Kirjeitä isälle

Moi!

Meillä on ollut todella mukavaa ilman sinua ja emme edes muista sinun olemassa oloasi pitkiin aikoihin. Tämä johtunee siitä että et ollut kauheasti meidän lasten kanssa kun olimme pieniä ja olit äidin kanssa vielä yhdessä.
Olit aina töissä ja olit niiden jälkeen ties missä.
Silloin kun olit kotona, luit aina sanomalehteesi tai halusit katsoa TV:tä rauhassa ja kuinka monesti saimme sinulta isän kädestä kun emme antaneet sinun katsoa rauhassa. Minusta oli ihan normaalia se että kun sinua otti päähän niin löit meitä. Se oli vaan jotenkin että isä on väsynyt ja haluaisi olla rauhassa.
Vasta nyt monen vuoden jälkeen tajusin ja kysyin äidiltä ”Äiti, pahoin pitelikö isä minua kun olin pieni?” ja kuinka äiti vastasi myöntävästi.
Sinusta on kaikki hyvät muistot jäänyt huonojen muistojen taakse. Voit itse miettiä kuinka paljon paremmin muistan sen kun pudotit minut pää edellä lattialle vai sen kun veit meitä ruohonleikkurin peräkärryssä.
Minusta tuntui kun te äidin kanssa erositte, että sinä sekosit. Ero ei ollut helppo ja sinä teit siitä vaikeamman. Parasta oli se että syytitte toisianne niin kiivaasti että me lapset emme koskaan tunteneet olevamme syyllisiä.
Eron aikana minä ja äiti tulimme lähemmiksi toisillemme. Sinä pidit todella typeriä show tapahtumia, kuinka purit äidin ja sinun parisängyn ja käskit kaikkien tulla katsomaan. Minä en edes viitsinyt tulla katsomaan. Kun lähdimme evakkoon mummulaan, kun riehuit ja heittelit tavaroita. Sinulle annettiin määräys kerätä omat tavarasi mukaan. Jätit omia vaatteitasi, mutta veit minun kosketin soittimeni, vaikka et osannut itse edes soittaa. Tietokone, Tv jne… ei tullut meille yllätyksenä. Äidin tyyny ja peitto oli kyllä aikas outo juttu meidän mielestä. Äiti vaihdatti taloon lukot ja silti sinä tulit ja murtauduit viemään vielä tavaroita mitä sinulta oli jäänyt, vaikka sinulla ei olisi ollut oikeutta viedä niitä kaikkia. Kuinka vaadit ja vaadit lisää. Kerran tulit kun äiti ja nuorin veljeni olivat kotona ja hyökkäsit äidin kimppuun kahvinkeittimestä niin että pikkuveljeni joutui lähtemään hakemaan apua kylältä. Oliko pikkuveli 4 vuotta. Naurettavaa on meidän mielestämme se kuinka sinä et halua tavata meitä lapsia sen takia kun äiti ei ole korvannut sinun ELÄMÄSTÄSI menetettyjä vuosia yms…
Et ole tullut ajatelleeksi että kuinka monen kertaisena pilaat lastesi elämän, kun meillä ei ole isää. Meitä on neljä ja kun sinä puhut aina rahasta. Niin kun se että ei ole enää isää kerrotaan neljällä puhutaan vielä suuremmista summista, mutta eipä me sinun kaltaista isää enää tänne haluta.
Sinä olet tyhmä, kuinka valitat meille puhelimessa kuinka köyhät olet. Ei minulla ole varaa edes vessapaperiin ja sitten kerrot kuinka olet ostanut uuden polkupyörän, luistimet, autoon sitä ja tätä jne… et ole koskaan soittanut meille. Vanhempi pikkuveljeni joutuu aina soittamaan sinulle, jos haluaa sinulle puhua. Syntymäpäiviä et ole muistanut.
Pyysin sinua viime kesänä rippijuhliini, et voinut tulla koska äiti on mielestäsi niin kusipää. Mitä äiti siihen olisi vaikuttanut, kysehän oli minusta?? Haluat kostaa taas näin äidille, mutta vahingossa kostatkin meille. Kyllä sinun tarvisi kestää äitiä puoli tuntia kahvipöydässä, kun olitte yhdessä 20 vuotta. Lupasit muistaa minua, vaikka et rippijuhliin tulisikaan. Etpä ole muistanut ja olet ainut kutsutuista joka ei muistanut minua. Naapurit, Serkut ja jopa mummun sisaruksetkin muistivat minua, mutta EI OMA ISÄ.
Ainostaan muistat meitä jouluisin jolloin lähetät meille pervoja tekstiviestejä, josta psykologit järkyttyivät. Puhelimessa aina vaan huudat meille kuinka sinulla ei ole enää lapsia ja kuinka tiedämme että kuljet ylpeilemässä, kuinka hienoja lapsia sinulla on. Se on juuri sinun tapaistasi. ”Sinussa ei ole mitään vikaan. Äiti se on se paholainen, joka ei edes anna sinun tavata lapsiasi.” Äiti on viimisen päälle hienosti yrittänyt saada sinun ja meidän lapsien välejä paremmiksi ja kuinka me aluksi olimme mukana. Tänään kun pyydettiin kirjoittamaan kirje, kuulin monta kertaa ”miehän vihaan isääni, miksi minun tarvitsee kirjottaa sille kirje??” erosta on 5 vuotta ja sinä olet täysin unholassa ja vihattu, kun olemme ymmärtäneet kaiken pahan mitä kohtaan meitä teit.

