Matkustin monet kerrat S-Bahnilla Savignyplatzilta tai Zoolta Friedrichstrasselle, jossa oli rajanylityspaikka. Itse asiassa rajanalituspaikka. S-Bahnin Friedrichstrassen asema, tuolloinen pääteasema Länsi-Berliinistä tullessa, oli ja on edelleen katutasoa korkeammalla. Asema oli tullivapaata aluetta. Siellä oli pieni kioski, jossa myytiin suklaata ja alkoholia. Asemalaituri oli täynnä länsiberliiniläisiä alkoholisteja, jotka olivat tulleet S-junalla asemalaiturille ostamaan halpaa itäviinaa, ”Honeckerspritä”.
Jotta päästiin ”Tränenpalastiin”, jossa oli tarkastus ja jossa piti vaihtaa jokin määrä länsivaluuttaa, oli mentävä suhteellisen kapeaa käytävää myöten kellarin ja kadunalituksen kautta maahantuloaulaan. Siellä oli tulli- ja rajamiesten lisäksi vastassa ystävällinen kyltti, jossa toivotettiin sydämellisesti tervetulleeksi Berliiniin Saksan demokraattisen tasavallan pääkaupunkiin. ”Hezlich Willkommen in der Hauptstadt der Deutshen Demokratischen Republik.” Tränenpalast oli lasinen, tyly rakennus Friedrichstrassen aseman kyljessä, jossa rajamuodollisuudet hoidettiin. ”Kyynelpalatsi” se oli siksi, että siellä länsi- ja itä-berliiniläiset hyvästelivät toisensa. Tietenkin vain länsi-berliiniläiset pääsivät kulkemaan sen kautta. Itä-berliiniläiset eivät kulkeneet.
Käytännössä rajamuuri kyllä ylitettiin jo ennen Friedrichstrassea, heti lännen puolen viimeisen aseman Lehrter Bahnhofin jälkeen (jossa muuten nyt on Berliinin päärautatieasema). S-bahnhan kulkee korkealla katujen yläpuolella, muurin yli mentiin usean metrin korkeaudelta. Raja-alue näkyi hyvin. Jos osasi katsoa näki Reichstagin, joka oli lännessä ja sen takana Brandenburger Torin, joka oli idässä.
Friedrichstrasselle tultaessa junan ikkunaan jo näkyi Berliner Ensemble –teatteri Schiffbauerdammilla. Eikä pitkä matka ollut Deutsches Theateriin eikä Kammerspieleen, jotka sijaitsivat vierekkäin. Maxim Gorki –teatteri oli myös lähellä, ja oopperat Unter den Lindenillä. Lännestä oli helppoa tulla itäpuolelle katsomaan teatteria. Tai vain istumaan kneipeen nauttimaan puoli-ilmaista Radeberger-olutta, 50 saksandemokraattista-penniä taisi olla lasillisen hinta.
Muuri halkaisi Potsdamer Platzin. Se oli idän puolella rajavyöhykettä, sotilaiden vahtipaikka ja satojen kaniinien temmellyskenttä. Länsipuolella siellä seisoi muurin vieressä jo parhaan työkykynsä menettäneitä ilotyttöjä vahdissa.
Idän puolen näyteikkunoissa korostettiin joka paikassa: ”Berlin die Hauptstadt der DDR”, jotta olisimme tajunneet, mikä osa Berliiniä oli pääkaupunki ja mikä vain länsisektori. Lännessä saattoi kävellessään tulla jossakin kadunkulmassa kuluneen kyltin luo, jossa luki: ”You are now leaving the American Sector”, ja sama venäjäksi ja ranskaksi ja pienellä myös saksaksi. Ja seuraavassa kyltissä toivotettiin tervetulleeksi ranskalaiselle sektorille.
Finnair sai lentää vain Itä-Berliiniin, Schönefeldin lentokentälle, josta oli lentokenttäkuljetus länsipuolelle. Se kesti koko tovin, koska bussi tutkittiin rajalla hyvin tarkkaan. Jos lännen puolelle halusi Suomesta lentokoneella, piti vaihtaa esim. Hampurissa Pan Amin, British Airwaysin tai Air Francen koneeseen. Vain länsiliittoutuneet saivat lentää länsisektorille eli Länsi-Berliiniin.
Elämä muurin eri puolilla näytti täysin erilaiselta. Idän elintaso, tavarat, kaupat, ravintolat, autot, talot, vaatteet, kaikki vaatimattomampaa kuin länsipuolella. Mutta molempien puolten saksalaiset vaikuttivat samanlaisilta. Se vain ettei tiennyt, kuka urkki ja kuka ei (molemmilla puolilla oli heitä). Tapasin tietysti teatteri-ihmisiä enimmäkseen. He analysoivat ja keskustelivat samalla tavalla perusteellisesti ja filosofoiden muurin molemmin puolin: onko Brechtillä enää mitään sanottavaa, miten Heiner Müller tulisi ymmärtää tai miten Goethen Faust tai Kleistin Homburgin prinssi olisi tänä päivänä tulkittava.
Berliini oli konkreettistakin konkreettisempi muistutus toisesta maailmansodasta, maailman jakautumisesta leireihin, aina 1990-luvun alkuun saakka. Se oli kuin näyteikkuna, jossa molemmat järjestelmät olivat vierekkäin ja vertailtavissa. Se kertoi tarinaa ideologioista. Marxismi, sosialismi, yksityisomistus, kapitalismi, V-efekti, eläytyminen. Siinä näkyi, jos vain halusi katsoa, myös ihminen näiden järjestelmien tuotteena ja ylärakenteena.
Nyt huomaan ikäväkseni, ettei tämä ”die Mauer”, muuri, eikä ”der Mauerfall”, muurinmurtuminen, koskaan realisoitunut suomalaiseksi kuunnelmaksi. Olisihan minulla ollut tuhannen taalan paikka.
