Huomaan että tämän lähes 23-vuotisen radioteatteriurani aikana, olemme tuottaneet vain muutaman urheiluaiheisen kuunnelman. Täytyy ihmetellä, omaa itseäkin, sillä urheilu on ollut minulle merkittävä ja kiinnostava asia noin vuodesta 1952, jolloin osallistuin Helsingin olympialaisiin. En urheilijana, vaan katsojana (6 v.) stadionilla. Noissa kisoissahan englantilainen Chris Chataway kaatui 5000 metrin juoksun viimeisessä kaarteessa ja jäi viidenneksi. Myöhemmin hänestä tuli konservatiivinen parlamentaarikko. Hän oli siis varhainen lassevirén. Virén kaatui 10000 metrillä kaksikymmentä vuotta myöhemmin olympialaissa Münchenissä. Hänestäkin tuli sittemmin konservatiivinen parlamentaarikko.
No, yhtä kaikki, urheilussa olisi paljon kuunnelman aiheita. Mutta sitten Juhani Peltosen Elmo-kuunnelmien, urheiluun ei ole kriittisesti tai huumorilla tai satiirisesti tartuttu, vaikka urheilu on täynnä satiirin ja kritiikin ja naurun aiheita. ”Elmo – urheilija” esimerkiksi on suuren yleisön suosikkikuunnelma. Urheiluhulluille se kertoo kahden hihkuvan selostajan innokkaalla johdatuksella loistavia tuloksia saavuttaneesta ylivoimaisesta suomalaisesta. Selostajien, Immon ja Lylyn, verbaliikka ylittää heidän esikuvinaan todennäköisesti olleiden Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen verbaliikan. Urheiluselostuksethan ovat yhtä edelleen äidinkielemme juhlaa, kielikuvien ja metaforien korviahuumaavaa laulua.
Kuunnelman selostajat eivät kuunnelleet urheilijaa ja hänen elämänsä taustoja, vaan vain hihkuivat hänen saavutuksiaan. Mutta itse asiassahan Elmo on tarina surullisesta ja masentuneesta henkilöstä, joka on kadonnut jonnekin ja jonka todellinen persoona ei ole lainkaan sitä, mitä selostajat innossaan puhkuvat. Kuunnelma tuottaa iloa ja lohtua myös sellaiselle, jolla on kriittinen suhde urheiluun.
Näin näyttää olevan tänäänkin. Meistä ei kukaan tiedä, mitä urheilun pinnan alla tapahtuu. Median urheilutoimittajille kansallisen paatoksen nostattaminen ja toivottujen voittojen ennakoiminen ovat pääasia. Esimerkiksi dopingista emme vieläkään tiedä kaikkea. Emme kai oikein mitään. Vaikka eräänlainen kaimani Kari-Pekka Kyrö (ei sukua) ”paljasti” lehdessä hiihdon dopingin, ei kukaan Lahdessa kiinnijääneistä hiihtäjistä ole kertonut mitään tuolloisista eikä aikaisemmista käytöistään. Olemme vain saaneet lukea heidän tuskastaan kiinnijäämisen jälkeen, uran loppumisesta ja elämään kasautuneista vaikeuksista. Mutta todelliset kytkennät ovat edelleen piilossa. Kun tutkiva journalismi ei sinne yllä, tai halua yltää, niin ainakin aiheesta saisi hyvän kuunnelman.
