Ilta-Sanomissa pohdittiin äskettäin, pitäisikö Timo Koivusalon uudessa "Täällä Pohjantähden alla" -elokuvassa käyttää Elinan ja Akselin hääkohtauksessa Heikki Aaltoilan Edvin Laineen vanhaan pohjantähtiversioon säveltämää häävalssia, ”Akselin ja Elinan häävalssia”. Lehti suorastaan pyysi lukijoitaan, ohjaajan myötätoiveella, kertomaan haluavatko he uuteen elokuvaan tämän vanhan musiikin.
Koivusalo sanoi, että Linnan "Täällä Pohjantähden alla" ja Aaltoilan "Akselin ja Elinan häävalssi" ovat paitsi merkkiteoksia ja kansallisaarteita myös osa kansakunnan kollektiivista tajuntaa. Suuria sanoja hyvistä teoksista, mutta tosiasia on että Väinö Linna ei ole säveltänyt minkäänlaista valssia teoksensa Elinan ja Akselin häihin.
Romaanilla ei ole visuaalista eikä äänellistä hahmoa, se on kirjallisuutta. Kirjallisuuden ominaisuus on se, että lukija näkee ja kuulee sisäisesti. Ja näistä sisäisistä näyistä ja kuuloista voi sitten syntyä romaanin dramatisointi kuvalle ja/tai äänelle. Nykyisen interaktiivisuuden aikana kaikkea pitää kysyä yleisöltä. En ymmärrä, miksi yleisöä pitää miellyttää jo ennen kuin teos on valmis. Tai tietenkin asia on päivänselvä: kun tehdään enemmistön mielen mukaista saadaan enemmistö katsomoihin. Silti tämä puuha ei ole järkevää. Vaikka viihdyttävää se voi olla ja tuoda kyselyitä järjestäville lehdille lukijoita.
Radioteatterin elokuussa alkavaa 21-osaista "Täällä Pohjantähden alla" -sarjaa suunniteltaessa keskusteltiin tietysti myös musiikista. Romaanissa on paljon musiikkia. Linna oli laulu- ja musiikkimiehiä. Ja musiikkiviiteillä hän nopeasti piirtää kirjaansa kunkin tilanteen ja kohtauksen tunnemaiseman. Monenlaisia lauluja virsistä työväenlauluihin ja iskelmistä rekilauluihin romaanissa viljellään. Ja kuten tiedämme, musiikin esittäminen, säveltämisestä puhumattakaan, on radiossa kallista. Ja kun sarjassa on 21 n. 40-50 minuutin mittaista osaa, mahtuu tuohon kestoon myös paljon laulua ja musiikkia. Sen esittäminen piti ratkaista hyvällä, teoksen ja dramatisoinnin henkeen soveltuvalla tavalla, joka samalla olisi mahdollisimman ekonominen. Ja niin päädyttiin siihen, että Kellokosken VPK:n soittokunta soittaa, Järvenpään Teatteri, Narrin näyttämön nuoret ja Vuosaaren ala-asteen oppilaat esittävät laulut eikä mitään erikseen sävelletä. Ei edes valssia Akselin ja Elinan häihin. Mutta myös päädyttiin siihen, että se valssi ei ole Aaltoilan häävalssi. Kuulette sitten mikä se on.
Kun sama teos dramatisoidaan useampaan kertaan, on tietenkin houkutus käyttää yleisölle tutuiksi tulleita aineksia uudessa versiossa. Esimerkiksi "Seitsemän veljestä" on dramatisoitu moneen kertaan näyttämölle, radioon ja televisioon. Holmbergin Turun versioon sävelletyistä Chydeniuksen lauluista on tullut myös ”kollektiivista tajuntaa” ja ”merkkiteoksia”, mutta tuskin kukaan Seitsemän veljeksen ohjaaja haluaa niitä käyttää uusissa versioissaan. Kun kirjallisilla teoksilla ei ole kuvallista eikä äänellistä hahmoa, ne on joka kerta dramatisoitaessa luotava.
Linnan teos on kollektiivista alitajuntaamme. Saattaa olla, että Aaltoilan valssi on sitä myös, mutta omana itsenään. Musiikkina. Se ei ole osa Linnan romaania, se on osa Laineen elokuvaa. Eikä Laineen elokuva ole yhtä kuin Linnan romaani. Niinkuin mikään dramatisointi ei ole Linnan romaani, vaan tulkinta siitä.
