Minua ovat joulun pyhien aikana - tosin vain kohtuullisesti - vaivanneet kaksi väittämää. Ensinnäkin väittämä, että meillä olisi pääministerin diktatuuri ja toiseksi, että erään valtalehden toimittaja kolumnissaan arveli pääministerin, siis Matti Vanhasen, olevan tunteeton.
Pääministerin diktatuuri-väitteellä halutaan antaa yleinen oikeutus sille, että parlamentarismin vahvistamisessa on menty liian pitkälle ja että presidentin valtaa pitäisi oikeastaan vahvistaa. Minusta oikea johtopäätös olisi, että parlamentin pitäisi ryhdistäytyä ja ottaa sille kuuluva valta.
Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle. Sitä varten valitaan 200 kansanedustajaa, jotka edustavat puolueitaan. Hallitus muodostetaan eduskuntavetoisesti ja sen ohjelmasta ja kokoonpanosta järjestetään heti luottamusäänestys. Mitä on luottamus? Luottamuksen pitää olla aktiivista ja se voi syntyä vain keskustelujen ja eri vaihtoehtojen punninnan kautta. Suomalaisen parlamentarismin ongelma on hallituksista riippumatta ollut passiivinen luottamus. On siis riittänyt, että informaatio virrannut ja sitä on saatavilla mutta kiinnostusta ei ole riittänyt siihen miten informaatiota on valikoitu tai yhdistelty tehdyissä päätöksissä.
Hallituksen omassa työskentelyssä on reilun kymmenen vuoden aikana tapahtunut muutoksia, jotka ovat korostaneet hallituspuolueiden vetäjien asemaa. Näin on muodostunut eliitin sisälle toinen pienempi eliitti. Hallituksen yhteisiä strategisia ja politiikan vaikuttavuuskeskusteluja ei käydä missään. Hallituspuolueitten eduskuntaryhmät tyytyvät olemaan postikonttoreita. Aktiivinen luottamuksen rakentaminen puuttuu.
Kummatkin kehityskulut ovat ongelmallisia mutta ei niistä silti pääministerin diktatuuria tule. Kyseessä on enemmistödemokratia, jossa – harmillista kyllä – muoto on riittänyt laadun ja sisällön kustannuksella. Mutta ei normaali enemmistödemokratiakaan Suomessa ole kovin vanhaa perua. Lepäämäänjättämissäännöksistä luovuttiin vasta 1990-luvun alun valtiosääntöuudistuksessa.
Suomalaisilla on kaipuu yhteen vahvaan johtajaan mutta samanaikaisesti pidämme itsestään selvänä monipuoluejärjestelmää ja parlamentarismia. Silti eduskunnan nauttima luottamus on alamaissa eikä kyse ole mistään uudesta ilmiöstä. Uskon, että eräs tärkeä syy on politiikan valtaistuminen ja valtiollistuminen. Politiikka on kutistunut 200 ihmisen joukoksi, jotka leikkivät ulkomaailmalta suojassa tuolileikkiä. Kun soitto loppuu, jonkun tuoli puuttuu. Hätä, ettei ole tarpeeksi nopea oman tuolinsa suhteen, saa unohtamaan kaiken muun. Politiikan kutistuminen hallitusvallan kilvoitteluksi, asemien hakemiseksi ja vain niistä asioista puhumiseksi, jotka mahtuvat vuotuiseen budjettikirjaan on karhunpalvelus kansanvallalle – kun maailma on avara ja politiikan mahdollisuudet rajattomat!
Ongelma on sekin, ettei tieteen, kulttuurin tai talouden eliittien välillä ole paitsi riittävää vuoropuhelua mutta ei myöskään vaihtuvuutta. Monipuolinen yhteiskunnan tuntemus ja eri aloilta saatu kokemus – siis tietynlainen yhteiskunnallinen liikkuvuus - voivat muodostaa juuri niitä rajapintoja, joitten kautta syntyvät kansakunnalle tärkeät uudet oivallukset ja jolloin kaikki taito ja tietämys on parhaassa mahdollisessa käytössä. Mutta tässäkin eri eliitit voivat katsoa itseänsä peiliin. Niin taloudessa, tieteessä, kulttuurissa kuin politiikassakin suojaudutaan vimmaisesti ulkopuolisilta.
Ja entäs sitten väittämä, että pääministeri Matti Vanhanen on tunteeton. Ymmärrän toki, että yksityisyyden suoja on pienempi keskeisillä yhteiskunnallisilla päättäjillä ja siksi on siedettävä enemmän kritiikkiä. Minusta on kuitenkin menty liian pitkälle kun poliittiset kommentaattorit katsovat oikeudekseen tehdä johtopäätöksiä ihmisyyden peruskysymyksistä. Kyllä meillä kaikilla ihmisillä on tunteet. Se, että on pääministeri, ei oikeuta loukkaamaan tunteita saati polkemaan niitä.
Arja Alho
Ajankohtainen Ykkönen YLE Radio 1 tiistaina 29.12.2009.
