"Nokian mollaamisen loputtava", julistaa nimimerkki totuuus Suomi24-palstan Salo-keskustelussa. Kirjoittaja toteaa että vaikkei tehdastyö ehkä ole kivaa, on paikkakuntalaisten oltava kiitollisia kun sitä on niin monelle tarjolla. Yksi tukee ensimmäistä puhujaa, toinen maalailee tuttuja uhkakuvia tehtaiden alasajosta, joku puhuu työnantajan "natsi meiningistä". Alkamassa on jälleen yksi väittely suuren matkapuhelinyhtiön roolista pienen kaupungin elämässä.
"Tehtaanpiipun takaa nousee aurinko", laulaa Leevi and the Leavings karheansuloisessa mestariteoksessaan Elämää ikkunan takana. Työläisyhteisön arkea kuvaavan laulun sävy on lempeä, kaihoisakin. Salolaisten keskuudesta moista tehtaan varjossa -nostalgiaa lienee turha etsiä, vaikka täälläkin Göstan sanoin "liukuhihnalta leivän saa".
Paikkakunnan ilmapiiriä leimaa erikoinen viha-rakkaussuhde – vai pitäisikö sanoa viha-kiitollisuussuhde – Nokiaan, sen selvästi suurimpaan leiväntuojaan. Ison N:n hyvät puolet ovat kaikkien tiedossa – mutta jokin siinä kasvottomassa määräilevyydessä potuttaa. Nokian kaltainen puolta pitäjää elättävä yritys on kuin taloon asumaan tullut upporikas, puhumaton sukulaismies, joka tarjoaa elannon isälle, äidille ja hyvässä lykyssä siskolle ja naapurin ukolle. Pakko sitä on talossa katsella tai ei pian ole taloa missä katsella.
Suuryrityksen tuoman työpaikkakasan kääntöpuoli on epävarmuus: kun yhden toimijan rooli on ylikorostunut, eletään kaupungissa jatkuvasti niin sanotusti pelko perseessä/takapuolessa. Pelon lisäksi muita avainsanoja salolaisten Nokia-antipatioihin lienevät edellä jo vilahtaneet kasvottomuus ja puhumaton. Kenties kännykkäjättiä olisikin helpompi sympatiseerata, ellei sen imago olisi niin jäykkä ja sulkeutunut.
Nokian toiminnasta puuttuvat rentous ja avoimuus: haastatteluja ei myönnetä, kommentteja ei anneta, mistään ei kerrota mitään. Kaikki henkilökohtainen on karsittu materiaaleista ja johtajien käytöksestä. Mainokset on suunnitellut Neutraalin Viestintäoppilaitoksen Riskittömän Visuaalisuuden laitos. Kun ajattelee Nokiaa, nousee mieleen pelkkä yksittäinen sana: osavuosikatsaus. Yhtiön julkinen profiili on urautunut virkamies kunnanviraston aulassa, lukemassa virallista tiedonantoa suoraan paperista. Se on viisi sinistä kirjainta, joiden takana ei tunnu olevan oikein mitään.
Salossa Nokia on kaikkialla. Tämä ei tarkoita että yhtiö juuri näkyisi kaupunkikuvassa: silmillä sen huomaa vain jos kävelee teollisuusalueen perukoille tehdaskompleksin luo – ja lisäksi kerran kesässä humalaisten nokialaisten vallatessa kaupungin kesäjuhliensa jälkeen. Ei, Nokiaa ei Salossa näe, sen läsnäolon pikemminkin tuntee. Ja kuulee, jatkuvasti ihmisten puheissa.
Leijonanosalla kaupunkilaisista on myös henkilökohtaista kokemusta yhtiöstä. Minullakin, yhden kesän verran. Menin kahdeksi, kymmeneksi tai aamukuudeksi. Yhdistelin kännykän osia toisiinsa ja pakkasin niitä pahvilaatikoihin, kahdeksan tuntia kerrallaan. 24 minuutin ruokatauolla kiirehdin pizzani kanssa mikrojonoon, 12 minuutin kahvipaussilla poltin liian monta tupakkaa.
En muista mitä tein rahoilla, mutta varmasti jotakin kivaa tai hyödyllistä – kuten ovat tehneet myös lukuisat ystäväni ja tuttavani perheenjäsenineen. Ei työkään hassumpaa ollut, linjalla sai siihen aikaan istua ja tauotkin ovat kuulemma silloisesta lyhentyneet. Joten kai tässä kiitollinen on oltava.
Ja entäs se kaksoistunteen toinen puoli sitten? Ei, rakas Noksuseni, en minä sinua vihaa. Mutta jos jonakin päivänä päätät tehdä synnyinkaupungilleni bochumit, armias sinua auttakoon.
Turkka Hautala
(YLE Radio 1 20.10.2009)
