dokumenttiprojekti

Tuskin koskaan dokumentielokuvan tekijöille jo pitkään taottu mantra ”less is more” on todellisempi ja tärkeämpi kuin näinä aikoina. Ilmastonmuutos tulee pakottamaan meidät hyväksymään ajattelun omassa elämässämme. Toivottavasti näin tapahtuisi myös televisio-ohjelmien määrälle.

Useassa kultuurissa nimellä on merkityksensä. Luna on valo, Iikka merkitsee hän hymyilee. Nimellä luodaan lapsen elämälle suuntaviittaa. Näin pitäisi tapahtua myös elokuvien osalta. Ikävä kyllä dokumenteilla on usein huonoja nimiä

Lönnrot-projektin ensimmäiset tuotokset saavat julkisen esityksensä tänään TV 2:ssa Tarinateltassa. Ja huomaan, että jännittää. Miten ne otetaan vastaan? Aukeaako tästä yksi mahdollisuus mennä eteenpäin järjettömässä Lonnrot2017.fi projektissa?  

Lasse Naukkarinen on kuvannut uusimman dokumenttinsa vuosien aikana omalla asuinalueellaan Espoon Tuomarilassa. Yksinkertaisella tasolla se kertoo tutun tarinan: miten asuinalue pirstoutuu. Mutta paljon mielenkiintoisempi on elokuvan peruskysymys. Miten ihminen kiinnittyy asuinalueeseensa, kokee sen kotiseudukseen ja onko se tärkeää.

Pessimisti on kokenut viimeiset viisitoista vuotta dokumenttielokuvan kuolevan. Optimisti näkee koko ajan uusien tuulien tulevan. Ilmeisesti kuulun optimisteihin. Niin kauan kuin muistan, olen kuullut lauseita: " olemme television viimeisiä dinosauruksia", " dokumenttielokuva ei tule säilymään television tullessa entistä kaupallisemmaksi", " koskaan ei rahoitus ole ollut yhtä vaikeata kuin nyt", " jne..