Esikoisesi, (tytär, 16)

Moi Isä!
Muistatko sinä kun asuit meidän kanssa? Se oli hyvää aikaa. Tehtiin kaikkea kivaa. Käytiin kaikenlaisissa jutuissa. Olit upee isä. Olin silloin n. 9 vuotias, kun muutit pois. Ennen olin varmaan tavallinen lapsi. En osaa omin sanoin kuvailla sitä tilannetta silloin kun muutit pois. olin todella surullinen. Seuraavina vuosina yritettiin päästä jaloillemme. Vuosien mittaan ollaan päästy jaloillemme. meillä menee ihan hyvin. Miksi ette voisi sopia äidin kanssa?
Poikasi 14v.

Hei, Isä!
Minun on vaikea kirjoittaa sinulle, koska en pidä sinusta kovin paljon. Muistan vain illan kun lähdit ja sen tappelun äidin kanssa. Se jäi hyvin kallooni. Suurimpana syynä on se kun heittämäsi lelu osui minua päähän eikä äitiä. Se kuhmu ei nimittäin ollut pieni. Se on näiden viiden vuoden aikana kadonnut fyysisesti mutta ei henkisesti. Sen jälkeen en ole kaivannut sinua takaisin. Parin vuoden kuluttua jouduin sairaalaan, mutta et kertaakaan käynyt katsomassa minua. Soitit kyllä kerran, mutta se ei korvannut sitä. Sisaresikin kävi perheineen katsomassa minua, mutta sinä et. Joskus kyllä lähetit meille synttärilahjoja ja muita sellaisia. Sitten yhteys katkesi. lopulta pyysit saada viedä meidät Papan luokse, jossa annoit meille lahjoja, mutta kotona huomasimme, että pojilla oli huomattavasti enemmän. Se suututti meitä kaikkia. Etkä sen jälkeen ottanut muihin yhteyttä kuin isoveljeeni. Kun kerran halusit puhua kanssani en suostunut, koska en enää pidä sinusta. Viime jouluna kyllä lähetit meille viestit paitsi pikkuveljelleni, jolla ei ollut vielä omaa kännykkää. Luimme viestit ja huomasimme, että minun oli ainoa kunnon viesti. Isommilla oli aivan hirveitä viestejä, joita en halua kirjoittaa. ja kun kuulimme että olet sairaalassa, kukaan meistä tai serkuistamme ei välittänyt.Ainoat jotka varmaan välittivät olivat pappa ja uusi perheesi. Joten meidän perhe on sitä mieltä, että pysy kaukana meidän perheestä tai tulee tupen rapinat.
Nuorempi tyttäresi 11v.

