Jokohan tästä uskaltaisi puhua. Meinasin kirjoittaa tästä asiasta jo tuoreeltaan, mutta tuolloin esimieheni sanoi, että: ”Mikko, ei hämmennetä tätä juttua nyt yhtään enempää.”
 
Kaikki tapahtui siis viime vappuna. Olin kiekumassa vapunpäivän jälkeisenä aamuna ja tajunnanvirta vei ajatukseni suomalaisia koettelevista vapunjälkeisistä kolotustiloista menneiden vuosien ihmelääkkeeseen Hota-pulveriin. Muistathan: ”Ota Hota, ei pakota!” Juuri sitä samaa ainetta, jota mummot ennen ottivat joka aamu, kun kuitenkin jostain vihloo päivän mittaan.
 
Päätin järjestää, hetken mielijohteesta, kuten tavallista, Hota-pulveri –arpajaiset. Kun kansakunnan päätä kivistää, Kiekuu rientää hätiin. Ensin piti vain löytää jostain Hotaa. Sitähän ei ole myyty enää vuosikausiin. Tiedustelin lähetyksessä, olisiko kenellekään kuulijalle mahdollisesti jäänyt lääkekaapin perukoille ylimääräistä Hotaa. Sitähän löytyi. Muistaakseni kuuntelija nimeltä Yrjö oli jalosti valmis luopumaan rakkaasta Hota-pussistaan hyvän asian vuoksi. Siitä edelleen lämmin kiitos!
 
Sitten ei kun arpajaiset pystyyn. Osallistua saattoi yksinkertaisesti ilmoittamalla nimensä ja osoitteensa. Niitä tulikin kymmenittäin. Ilmeisesti vappua oli vietetty perinteisin menoin. Voittaja löytyi ja kaikki näytti sujuvan niin kuin pitikin.
 
Onneksi, korostan, onneksi tulin lähetyksessä maininneeksi, että mikäli tällaiset lääkearpajaiset ovat vastoin jotain lakia, yleistä oikeustajua tai muuten vaan hyvää makua, niin palkintoa vaihdetaan lennosta.
 
Kello tuli puoli seitsemän, onnittelin itseäni lennokkaasta lähetyksestä, ja vetäydyin kauneusunille.
 
Heräsin puhelimen vimmattuun pärinään.
 
Toisessa päässä oli tuottaja, joka sanoi, että nyt on, Mikkolainen, piru irti. Muuan kuuntelija oli lainsäädäntöä paremmin tuntevana kannellut Hota-pulveri –arpajaisista Lääkelaitokselle. Tällaisia lääkearpajaisia ei todellakaan saanut järjestää. Siellä ohjelmajohto juuri naputtaa kirjallista vastinetta. ”Glups!”, pääsi minulta aivan spontaanisti. Hota-pulveria ei missään nimessä saanut lähettää kilpailun voittajalle tai leivätön pöytä odottaa. Onni onnettomuudessa oli kuitenkin se, että olin älynnyt edes sen verran, että sanoin kilpailun palkintoa vaihdettavan, mikäli asiainhaarat niin vaatisivat. Se pelasti meidät tällä kertaa suuremmalta hässäkältä.
 
Kaikesta huolimatta olen sitä mieltä, että silloin tällöin on hyvä kokeilla, missä rajat kulkevat. Jos aina tekee vain samoilla kaavoilla, niin siitä ei synny kuin tylsää radiota. Ja tylsällä radiolla ei kukaan tee mitään.
 
Ai, missäkö ne pulverit nyt ovat? Tossa ne ovat mulla kaapin päällä.
 
Tällainen oli siis tapahtumasarja, jonka seurauksena YLE Radio Suomen johto kutsuu minua vieläkin apteekkari Kekäläiseksi.
 
