksessa syötettiin kaikille virtsaneritystä hidastavaa, antikolinergistä lääkettä, jolloin koko osasto ”meni sekaisin”!” Erityisen ongelmallinen voi olla dementoituneiden lääkitys. Perussairaus on jo syönyt asetyylikoliinin vähiin ja lääkitys voi viedä loputkin, jolloin potilaat voivat seota lääkkeistä täysin. Dementoituneiden lääkityksessä olisikin tärkeää ensin tutkia ja vähentää jos mahdollista aivojen kannalta haitallista muuta lääkitystä ennen kuin aloitetaan aivotoimintaa suojaava erillinen dementialääkitys.
Sekavuuden lisäksi tokkuraisuus ja kaatuminen ovat tyypillisiä ylilääkityksen haittavaikutuksia. Varsinkin rauhoittavien ja unilääkkeiden bentsodiatsepiini on tässä mielessä ongelmallinen heikentäessään mm. lihaskontrollia. Kahden bentsodiatsepiinin yhtäaikainen käyttö nostaa kaatumisriskin 15-kertaiseksi. Tämä lääkeaine sitoutuu elimistössä rasvaan ja poistuu hitaasti ja vanhuksen hitaammin toimivasta elimistöstä erityisen hitaasti, sillä keskeisen lääkeaineen käsittelijän eli munuaisen toiminnasta voi 80-vuotiaalla olla enää puolet jäljellä aktiivi-ikäiseen verrattuna. Kaatumisriskiä nostaa myös turha verenpainelääkitys. Vanhuksilla on yleisesti alhainen pystyasennon verenpaine, ns. ortostaattinen verenpaine. Takana on ikääntyminen, mutta usein myös lääkitys, kuten masennuslääke. Silti he voivat syödä verenpainelääkettä -ja kärsiä huimauksesta. Siitä ilmoittaa kärsivänsä yli puolet yli 65-vuotiaista. Vanhuksen verenpaine pitäisi aina mitata myös pystyasennossa. Myös särkylääkkeitä vanhukset syövät yhä enemmän - ja yhä dramaattisemmin sivuvaikutuksin. Erityisen vaarallinen on tilanne, jossa huonokuntoinen vanhus kärsii tietämättään nestevajauksesta ja syö tietämättään kahta, eri kauppanimellä olevaa särkylääkettä ja mahdollisesti vielä antibioottia. Tällainen tilanne voi johtaa vakavaan munuaislamaan, jopa niiden tuhoutumiseen. Särkylääke voi aiheuttaa myös vuotavan mahahaavan - ovathan tavalliset ibuprofeiinit tämän vuoksi esim. reumaatikon kannalta kaikkein vaarallisimmat lääkkeet. Vanhuksen kannattaisi käyttää samaa turvallista särkylääkettä kuin lapsetkin eli parasetamolia. Myös väärällä ja liialla antibioottilääkityksellä voidaan aiheuttaa suurta haittaa niin vanhukselle kuin häntä hoitavalle laitoksellekin. Viime vuosien suurimmat moniresistenttien bakteerien epidemiat ovat käynnistyneet tavallisissa vanhainkodeissa aja terveyskeskusten vuodeosastoilla varomattoman ja liian voimakkaan antibioottilääkityksen seurauksena. Vanhukset saavat yleisesti turhaan antibiootteja mm. oireettomaan virtsatietulehdukseen (ei hoitoa nykysuosituksen mukaan) ja hengitysinfektioon. Antibiootteja määrätään usein ilman selvää diagnoosia.
Miten eroon turhasta lääkityksestä? Ylilääkityksen takana on usein kiire, joka johtaa siihen, että vanhusten lääkitys ei useinkaan perustu diagnoosiin, vaan nopeaan oirelääkitykseen, joka jää päälle. Ylilääkitys on tulkittavissa myös hoitonihilismiksi, jossa vähenevät resurssit keskitetään aktiiviseen, ”tuottavaan” väestönosaan ja vanhuksille työnnetään resepti kouraan. Kun vanhuksella on särkyä niskassa, hän ei saa lähetettä fysioterapiaan, vaan vahvaa särkylääkettä, joka pahimmassa tapauksessa on myrkkyä hänen munuaisilleen tai voi aiheuttaa vuotavan vatsahaavan. Epämääräisistä säryistä ja unettomuudesta puhuva vanhus ei pääse tarkempaan syyniin, jolloin kaiken takana oleva masennus voisi paljastua ja hoito keskitettäisiin siihen, vaan hänelle kirjoitetaan särkylääkettä särkyyn ja nukahtamislääkettä univaivoihin. Tämä lääkitys edelleen syventää hänen varsinaista vaivaansa, masennusta. Ainut mahdollisuus päästä eroon kasvavasta ylilääkityksestä on se, että lääkärit tiedostavat tilanteen ja varaavat aika ajoin kunnolla aikaa vanhuksen elämän- ja lääketilanteen seulomiseen. Erityisesti ”automaattisesta” psyykelääkityksestä olisi päästävä eroon sillä, että vanhus voisi käydä asioitaan jonkun häntä arvostavan hoitohenkilön kanssa kunnolla läpi. Masennuksen alidiagnosoimisesta ei ole syytä pompata sen ylidiagnosoimiseen ja lääkkeillä hoitamiseen. Vanhuksen masennus on yleensä seurausta tarpeettomuuden tunteesta ja sen on huomattu helpottuvan hyvin kevyestä terapiasta eli ns. supportiivisesta keskustelusta.
Ja kaiken tämän jälkeen on syytä muistaa, että vanhukset voivat myös jäädä ilman tarvitsemaansa lääkettä. Esimerkiksi astma ja keuhkoahtaumatauti ovat tällaisia alilääkittyjä sairauksia. Toimittaja: JAAKKO LUOMA LÄHTEITÄ: - Suomen
Lääkärilehti 45 ja 41/2002
|