Moikka, Isä!
Mitä kuuluu? Onko jalka poikki? Tiedätkö, että meillä on koira? Kerro kuinka monta autoa sulla on? Isä, sä olet ihan kiva, mutta mä en muista sinusta paljon. Enkä tiedä millainen sä olet, koska sinun muutostasi on jo viisi vuotta. Mutta se ei olisi kivaa, jos nyt tupsahtaisit elämäämme, koska elämä täällä on ihan mukavaa. Joten kirjoitellaan ja soitellaan toisillemme, jos löydät numeroni.
pikku poikasi 9v.

Kirje isälle Helsingissä 26.4.2008

Isä kuoli. Sain tiedon isän kuolemasta, kun poliisit tulivat sen kertomaan. Kertoivat minun olevan lähisukulainen. Ja isä pitäisi haudata. Isä oli ollut kuolleena kolme viikkoa ennen kuin posteljooni puuttui tilanteeseen.

Isän kuolema vapautti minut kohtaamaan isän. Aikaisemmin se ei ollut mahdollista, minulla oli liian paljon pettymyksiä, liian paljon häpeää, liian paljon täyttymättömiä toiveita, jotka satuttivat ja olivat sietämättömiä kohdata.

Isäni lähti, kun olin 6 vuotta. Vanhempani eivät eronneet koskaan virallisesti. Itse pidin itseäni avioerolapsena ja sen takia koin olevani muita huonompi. Pidin isääni yhteyttä epäsäännöllisesti joskus soittamalla joskus käymällä isän luona. Yhteys isään katkesi 12 - 13 vuoden iässä. Kun olin täyttänyt 18 vuotta, isä tuli tapaamaan minua. Hän kertoi, että minulla oli vuotta vanhempi sisko. Olin ihmeissäni ja ilahtunut. Isosisko oli minulle toiveiden täyttymys, mutta osoittautui pettymykseksi. Olemme siskon kanssa liian erilaiset.

Aikuisena näin isän joskus, kun hän oli töissä kotini lähellä – isän, joka oli minulle niin ainutlaatuinen ja samalla niin vieras ja kipeä. En pystynyt puhumaan, olin pakahtua, lähdin ahdistuneena pois. En kertonut ystävillenikään, että hei, tuolla on isäni. Ystäväni jäivät vain ihmettelemään, että mikä minulle tuli…

Kävin juuri isän haudalla. Oli isän syntymäpäivä. Isä olisi täyttänyt 68 vuotta. Ensimmäistä kertaa saatoin ”viettää” isän syntymäpäiviä. Nyt tiedän, mistä isän tapaa. Enää minun ei tarvitse odottaa, toivoa ja pettyä – ei hävetä eikä pelätä. Nyt voin käydä isän kanssa turvallisesti vuoropuhelua, vaikkakin yksin ilman mahdollisuutta saada isältä omaa vastausta.

Ennen häpesin isääni. Kuinka häpesinkään häntä! Vältin kertomasta ystävilleni mitään isästä. Isä käytti liikaa alkoholia. Isässä ei ollut mitään, mistä olisin ollut ylpeä. Isässä ei ollut mitään, mistä olisin voinut kertoa ystävilleni. Pelkäsin, että ystäväni hylkäävät minut isäni vuoksi. Oli turvallisempaa tehdä kuori ja salailla. Miksi minulla ei voinut olla tavallista isää, jonka kanssa olisi voinut keskustella, väitellä, käydä elokuvissa ja retkillä tai katsoa vaan telkkaria...

Ehkä joskus ymmärrän, että isä ei hyljännyt minua sen takia, millainen minä olin vaan sen takia, millainen hän itse oli. Ehkä joskus ymmärrän, että isä ei olisi halunnut satuttaa minua. Mutta isä satutti! Ja vieläkin koskee niin lujaa! Olisin tarvinnut isää!