Mikko

Ainoa syy olla kouluttautumatta uudelleen vaikka katiskanmerkiksi on se, että siinäkin hommassa pitäisi osata sentään kellua. Tässä mietteitä ns. huonon lähetyksen jälkeen. Kiekuissa on totta vieköön eroja.
Joinakin aamuina tuntuu, että sanat vaan putoavat kohdalleen, pää pulppuaa ideoita sekä tuoreita näkökulmia ja suu käy kuin sivuleikkurin terä. Sellaisen lähetyksen jälkeen sitä lähtee kotiin hyvillä mielin ja hymy huulilla. Kotimatkalla vielä tulee mietittyä, mitä kaikkea nokkelaa sitä tuli lähetyksessä sanottua, ja sitä, kuinka tässä ollaan niin oikeassa ammatissa.
Sitten on niitä toisia aamuja.
Puhe takkuaa ja pää lyö tyhjää. Väsyttää ja kiukuttaa. Mielessä ei pyöri mitään muuta kuin se, että se, joka tätä lähetystä kuuntelee, on varmasti hullu. Kun kello viimein tulee puoli seitsemän, sitä on itseensä niin kyllästynyt, että tekisi mieli vetää koko mies vessasta alas.
Sellaisina aamuina on niin helppo ymmärtää urheilijoita, jotka sanovat huonosti menneen suorituksen jälkeen, että "tänään ei vaan kulkenut". Se on aivan sama tässä työssä. Vaikka kuinka tekisi etukäteisvalmisteluja ja keskittyisi ja miettisi, mitä sanoo, niin joinakin aamuina ei vaan kulje. Siihen ei vaan aina voi itse vaikuttaa. Hyvän tunteen pitäisi tulla sisältä päin ja sitähän ei voi pakottaa. Se on joku ihmeellinen henkimaailman asia, jota ei osaa selittää edes itselleen, saati että osaisi selittää sen muille.
Mutta kaipa ne on huonot päivät joka hommassa. Onneksi tällaisia huonoja lähetyksiä tulee kuitenkin varsin harvoin. Useimmiten sitä on kiekumisen jälkeen oikein hyvillä mielin ja mielestään ainakin suurin piirtein palkkansa ansainnut.
Mikko

Eräs tämän riemukkaan työn luontaiseduista on kuuntelijoilta tuleva palaute. Sitä tulee meille Kiekuuseen tätä nykyä varsin runsaasti. Olen hyvin iloinen siitä, että sitä tulee. Vaikka tosi ammattilaisen pitäisi varmasti pystyä olemaan palautteelle tietyssä määrin immuuni, tai ainakin uskottavasti esittämään immuunia, niin totta kai vaikuttaa. Sitä on turha kieltää. Eräs meidän ammattikuntamme sisäisistä vinoumista on se, että aina pitäisi esittää, että palaute ei hetkauta mihinkään, vaikka totta kai se kaikkia jollain tavalla hetkauttaa. 
 
Meille tuleva palaute on paljolti joko puolesta tai vastaan. On niitä, joissa ohjelmaa ja sen tekijöitä kehutaan ylisanoja säästelemättä ja niitä, joissa mokoma ärsyttävä lastenohjelma manataan helvetin alimpaan hellahuoneeseen.
 
Nyrkkisääntönä voi pitää sitä, että silloin, kun kehutaan on kivaa ja silloin, kun haukutaan ei ole. Siitä huolimatta olen tyytyväinen kaikesta palautteesta. Haukutkin ovat parempi, kuin ei mitään palautetta. Että se siitä viileän ammattimaisesta suhtautumisesta.
 
Tässä työssä oma persoona on tärkeä työkalu. Siksi palautekin on usein hyvin henkilöön menevää. Ei siis arvostella ohjelmaa, vaan sen tekijää. Eikä välttämättä edes arvostella vaan haukutaan. Joskus väsyneellä hetkellä se voi vähän vihlaista sielua.
 
Jos palaute on edes vähän asiallista ja se on osoitettu suoraan minulle, vastaan useimmiten. Sellaiset palautteet, joissa vain puretaan pahaa oloa solvauksiin, on parempi jättää omaan arvoonsa.
 
Joskus saan kuitenkin itseni kiinni heikolla hetkellä. Pari päivää sitten kävi juuri näin. Ohjelmamme sähköpostiin tuli viesti, jossa mietittiin, että onko se ärsyttävä, lapsellinen, typerä kekäläinen edes käynyt armeijaa, vaikka tokkopa häntä huolittaisiin sinnekään. Olin jo kirjoittamassa vastausviestiä, jossa listasin varusmiesaikani saavutuksia ja kuntoutumistani reservissä, kun tajusin, että mitäpä minä tästä itseeni ottamaan. Ei viestin lähettäjää oikeasti kiinnostanut vaikka olisin sotamarsalkka, kunhan sai haukut haukuttua.
 
Eniten lämmittäneen palautteen olen tulostanut kotiin jääkaapin oveen. Siinä 81-vuotiaan isoäidin lapsenlapsi kiittää mumminsa puolesta ja kertoo, että ohjelmamme on niitä harvoja asioita, jotka saavat mummin vielä innostumaan maallisista asioista. Silloin, kun oikein väsyttää herätä keskellä yötä kiekumaan, niin vilkaisen jääkaapin ovea ja taas jaksaa.
 
Lähetä palautetta: kiekuu@yle.fi
 
Mikko