Luin joku aika sitten Richard Sennettin kirjan ”Kunnioitus eriarvoisuuden maailmassa”. Se selvensi paljon sumeana näyttävältä maailman menon ja ihmisenä olemisen kysymystaulua.
Itse asiassa menneen viikon keskusteluavaukset niin Björn Wahlroosin ehdottama valtiontalouden säästötalkoiden aloittaminen kehitysavusta kuin edelleen vellova ns. maahanmuuttajakriittinen keskustelu avautuvat uuteen näkökulmaan. Tai mikseipä kovin yksityinen vanhempien ja lasten välinen suhde.
Wahlroos perusteli ehdotustaan sambialaissyntyisen naisekonomistin Dambisa Moyon teoksella (Dead Aid, eli ) Kuollut apu. Kehitysapu Afrikassa, eurooppalaisten piirtämissä karttavaltioissa, jotka ovat raaka-aineriippuvaisia ja joissa ei ole ollut toimivaa kansalaisyhteiskuntaa eikä keskiluokkaa, on ollut aiheuttamassa Afrikan maitten taloudellista riippuvuutta, korruptiota ja pitkittynyttä köyhyyttä. Muta kuten lista osoittaa, on siis muitakin tekijöitä kehitysapu. Kehitystuki on edelleen hyvä väline nälänhädän, luonnonkatastrofien tai sotien kourissa elävien ihmisten pakolaisuuden – nykyajan kansainvaellusten - syitten torjumiselle. Haasteellisinta onkin luoda edellytyksiä tukea saavissa maissa oma-avulle.
Mutta mitä Sennet voi antaa mamu-kriittiset vastaan kukkahattuiset –asetelmaan? On puhuttava alemmuudentunteesta ja keskinäisen kunnioituksen puutteesta - mutta ei niin kuin äkkiseltään luulisi: me hyvät vastaan ne pahat.
Useimmilla meistä on ylenmääräiset luulot itsestään. Jokainen yliarvioi voiton ja aliarvioi tappion mahdollisuuden. Kateus saa ihmiset tavoittelemaan pientäkin voiton mahdollisuutta. Eri aikoina kateuden viettelykselle on yritetty luoda vastavoimaa. Valistusaikana painotettiin itsensä rakastamisen hyvettä. Se syntyy samoista aineksista kuin ammattiylpeys: hyvin tehdystä työstä ja sen tuottamasta tyydytyksestä.
Kurjalistoon liittyvä halveksunta on ollut aina yleistä. Sitä on yritetty ratkaista luomalla hyvinvointivaltio. Hyvinvointivaltiota perustellaan oikein sillä, että se pitää huolen apua ja tukea tarvitsevista ihmisistä silloinkin kun myötätunto ja sääli on loppunut. Mutta toimiiko nykyinen hyvinvointivaltiomme keskinäisen kunnioituksen hengessä?
Otetaanpa esimerkiksi usein kuullut repliikit: ”Työ on parasta sosiaaliturvaa. Sosiaaliturvan jakamisen sijaan on pantava ihmiset/pakolaiset. Kaikenlaiset instituutiot ja ammattilaiset ovat hyvinvointivaltion byrokratiaa. Niitten sijaan tarvitsemme yhteisöllisyyttä ja vapaaehtoistyöntekijöitä.” Onko puhe vasemmistolaista vai oikeistolaista? Kummatkin niin kuitenkin puhuvat. Nämä puheet vähentävät keskinäistä kunnioitusta ja eristävät sosiaaliavun tarvitsijat muusta yhteiskunnasta.
Sennet päätyy sellaisen tasa-arvon tavoittelemiseen, joka perustuu autonomisuuden psykologiaan. Tämä tarkoittaa sitä, että emme yritä hakea tasa-arvoa ymmärtämällä, vaan hyväksymällä muissa sen mitä emme heissä ymmärrä. Aivan samalla tavalla kuin hyväksymme sen, että lääkärit tai opettajat tietävät mitä he tekevät vaikka emme sitä itse ymmärtäisikään. MUTTA autonomia on vastavuoroista. Myös potilailla ja oppilailla on vastaavasti sellaista tietoa, jota on kunnioitettava kuten myös turvapaikanhakijoilla ja maahanmuuttajilla.
Kun emme yhteiskunnassa yleisemminkään anna tilaa psykologiselle autonomialle, toistemme kunnioitukselle - joka muuten näkyy siinäkin, että yritysjohtajalla on oikeus miljoonaluokan erorahaan mutta ikään kuin alemmalla, ahtaajalla ei - vihapuheella on kasvualustansa. Hyvinvointivaltio tarvitsee uuden autonomiaa kunnioittavan käyttöjärjestelmän, josta hyötyvät kaikki, täällä olevat ja tänne tulevat.. Rintama kansa vastaan eliitti menee muuten kunnioituksen suhteen ihan rikki ja aivan toisin kuin luulemme.
Ajankohtainen Ykkönen 23.3.2010