Siitä olen iloinen, että isä kerran puhelimessa pyysi anteeksi. Isä sanoi: ”Annatko anteeksi” ja tiesin tarkalleen, mitä hän tarkoitti. Hän pyysi anteeksi koko meidän kipeätä yhteistä historiaamme. Annoin hänelle anteeksi. Ja nyt minun on niin valtava ikävä…

Tyttäresi
Tara, 40v

Olin 7-8-vuotias (1991) kun vanhempani erosivat. Erosta kerrottiin meille
lapsille samana päivänä kuin isä muutti pois. Viimeinen lupaus oli että
saisimme käydä siellä silloin kun huvittaa. Muutaman kerran muistan veljeni
kanssa siellä käyneeni, sisko ei tullut mukaan, koska ei halunnut. Jossakin
vaiheessa olimme pidemmän ajan poissa, muistaakseni hiihtolomalla,
isovanhempien luona. Tällä välin isä oli muuttanut, eikä ilmoittanut uutta
osoitetta tai puhelinnumeroa. Muutaman kerran pyöräilimme salaa katsomaan
näkyykö häntä siellä, mutta oveen oli kirjoitettu uusi sukunimi. Puhelimeen
vastasi joka kerta sama tuntematon mies, yritti sitä miten monta kertaa
tahansa.

Monen vuoden ajan jouluaattoisin tuli puhelu isältä, joka oli hiukan
hiprakassa. Ne olivat ainoat yhteydenotot hänen muuttonsa jälkeen.
Isän äidin hautajaisissa (noin kuusi vuotta eron jälkeen) tapasimme isämme,
muttei hän edes tervehtinyt. Hän asuu samassa kaupungissa ja tulee
toisinaan vastaan, niin kuin ei tuntisi. Monta kertaa on tehnyt mieli mennä
kysymään, Miksi? tai Eikö olisi kiva oppia tuntemaan lasten lapsi, mutta
vielä en ole uskaltanut. Ehkä joskus.

Pahinta kaikessa oli se, ettei aiheesta saanut puhua. Siksi kai kirjoitin
kaikennäköistä. Muuton yhteydessä löysin pinon kirjeitä,joita pienenä
kirjoitin isälle.

Tytär, 24

Kirje isille (saneltu äidille kolmivuotiaana, sateisena iltana viime kesänä)

Mä haluaisin pelaa sitä krokotiilipeliä, sitä. Aika hieno kissa tästä tulee, seisoo ja nököttää, silmät, kaunis suu.
Mä haluan purjehtia sillä merirosvolaivalla ja ottaa ne ukkelit sieltä pois.
Mä kirjoitan tähän x-x-x-x-x-x-x-x oman nimeni.
Mulla on ikävä sitä isiä. Mä haluan olla siellä kattomassa jotakin telkkarista, jalkapalloa vaikka haluan kattoa. Että mä haluan koko yön olla siellä. Mä haluan olla leikkimässä siellä. Miksi isi ei tule hakemaan minua. Mä kirjoitan mun nimeni että mulla on tommonen lohikäärme tossa.
En mä halua olla koko yön siellä. siksi että sä tuut hakemaan mua sieltä. Osaako isi tuoda mut kun mä olen leikkiny sillä merirosvo ja sillä krokotiili, minut takaisin kotiin?
(Haluatko lähettää haleja, kysyin). Joo, mä haluun olla siellä isin kanssa saunassa, iskällä on sauna. Mä vien noi lohikäärmeet sinne (ai mitkä?) no, mitkä oon piirtäny. Jääkiekkoa kattoo siellä, ei mitään tuu mieleen.
Mä näytän sulle sitten sen krokotiilin (ei äiti ole tulossa sinne). No tuutsä sitten hakeen mut kotiin sieltä? Mä haluun antaa sille isille pusuja. Mmm – pusuja mä sanoin. Mäki haluun kiljottaa. Monta kirjainta sä laitat siihen? Isi pelaa sitä krokotiilipeliä, mutta mä en voi koska pitää ottaa kädet pois ennen kuin se hamppaa. Mm. Ei mitään. Joo niistä hampaista painetaan ja ettei se hamppaa koko sormee.
Sataa ropisee. Osaatko sä sen että nalle parka on kastunut sateessa. No laula sitte.
Halauksia isille. Ja pusuja isille.
poika, nyt 4-vuotta