Voidaan olettaa että presidenttikeskustelu jatkuu alkaneen vuoden aikanakin. Mutta tämän keskustelun esiin nostaminen ei ole aiheellista siksi, että se olisi ollut erityisen mielenkiintoista tai analyyttistä. Varsinainen syy on, että keskustelu sisältää poliittisen elämämme kaikki tavallisimmat vitsaukset. Aloitan siis uuden vuoden tarkastelemalla näitä vanhoja aiheita.
Jokaista asiaa arvioitaessa on hyvä löytää jokin vertailukohde, jolla ilmiön todellisia suhteita voi havainnollistaa. Otan tässä vertailukohteeksi Weimarin tasavallan. Meillä on nimittäin - ja se kuulostaa tietenkin pahalta - melko weimarilainen järjestelmä.
Weimarin järjestelmää syytettiin epätasapainosta. Tästä epätasapainosta johtuen koko kansallissosialistinen järjestelmä muka syntyi.
Vuodelta 1919 peräisin olleessa Saksan valtakunnan perustuslain 41:ssa artiklassa todetaan, että valtakunnanpresidentti on koko kansan valitsema. Valtakunnan kanslerin (siis pääministerin) piti puolestaan nauttia eduskunnan enemmistön luottamusta. Tämä näennäinen tasapaino presidentin ja eduskunnan välillä ajautui tai ajettiin umpikujaan lyhytnäköisyyden tähden. Ikävä kyllä lyhytnäköisyydestä ei mikään perustuslain pykälä meitä varjele.
Saksan valtakunnanpresidentistä on todettu, että hän oli valtaoikeuksiensa puolesta Ersatzkaiser eli korvikekeisari. Sellaiseksi tarkoitettiin myös Suomen presidentti - kuninkaan korvike. Korvikkeiden tehtävä oli varjella valtaa liialliselta demokratialta ja sitä harrastavalta vaaralliselta parlamentilta. Suomen presidentin kohdalla on sittemmin luovuttu suurimmasta osasta kuninkaan korvikkeen oikeuksista. Se ei kuitenkaan tapahtunut niin, että eduskunnalle olisi annettu siltä aikaisemmin puuttunut valta. Pelättyä kansanvaltaa on suitsettu toisin keinoin: poliittisella käytännöllä, EU:n oikeuksilla ja lainvalmisteluvallan painolla.
Kärjistetysti asian voisi ilmaista näin: Elinkeinoelämän lobbarit haluavat, että maassa on toimeenpaneva komitea, jota myös maan hallitukseksi kutsutaan. Tämän komitean toimintasuunnitelma lyödään lukkoon aina neljäksi vuodeksi kerrallaan ja siinä pysytään, tulipa taloudessa sitten vastaan ylä- tai alamäki. Tämä toimintasuunnitelma on erittäin yksityiskohtainen. Sen laatimiseen osallistuvat - ja näin asia ehkä pitää muotoilla - ennen kaikkea lobbarit ja virkamiehet. Politiikkoja viedään - tai he haluavat tulla viedyiksi - kuin sananparren pässiä.
Hallitusohjelmasta tulee menetelmä joka vapauttaa poliittiset puolueet vaalikamppailun aikana annetuista lupauksista. Samalla politiikan kenttä puhdistetaan sekä arvoista että puolueita erottavista ideologisista näkemyksistä. Rakennelma pysyy koossa vastenmielisellä ryhmäkurilla, jonka taakse kansanedustajat piiloutuvat.
Juuri tässä mielessä koko perustuslakikeskustelu on ihan pielessä. Sen tulisi käsitellä eduskunnan, hallituksen ja presidentin välistä valtaoikeuksien tasapainoa, mutta eduskunta onkin sivuraiteella, josta Taxellin komitea ei aio puksuttaa sitä pois.
Miksi näin kävi?
Weimarin järjestelmää syytettiin puoluekoneistojen ylivallasta. Saksassa tämä johtui pitkistä listoista. Puoluebyrokratia päätti käytännössä kenestä tuli kansanedustaja. Suomalaisessa järjestelmässä pintajulkisuus ja puoluekoneistot päättävät valtion, etujärjestöjen ja liike-elämän niille antamien rahojen kautta kenestä mahdollisesti tulee kansanedustaja. Järjestelmä synnyttää lammasmaisen eduskunnan, jonka jäsenet pysyvät kiltisti ryhmäkurissa ja jotka ovat julkisuudessa enemmän tekstiviestien, rakkauden leimahdusten ja ylinopeuden kuin poliittisten linjanvetojen tähden.
Löytyisikö tästä jokin ulospääsy?
Löytyisi. Säilytetään presidentin valtaoikeudet nykyisellään ja luodaan järjestelmä, jossa hallituspuolueet päättävät arvojaan yhdistävästä lyhyestä periaatteellisesta hallitusohjelmasta. Vuosittain eduskunta sitten hyväksyy hallitukselle toiminnallisen ohjelman. Se olisi vallan parlamentarisoimista.
Nils Torvalds
(Ajankohtainen Ykkönen 5.1.2010. YLE Radio 1)
