Joskus kaksikymmentä vuotta sitten kirjoitin Ytimeen artikkelin Neuvostoliitosta otsikolla Joko tai maa. Artikkelin pontimena oli Juri Lotmanin teoria puuttuvasta kolmannesta. Tällä käsitteellä Lotman halusi kuvata Venäjän historiasta puuttuvan kriittisen ja välittävän toimijan. Tästä puutteesta johtuen neuvostoliittolainen tai venäläinen poliittinen kulttuuri pystyi ainoastaan kopioimaan vanhoja toimintamalleja eikä kehittynyt pohtivaksi, monipuoliseksi ja dynaamiseksi.
Viime aikoina olen ruvennut epäilemään, että Suomessa vallitsee vähän samantapainen kulttuuri, jossa oppositio vain kopioi vastapelurinsa toimintamalleja ja valtaan päästyään toimii samalla tavalla. Tästä syystä tämä poliittinen kulttuuri polkee paikoillaan. Siitä seuraa, että politiikasta katoaa mielekkyys ja se muuttuu jaarittelevaksi valtapeliksi.
Esimerkkejä on runsaasti.
En ole vielä ehtinyt lukea Juha Siltalan Sisällissodan psykohistoriaa, mutta epäilen vahvasti, että puuttuva kolmas on jo itsenäisyytemme ensimmäisessä vaiheessa heikkoudellaan tai poissaolollaan määritellyt puitteet osapuolten ajautumiselle sotaan ja turmellukseen.
Mutta löytyy myös ajankohtaisempia esimerkkejä.
Suuret ratkaisut ovat meillä usein niin hiuskarvan varassa, ettei poliittisen eliitin mielestä tunnu mahdolliselta kertoa mitä vaikeuksia mihinkin ratkaisuun liittyy.
Näin kävi luultavasti jo EU-neuvotteluissa. Jos äänestäjien olisi annettu ymmärtää että liittymissopimuksesta myös seuraa vaikeuksia harjoittaa järkevää politiikkaa, olisi se todennäköisesti kääntänyt enemmistön mielialat kielteiseksi koko hankkeelle. Jos joku jo silloin olisi väittänyt, että jäsenyydestä seuraa ettei työttömien yhdistykset tai Kierrätyskeskus voisi palkata pitkäaikaistyöttömiä hoitamaan erinäisiä hyödyllisiä tehtäviä, olisivat ei-äänet ehkä voittaneet.
Kansalle ei siis pidä kertoa totuutta etukäteen. Siitä seuraa, ikävä kyllä, että kansa pettyy ja vetäytyy politiikasta.
Yhteiskunnallinen keskustelu muuttuu Suomessa tästä johtuen helposti yli-ideologisoivaksi. Keskustelemme mieluummin asennetasolla kuin asiasta. Afganistan-politiikasta käydään siksi typerryttävää joko-tai-keskustelua. Samaan aikaan kaikki asiaan paneutuvat ja vaikeat kannanotot putoavat pois. Lopputuloksena meidän ns. Afganistan-keskustelu supistuu peitellyksi "oletko Naton puolesta tai sitä vastaan". Yhdysvalloissa käydään jo huomattavasti fiksumpaa keskustelua – vaikka maan Pisa-tulokset, jos sellainen tutkimus tehtäisiin, olisivat tuhoisan kamalat.
Pahimmillaan yli-ideologisoitunut yhteiskunnallinen keskustelu näkyy globalisaation ympärillä. Joskus 2004 yhteiskunnallinen eliitti julkaisi ns. Brunilan-komitean mietinnön. Tämän päivän kokemuksen valossa mietintö on lapsellinen. Se piti kuitenkin kirjoittaa koska globalisaation seurauksista oli tulossa vaikea aihe, joka presidentti Mauno Koiviston sanonnan mukaan oli jo rukkanen joka heilutti koiraa.
Sitten tuli kriisi, joka kaikista väitteistä huolimatta ei ollut finanssikriisi, vaan globalisaation kriisi. Sen viimeistä vaihetta emme ole vielä nähneet, mutta jo nyt on selvää, ettei se noudata Brunilan-komitean käsikirjoitusta. Eliitti halusi yksinkertaisen tarinan. Ihmiset kokevat nyt huomattavasti vaikeamman – ja pettyvät taas politiikkaan.
Nils Torvalds
(YLE Radio 1 13.10.2009)
